Suursaari

Wikipedia

Suursaari (ven. Гогланд eli ruots. Hogland, viroksi Suursaar) on Suomenlahdessa sijaitseva saari. Se on Suomenlahden ulkosaarista pinta-alaltaan suurin. Nykyään saari kuuluu Venäjälle Leningradin alueeseen ja Jaaman piiriin, mutta se oli aiemmin osa Suomea ja kuului samannimiseen kuntaan. Suursaari sijaitsee noin 40 kilometriä etelään Manner-Suomesta ja 55 kilometriä pohjoiseen Virosta 27. pituuspiirin ja 60. leveyspiirin leikkauksen vieressä.

Sisällysluettelo 1 Maantiede 1.1 Luonto 2 Historia 2.1 Esihistoria 2.2 Ruotsin vallan aika 2.3 "Vanhan Suomen" aika 2.4 Suursaaren kunta 2.4.1 Kylät 2.4.2 Elinkeinot 2.4.3 Matkailu 2.5 Toisen maailmansodan aika 3 Nykyaika 4 Lähteet 4.1 Yleiset lähteet 4.2 Viitteet 4.3 Kirjallisuus 5 Katso myös 6 Aiheesta muualla

[muokkaa] Maantiede

Suursaari on noin 11 kilometriä pitkä ja 1,5–3 kilometriä leveä (kapeimmillaan pohjoispäässä) ja koostuu enimmäkseen karusta peruskalliosta. Saaren pinta-ala on noin 21 neliökilometriä, josta noin 14 hehtaaria on järviä. Saarella on neljä vuorenhuippua, Pohjoiskorkia (113 metriä korkea), Mäkiinpäällys (126 m), Haukkavuori (142 m) ja Lounatkorkia (176 m), jotka näkyvät kauas merelle. Kallioperä idässä ja korkeammilla kukkuloilla on porfyyriä, lännessä gneissiä sekä liusketta. Muualla kalliossa on leveitä, vaaleampia graniittivanoja. Kukkuloiden välisissä laaksoissa on moreenia ja useita pirunpeltoja eli suuria alueita, joissa on pelkkää kiveä. Saaren itäosassa on muutamia hiekkarantoja.

Suursaaressa on neljä pientä järveä. Liivalahdenjärvi on noin 400 metriä pitkä ja 75 metriä leveä, ja sen syvyys on vain 1,5 metriä. Veteljärvi on kooltaan 250 × 100 metriä ja sen suurin syvyys on 2,3 metriä. Sillä on yhteinen laskujoki Liivalahdenjärven kanssa Selkäapajanlahteen länsirannikolle. Länsirannikolle Maahellinlahteen laskeva Lounatjärvi on kooltaan 500 × 200 metriä, ja sen suurin syvyys on 13 metriä. Ruokolahdenjärvi on kooltaan 350 × 200 metriä, ja sen suurin syvyys on 5 metriä. Se laskee mereen saaren itärannassa Kiiskinkylän kohdalla.^[1]

Mäkiinpäällyksellä on kaksi venäläistä kolmiopistettä, Mäkiinpäällys, 60° 04' 27" N, 26° 58' 11" E ja Totška Z, 60° 05' 07" N, 26° 57' 40" E. Ne ovat saaren pohjoisen ja eteläisen kolmioketjun solmukohtia ja kuuluvat maailmanperintökohteeseen Struven ketju.

[muokkaa] Luonto

Suursaari on pääasiassa peruskalliota, jolla kasvaa harvakseltaan mäntyjä. Matalammissa osissa on taigatyyppistä havumetsää. Havumetsän lisäksi on alavammilla alueilla jonkin verran lehtipuita, etupäässä pihlajaa, tervaleppää ja raitaa, mutta saaren eteläpäässä myös koivuja ja yksittäisiä tuomia, haapoja sekä saarnia. Osa kasveista kuuluu toiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen, mutta on säilynyt ilmaston muututtua, esimerkiksi myrkkykatko.

