Kaatopaikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kaatopaikka

Kaatopaikka on maa-alue, joka on varattu jätteen loppusijoittamiseen. Nykyaikaiseen kaatopaikkaan kuuluvat myös tekniset laitteistot kaasupäästöjen ja ympäröivien alueiden pilaantumisen ehkäisemiseen.

Kaatopaikkojen historia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maatalousyhteiskunta ennen 1900-lukua tuotti vähän jätettä ja se oli luonteeltaan biohajoavaa. Varsinaisia kaatopaikkoja ei tarvittu, vaan talojen liepeillä olevat tunkiot riittivät. Teollistumisen alkamisen jälkeen alkoi ilmaantua jätteitä, jotka olivat luonteeltaan erilaisia kuin maatalouden tuottamat jätteet. Kaupungistuminen aiheutti myös tarpeen sijoittaa jätettä tarkoitukseen varatulle alueelle kauemmas kaupungin asutuksesta. Maaseudulla ei vielä ennen toista maailmansotaa ollut merkittävää tarvetta kaatopaikoille. Tavaraa ei myöskään heitetty pois jos sille oli minkäänlaista käyttöä ja tuotteita ei pakattu samalla tavoin kuin nykyään.

1950-luvulla alkoi maan vaurastuminen ja kaatopaikkojen perustaminen kiihtyi myös maalaiskunnissa. Kaupungeissa tarvittiin jo suuria kaatopaikkoja. Jätteiden loppusijoitus oli lain mukaan kunnan vastuulla tähän aikaan ja kaatopaikka yleensä sijoitettiin kunnan rajan lähistölle alueelle, jolla ei ollut muuta hyötykäyttöä. Suot olivat erityisen suosittuja kaatopaikan perustamispaikkoina. Kaatopaikkojen käyttöä ei valvottu mitenkään tuolloin ja niille tuotiin aineita, jotka nykyään ovat ongelmajätteeksi luokiteltuja ja täten kaatopaikalle sijoittamiseen sopimattomia. Tunnetuin seuraus tästä oli Helsingin Myllypuron tapaus, jossa 1970-luvulla oli rakennettu entiselle 1950-luvun kaatopaikalle. Kaatopaikalta löytyi useita vaarallisia aineita, muun muassa PCB:tä ja öljyjä vuonna 1998. Alueen rakennukset määrättiin purettaviksi.

Muutos alkoi 1980-luvulla lähinnä pääkaupunkiseudun jätehuolto-ongelmista. Vuonna 1978 oli säädetty jätehuoltoa koskeva jätehuoltolaki. Kaatopaikat määrättiin valvottavaksi koko maassa ja tuotuja jätekuormia ryhdyttiin valvomaan. Kaatopaikkatoiminta jatkui kuitenkin entiseen malliin kuntakohtaisesti 90-luvun, joskin ongelmajätesäädökset tiukkenivat jatkuvasti, muun muassa jätelain tullessa voimaan 1994. Vuonna 1999 EU sääti kaatopaikkadirektiivin, joka asetti useita tavoitteita ja muutti suuresti jätehuoltoa Suomessa. Pienet kuntakohtaiset kaatopaikat lakkautettiin ja tilalle perustettiin suuria jätelaitosyritysten omistamia usean kunnan jätteet vastaanottavia jäteasemia. Direktiivi oli asettanut määräykset ns. EU-kaatopaikasta. Tällaisen kaatopaikan on täytettävä pohjatiiviysvaatimus ja tämä tekee kaatopaikan perustamisesta verrattain kallista.