Maanisäkkäistä saarella on nykyisin vain pikkujyrsijöitä ja lepakoita. Tammihiiri on saarella huomattavan runsaslukuinen.^[2] Todennäköisesti saarella on esiintynyt aiemmin myös kettuja ja jäniksiä, jotka pääsivät sinne helposti jäiden yli talvella. Talvimerenkulun lisääntyessä 1900-luvulla niiden vaellukset ovat kuitenkin vaikeutuneet. Merilintuja on saaren ympäristössä runsaasti ja joistakin paikallisista paikannimistä päätellen siellä on esiintynyt aiemmin useita suuria petolintulajeja. Lähistön matalilla saarilla on ollut suuria määriä harmaahylkeitä ja itämerennorppia.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Esihistoria

Suursaaren kalliot ovat niin korkeita, että niiden on täytynyt olla korkeammalla kuin Baltian jääjärvi silloin kun mannerjää vetäytyi alueelta noin 10 000 vuotta sitten. Korkeimmalla olevat muinaiset rantavallit olivat 86 metrin korkeudella nykyisestä merenpinnasta. Varsinaisia muinaisjäännöksiä tunnetaan hyvin vähän. Kahden tai kolmen kiviröykkiön arvellaan olevan pronssikautisia hautoja, ja Kumpelkalliossa on kalliopiirrokselta vaikuttava piirros. Ympäristön rikkaita kalastusvesiä ja hylkeenhoukuttelumaita ovat varmasti hyödyntäneet satunnaiset kävijät jo muinaisista ajoista, ja he ovat saattaneet yöpyä Haukkavuoren ympärillä olevissa pienehköissä luolissa. Asia jää vielä vahvistettavaksi arkeologisissa tutkimuksissa. Osa rannoilla olevista kivikasoista saattaa olla varhaisia pyyntisuojia.^[3]

[muokkaa] Ruotsin vallan aika

Suursaaresta esitti ensimmäisenä vaatimuksia Ruotsin kruunu, ja siitä tuli osa kuningaskuntaa vuoteen 1721 asti. Saari oli aluksi Viipurin linnaläänin alainen ulkosaari, joka kuului Vehkalahden pitäjään. Varhaisimmat kirjalliset lähteet pysyvästä asutuksesta ovat 1400-luvulta, jolloin Suursaaren kalastajat selvittivät verojaan Viipurin seurakunnalle. 1600-luvulta on olemassa muutamia manttaaliluetteloita, joista selviää, että saarella on asunut vakituisesti muutamia satoja ihmisiä ja että he kaikki olivat suomenkielisiä. Kielitieteilijöiden mukaan saarella 1800-luvulla puhuttu murre viittaa siihen, että väestö oli lähtöisin Vehkalahden seudulta ja lähiympäristöstä.^[4]

Saksalainen diplomaatti ja kirjailija Adam Olearius haaksirikkoutui Suursaarelle marraskuussa 1635. Hän kirjoitti sen jälkeen runon, joka tihkui hirvitystä tästä kylmästä, pimeästä ja myrskyisestä saaresta sekä sen asukkaista, jotka elivät äärimmäisessä köyhyydessä.

[muokkaa] "Vanhan Suomen" aika

Venäläisjoukot valloittivat saaren suuren Pohjan sodan aikana, ja se siirtyi Venäjän haltuun virallisesti Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721. Pietari Suuri antoi Suursaaren, Tytärsaaren ja Lavansaaren läänitykseksi hovinarrilleen Johan (Jan) da Costalle jo vuonna 1718. Da Costa oli katolilaisuuteen kääntynyt juutalainen ja asui Lavansaarella rakennuttamassaan kartanossa ja oli ankara verottaja. Hänen saamaansa läänitystä on pidetty jonkinlaisen Pietari Suuren pilana narrilleen. Da Costan kuoltua 1740 saaret jäivät vielä muutamaksi vuodeksi hänen vaimolleen.^[5]

Suursaari liitettiin Viipurin seurakunnan alaiseen Kakin kappeliin, joka itsenäistyi myöhemmin Johanneksen pitäjänä.^[6] Kirkko rakennettiin vuonna 1768 hirrestä, ja siinä oli erillinen kellotapuli. Se sijaitsi Suurkylän länsipuolella. Tarinan mukaan ja nimestä Kappelniemi sekä vanhasta kylän viereisellä niemellä olleesta kivijalasta päätellen saarella oli ollut kirkko jo kauan ennen sitä.

Saarelaiset ovat eläneet aina jokseenkin eristyksissä, paitsi ajoittain, kun saari on ollut mukana historian tapahtumissa. Kustaa III:n sodan aikana vuonna 1788 saaren ja mannermaan välisellä alueella käytiin suuri meritaistelu, jota kutsutaan Suursaaren taisteluksi. 15 ruotsalaisen aluksen laivasto oli 17. heinäkuuta 1788 matkalla hyökkäämään Pietariin mutta kohtasi 17 Venäjän laivaston aluksen kaaderin Suursaaren kohdalla. Kun kanuunatulta oli vaihdettu kokonainen päivä, lähteiden mukaan yksikään alus ei ollut uponnut, mutta kumpikin osapuoli oli onnistunut kaappaamaan yhden toisen osapuolen aluksista. Sekä Ruotsi että Venäjä julistautuivat taistelun voittajiksi. Ruotsin yritys hyökätä itään oli kuitenkin tällä kertaa tehty tyhjäksi. Vaikka yksikään alus ei uponnut, hylkytavaroita syntyi kuitenkin melkoisesti. Saarelaiset hyödynsivät niitä ja saivat hylkytavaroita keräämällä täydennystä niukalle toimeentulolleen. Hylkytavarat olivat arvokkaita, vaikka historialliselta ajalta ei ole todisteita siitä, että asukkaat olisivat houkutelleet tarkoituksella aluksia karille.

[muokkaa] Suursaaren kunta

Suursaaren kunta Luovutettu Neuvostoliitolle
vaakuna sijainti
Perustettu	1838, Kymistä[7]
Lakkautettu (luovutettu Neuvostoliitolle 1944)	1948
Lääni, Maakunta	Viipurin lääni, Kymenlaakso[8]
Pinta-ala oli Josta maa-alue	20,7 km² km²
Väkiluku oli - Väestötiheys	772 (1939)[9] 37,3 as/km²

Suomen siirryttyä vuonna 1809 Suomen sodassa Ruotsin valtakunnasta Venäjälle Suursaari liitettiin muun Vanhan Suomen kanssa vuonna 1812 muodostettuun Viipurin lääniin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vuonna 1817 Suursaari liitettiin Kymin pitäjään. Kymin kirkon palon jälkeen vuonna 1837 Suursaaren ja Tytärsaaren asukkaat eivät halunneet osallistua uuden kirkon rakentamiseen. Molemmissa saarissa oli jo oma kirkko.

Suursaari itsenäistyi yhdessä Tytärsaaren kanssa omaksi pitäjäkseen vuonna 1838. Siihen kuului silloin yhteensä noin 700 henkeä.^[10] Tytärsaari itsenäistyi Suursaaresta 1899. Suursaaren väkiluku oli 1920-luvulla lähes 900 ja talvisodan edellä tehdyn evakuoinnin aikana vajaa 800.^[11]

Kun saarelle rakennettiin kansakouluja, luovuttiin koulukinkereistä. Ensin koulun sai Suurkylä 1885 ja sitten Kiiskinkylä 1892. Kummallakin koululla oli 30–50 oppilasta, joskin määrä vaihteli vuosittain.

Vuonna 1892 Suursaaren kirkon huojuvaksi todettu kellotapuli purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi saarella syntyneen arkkitehti Vilho Penttilän piirustusten perusteella.

Marraskuussa 1899 panssarilaiva General-admiral Apraksin ajoi karille Suursaaren lähistöllä, ja Amiraliteetti palkkasi langattomalla lennättimellä kokeita tehneen venäläisen fyysikon Aleksandr Popovin, joka tammikuussa 1900 muodosti Suursaaren ja Kymin Kuutsalon välille yhden maailman varhaisimmista radioyhteyksistä pelastustöitä varten.^[12]

Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917 ja Tarton rauhassa vuonna 1920 vahvistettiin Suomen ja neuvosto-Venäjän välinen raja. Maat pääsivät yksimielisyyteen siitä, että Suursaari kuuluu Suomelle sillä ehdolla, että saari demilitarisoidaan.