Kaatopaikat 2000-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2005 suurin osa kunnista kuuluu alueellisiin jätelaitoksiin, jotka omistavat EU-kaatopaikan ja muita, lähinnä kierrätystä palvelevia toimintoja. Jätettä voidaan tämän vuoksi joutua kuljettamaan varsinkin harvaanasutuista kunnista pitkiäkin matkoja. Nykyaikaisella kaatopaikalla jäte pyritään peittämään ja murskaamaan kaatopaikkajyrällä mahdollisimman pian sen tuomisen jälkeen, jotta eläimet eivät pääse käsiksi siihen. Tästä huolimatta suuret lokkiparvet ovat vakituisina asukkaina kaatopaikoilla. Moderni kaatopaikka on myös vahvasti aidattu ja vartioitu, jottei (ongelma)jätettä tuoda luvatta aukioloaikojen ulkopuolella. Suljetuille kaatopaikoille johtaville teille on ilmaantunut jätteitä vielä pitkään sulkemisen jälkeen.

Direktiivi velvoittaa vähentämään kaatopaikoille päätyvää biojätettä 75 %:iin vuoteen 2006, 50 %:iin vuoteen 2009 ja 35 %:iin vuoteen 2013 mennessä. Tähän on pyritty kompostoinnin lisäämisellä. Myös ei-biologisen jätteen määrää pyritään vähentämään kierrätyksellä ja energiahyötykäytöllä. Käytössäolevia ja suljettuja kaatopaikkoja valvotaan suotovesien osalta ja vedet pyritään ohjaamaan puhdistamoihin. Suotovesi on jätteiden läpi suodattunutta sadevettä ja lumen sulamisvettä. Metaania sisältävää kaatopaikkakaasua otetaan talteen useilla lakkautetuilla kaatopaikoilla, jotta se voidaan polttaa vähemmän haitalliseksi hiilidioksidiksi.

Useille jätejakeille on määrätty pakollinen kierrätys. Se hoidetaan tuottajavastuun periaatteella, jossa jo tuotteen hankintahinnassa maksetaan kierrätysmaksu. Näin tehdään muun muassa autoille, renkaille ja sähkölaitteille. Rakennusjätteelle myös on rakennettu kierrätysjärjestelmä.

Tulevaisuudessa nähdään vaihtoehtona loppusijoittamiselle kaatopaikalle lähinnä poltto energiantuotannossa. Tällöinkin tuhka täytyy loppusijoittaa kaatopaikalle.

Kaatopaikkakaasu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaatopaikkakaasu on orgaanisesta jätteestä hapettomassa tilassa tapahtuvan hajoamisen tuloksena syntyvää kaasua, joka sisältää lähinnä metaania ja hiilidioksidia. Lisäksi se sisältää esimerkiksi vesihöyryä, typpeä, happea ja vetyä. Kaasussa on pieninä pitoisuuksina myös useita kloori- ja fluorihiilivetyjä sekä rikkiyhdisteitä, jotka aiheuttavat biokaasulle ominaisen hajun. Kaatopaikkojen metaanipäästöt muodostavat nykyisten arvioiden mukaan noin 2 % Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. [1]

Kaatopaikkakaasu on mahdollista ottaa talteen ja käyttää joko polttoaineena tai Fischer–Tropsch-synteesin lähtöaineena.

Kaatopaikat muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EU-maissa on maailman tiukimmasta päästä olevat jätehuoltomääräykset. Muualla maailmassa kaatopaikat ovat vähemmän valvottuja ja hoidettuja pääsääntöisesti.

Varsinkin kehitysmaissa kaatopaikoista aiheutuu merkittäviä terveyshaittoja.

Useissa köyhissä maissa kaatopaikoilla työskentelee myytävää kierrätystavaraa ja ruokaa etsiviä ihmisiä, sekä aikuisia että lapsia. He altistuvat muun muassa kaatopaikkojen saasteille ja savukaasuille. Kaatopaikkojen reunamille on syntynyt slummeja, joissa roskien keräämisestä elantonsa saavat ihmiset asuvat.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tuhkanen, Sami: Jätehuollon merkitys Suomen kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä (pdf) (VTT TIEDOTTEITA 2142) 2002. Espoo: VTT. Viitattu 2.9.2007.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]