[muokkaa] Kylät

Suursaarella oli kaksi kylää, Suurkylä ja Kiiskinkylä, jotka sijaitsivat saaren itärannalla. Kylät olivat lähes yhtä isoja: vuonna 1939 merkittiin Suurkylässä muistiin 78 taloa ja Kiiskinkylässä 62. Suurkylällä oli kuitenkin hieman parempi satama, jolla oli myös aallonmurtaja vuodesta 1900. Sillä kylällä oli siksi enemmän yhteyksiä ulkomaailmaan. Suurkylän vuonna 1841 rakennetussa pappilassa asuivat nimismies ja pappi. Taloja oli hyvin tiheään, ja ne olivat vaatimattomia, mikä johtui osaksi vaatimattomista luonnonvaroista, osaksi raakapuun puutteesta. Suurin osa saaren metsästä oli tuhoutunut kovassa myrskyssä 1824, ja saarelaisten oli siksi pakko turvautua joko ajopuuhun tai mantereelta tuotuihin tukkeihin.

[muokkaa] Elinkeinot

Suursaarella ei ollut juuri ollenkaan peltomaata, joten käytännössä vilja ja muut pellon tuotteet piti tuoda mantereelta. Kylien ympärillä oli tarpeeksi niittyä, jotta useimmat talot pystyivät pitämään yhden tai kaksi lehmää. Kanojakin oli jonkin verran. Ammoisista ajoista asti suursaarelaiset olivat elättäneet itsensä kalastuksella ja hylkeenpyynnillä sekä ajoittain hylkytavaroilla. Kalastusta harjoitettiin vielä 1900-luvun puolella pääasiassa nuotalla, koska veneet olivat pieniä ja meri suuri, mutta vähitellen saarelaiset hankkivat suurempia veneitä, ensin purjejahteja ja myöhemmin moottoriveneitä. Tilastot vuodelta 1934 kertovat, että molemmissa kylissä oli noin 100 venettä, joista 47 oli moottorilla varustettuja. Myöhemmin asukkaat kalastivat uittoverkolla. Ilmenneeseen tarpeeseen saarelle perustettiin Suomen ensimmäinen vapaaehtoinen meripelastusasema vuonna 1857.^[13]

Koska saarelaiset olivat hyviä merimiehiä, he pääsivät helposti töihin kauppa-aluksille ja luotseiksi, ja he harjoittivat myös vaatimatonta tavaramerenkulkua Suomen ja Viron välillä. Perinteisesti verot maksettiin pitkään hylkeenrasvalla ja suolasilakalla. Käteisvaroja ylläpidettiin muun muassa myymällä saaren tunnettuja hylkeennahkakintaita. Mukulakivi oli myös hyvä vientiartikkeli. Tämän lisäksi myytiin vähäisiä määriä porfyyriä kuvanveistäjille ja rakennuskiveksi. Yleisesti ottaen yhdyskunta eli enimmäkseen luontaistaloudessa.

Suursaarella on merenkulultaan tärkeänä Suomenlahden paikkana ollut kolme majakkaa. Suurkylän puolella aivan Suursaaren pohjoisosassa on ollut Pohjoisrivi-nimisessä paikassa yksi, toinen Pohjoiskorkialla edellisen lounaispuolella ja aivan saaren eteläpuolella Lounatrivissä yksi.

Maakauppa saarelle avattiin vuonna 1859. Liike lopetti toimintansa 1891, oletettavasti sen omistajan Eerik Tommolan korkean iän vuoksi. Osuuskauppa Suurkylään perustettiin 1906, ja tällä oli myymälöitä molemmissa kylissä siihen asti kunnes Kiiskinkylä sai oman osuuskaupan 1917. Kylien väliset kuljetukset hoidettiin enimmäkseen meritse, ja koko saarella oli vain 1–2 hevosta ja aina ei niitäkään. Pitkäaikaisten keskustelujen jälkeen rakennettiin lopulta yksinkertainen soratie kylien väliselle 5,8 kilometrin matkalle 1934. Luultavasti saarelle ei ollut koskaan rekisteröityneenä autoja, mutta lähteet mainitsevat, että suomalaisajan lopussa siellä olisi ollut joku yksittäinen auto.

[muokkaa] Matkailu

Matkailu alkoi kehittyä, kun hyvin toimeentulevat mannersuomalaiset alkoivat hakeutua Suursaarelle vapaa-ajan viettoon. 1800-luvun alussa saarelle tuli yksittäisiä perheitä asumaan vuokralle asukkaiden luokse. Toimeliaat saarelaiset avasivat kahviloita, ja vuonna 1925 perustettiin osuuskunta organisoimaan yöpymispaikkoja. Osuuskunnan konttori sijaitsi satamassa. Myös Suomen matkailijayhdistys näki Suursaaren mahdollisuudet ja perusti Suurkylään ravintolan vuonna 1921. Säännölliset laivayhteydet mantereelta käynnistettiin 1914, ja niitä oli kahdesti viikossa. Ensimmäisen maailmansodan ajaksi toiminta keskeytettiin, mutta vuonna 1920 Kotkasta, Viipurista ja Helsingistä kulki saareen säännöllisesti jo useita höyrylaivavuoroja. Vuonna 1927 Merenkulkulaitos asetti monitoimialuksen S/S Suursaari paitsi matkustajaliikenteeseen, myös huolehtimaan postin kuljetuksesta ja tavaraliikenteestä. Alus oli jäävahvistettu, ja sillä oli mahdollisuus hinata pulaan joutuneita kalastusveneitä. S/S Suursaari jatkoi tehtäväänsä saaren evakuointiin asti.

Kappelniemessä oli hieno hiekkaranta, johon oli rakennettu uimakoppeja vieraille. Sinne rakennettiin kasinon sisältävä ravintola 1926, mutta se paloi 1930. Vuonna 1937 rakennettiin uusi kaksikerroksinen kasino-tanssiravintola, jossa oli tilaa 350 vieraalle. Siitä tuli hyvin suosittu, ja siellä viihtyivät sekä saarelle tulleet huvipurjehtijat että kesävieraat.

Matkailuelinkeino sai kuitenkin äkillisen lopun, kun sota syttyi vuonna 1939. Kirkko tuhoutui jo sodan aikana, ja sen jälkeen vanhat rakennukset purettiin ja korvattiin uusilla betonitaloilla, joihin saaren uudet asukkaat muuttivat.

[muokkaa] Toisen maailmansodan aika

Vuosina 1938–1939 Neuvostoliitto lähetti Suomelle useita nootteja, joissa vaadittiin Suomelta tukikohtia ja alueluovutuksia. Suursaari, joka hallitsee meriväylää Pietariin, kuului aluevaatimuksiin. Lokakuussa 1939, kun sodan uhka oli jo tuntuva, koko väestö evakuoitiin nopeasti. Siviilien omaisuudesta saatiin evakuoitua vain osa. Muun muassa hylkeenpyyntiin jalostettuja koiria saatiin mantereelle vain muutamia.

Talvisodan alettua Neuvostoliiton ilmavoimat hyökkäsivät saarelle 1. joulukuuta 1939. Saaren pieni, muutaman kymmenen hengen vartiosto katsoi parhaaksi seurata asukkaiden esimerkkiä ja lähteä saarelta. Samana iltana neuvostojoukot nousivat saarelle maihin ja valtasivat tyhjän saaren 3. joulukuuta oman laivaston ankaran pommituksen ja tykkitulen tukemana. Sodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Suursaaresta tuli Neuvostoliiton aluetta.

Jatkosodassa neuvostojoukot lähtivät saarelta joulukuussa 1941, minkä jälkeen suomalaisjoukot ottivat sen haltuunsa. Suomalaiset pysyivät saarella muutaman kuukauden ja vetäytyivät tammikuussa 1942, kun parin sadan sotilaan vahvuinen neuvostolaisosasto hyökkäsi saarelle. Valtauksen yhteydessä kuoli kuusi kalastajaa, jotka olivat palanneet koteihinsa Suurkylään. Valtauksen jälkeen operatiivinen tilanne Itä-Suomenlahdella muuttui Neuvostoliiton eduksi. Kun jäät lähtisivät, sen laivastoyksiköt voisivat käyttää Suursaarta tukikohtanaan, mikä aiheuttaisi vaikeuksia Suomen rannikkopuolustukselle sekä uhkaisi Saksan ja Suomen toteuttamaa Suomenlahden sulkua. Helmikuussa 1942 Suomen sodanjohto päätti vallata saaren takaisin ennen kuin neuvostolaiset ehtisivät linnoittaa saaren. Hyökkäys valmisteltiin erittäin huolellisesti etukäteen. 26. maaliskuuta noin prikaatin vahvuiset, ilmavoimien ja tykistön tukemat suomalaisjoukot ryhmittyivät Suomenlahden jäälle ja valtasivat saaren noin pataljoonan vahvuisilta neuvostojoukoilta kahden päivän kiivaiden taistelujen jälkeen. Venäläisten tappiot Suursaaren taistelussa olivat noin 250 miestä kaatuneina ja vankeina. Suomalaisten tappiot olivat 170 miestä kaatuneina ja haavoittuneina.^[14]

Sodan loppuvuosina Suursaarta linnoitettiin voimakkaasti. Rantakallioille valettiin tykkilavetteja ja luolia räjäytettiin varastoiksi sekä väestönsuojiksi – demilitarisoinnista ei ollut enää puhettakaan.

Suomen ja Neuvostoliiton solmiessa aselevon syyskuun alussa 1944 Saksan joukot olivat vetäytyneet Virossa Narvan tasalle. Suomen vetäytyminen sodasta avasi Neuvostoliiton laivastolle vapaan kulkutien Itämerelle. Jotta neuvostolaivaston liikkeitä voitaisiin rajoittaa, saksalaiset päättivät miehittää Suursaaren. Tätä varten oli jo aiemmin laadittu suunnitelma, koodinimeltään Tanne Ost. Aamuyöllä 15. syyskuuta 1944 Suurkylän lähelle ilmestyi kymmenkunta saksalaisalusta. Suomalais- ja saksalaiskomentajien välillä ilmeisesti käytiin keskustelu, jossa Saksa ilmoitti halunsa ottaa saaren haltuun rauhallisin keinoin. Kun suomalaiset eivät suostuneet, syttyi taistelu, joka loppui myöhään samana iltana saksalaisten menetettyä kymmenkunta alusta ja noin 1 400 sotilasta kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina. Suomalaisten tappiot olivat noin sata sotilasta. Taistelun aikana suomalaiset saivat voimakasta ilmatukea Neuvostoliiton ilmavoimilta. Suursaaren valtausyritys johti Lapin sotaan. Taistelussa saadut saksalaiset sotavangit jätettiin Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitolle. Välirauhan ehtojen mukaan suomalaisten oli vetäydyttävä Suursaaresta.

[muokkaa] Nykyaika

Toisen maailmansodan jälkeen Suursaari on kuulunut rajavyöhykkeeseen, minkä vuoksi se on ulkomaisilta kiellettyä aluetta. Saarella käyneet ovat kertoneet, että suurin osa asutuksesta on ränsistynyt ja että saarella asuu vain kymmenkunta henkeä: majakanvartijoita, meteorologeja ja rajavartijoita. He asuvat Suursaaren pohjois- ja eteläkärjissä.

Toisen maailmansodan jälkeen saarelle miehitysjoukon jälkeen asettuivat Neuvostoliiton rajavartiojoukot, joiden vahvuus oli noin 200 sotilasta. Suurin osa vahvuudesta väheni lähivuosien kuluessa.^[15] Saaren majakoista kaksi on edelleen toiminnassa. Neuvostoliiton aikana alueelle on rakennettu merivalvontatutkia, joista uusimmat 2000-luvulla osana Suomenlahden merivalvonnan tehostamista Venäjän osalta.

Vanha kasino 1930-luvulta on edelleen pystyssä, mutta ränsistyneenä, ja sitä on aiemmin käytetty päiväkotina, minkä perusteella väkiluku on ollut aiemmin suurempi. Vanhoista kalastajakylistä on jäljellä lähinnä raunioita.^[16] Valokuvista näkyy, että jokunen yksittäinen, alkuperäinen talo on edelleen jäljellä Kiiskinkylässä, mutta Suurkylään on rakennettu riveittäin keskenään samantapaisia rakennuksia, mahdollisesti sotilasrakennuksia tai jonkinlainen kalastuskolhoosi.

Kesällä 2004 osa Suursaaresta avattiin risteilyturisteille Viipurista.^[17] Samana vuonna saarelle avattiin hotelli, joka toimii entisessä neuvostoupseerien asuinrakennuksessa.^[18] Varustamot ovat osoittaneet kiinnostusta sille, että Suursaaresta tehtäisiin välisatama Suomen ja Viron välisille risteilyaluksille. Siten laivalla voitaisiin myydä verovapaita tuotteita.^[19] Syksyllä 2006 voimaan astuneiden Venäjän turvallisuuspalvelun rajavyöhykemääräysten mukaan Suursaari on edelleen osa Venäjän rajavyöhykettä, ja ulkomaalaisten liikkuminen alueella on ilman erityislupaa kielletty.^[20] Retkiä saarelle järjestetään jälleen vuonna 2008.^[21]

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Yleiset lähteet

• Suursaari-sivu sivustolla, joka kertoo Neuvostoliitolle luovutetuista alueista
• (venäjäksi) Matkaesite
• (ruotsiksi) Artikkeli Hogland kirjassa Nordisk familjebok, 1909
• Sivut Suursaaresta

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Suursaari Luovutettu Karjala. Viitattu 21. maaliskuuta 2007.
2. ↑ http://www.ymparisto.fi/print.asp?contentid=156656&lan=fi&clan=fi
3. ↑ Risto Hamari, Martti Korhonen, Timo Miettinen ja Ilmar Talve: Suomenlahden ulkosaaret. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1996. ISBN 951-717-879-4.
4. ↑ Matti Punttila: Kymenlaakson murteet Finnica Kymenlaakso. Viitattu 21. maaliskuuta 2007.
5. ↑ Jari Hanski, Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918—1944, (2006), ISBN 952-10-3015-1, s. 47
6. ↑ Suursaari 20. maaliskuuta 2007. Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 21. maaliskuuta 2007.
7. ↑ Seurakunnan perustamisvuosi
8. ↑ Ei vielä tuolloin virallinen maakunta, vaan historiallisen Uudenmaan maakunnan osa
9. ↑ Suomen virallinen tilasto VI. Väestötilastoa 93. Väestösuhteet vuonna 1939. SVT VI:93
10. ↑ Veikko Kallio: Kymin historia 2. WSOY, 1990. ISBN 952-90-2478-9.
11. ↑ Suursaari Nordic municipalities. Viitattu 21. maaliskuuta 2007.
12. ↑ Kaj Niemi: Alexander Popov 2005. Finnica Kymenlaakso. Viitattu 21. maaliskuuta.
13. ↑ Suomen Meripelastusseuran historia viitattu 03.01.08
14. ↑ Juhani Haapala: Suursaaren valtaus 27–28.3.1942 2004. Rannikon Puolustaja. Viitattu 21. maaliskuuta 2007.
15. ↑ Neobitajemyi Gogland (Novosti Sankt-Petersburga 1. syyskuuta 2005)
16. ↑ Heli Saavalainen: Suursaari avautuu varovasti matkailijoille 22. toukokuuta 2006. HS.fi. Viitattu 21. maaliskuuta.
17. ↑ Natur och Miljö -ympäristöjärjestö (ruotsiksi)
18. ↑ Tule Suursaareen 2007! Matkatoimisto Kymenmatkat Oy. Viitattu 21. maaliskuuta 2007.
19. ↑ Suursaaren arvo risteilykohteena kasvaa 16. heinäkuuta 2003. MTV3.fi. Viitattu 21. maaliskuuta 2007.
20. ↑ Venäjän Federaation turvallisuuspalvelu FSB:n 2. kesäkuuta 2006 antama määräys nro 239 rajavyöhykkeen rajoista Leningradin alueella 14. heinäkuuta 2006. Venäjän federaation turvallisuuspalvelu. Viitattu 28. maaliskuuta 2007. ja Menettelysääntö ulkomaan kansalaisten tulosta Venäjän Federaation rajavyöhykkeelle syksy 2006. Venäjän suurlähetystö Helsingissä. Viitattu 28. maaliskuuta 2007.
21. ↑ http://www.kymenmatkat.net/pindex.php?1=1&path=47,302

[muokkaa] Kirjallisuus

• Risto Anttila: Suursaari, Suomenlahden helmi, 1996, ISBN 951-9387-57-9
• Elenius, Emil 1976: Saarelaistarinoita. WSOY, Porvoo. ISBN 951-0-06672-9

[muokkaa] Katso myös

• Espoo-Suursaari Race

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Wetterpfori: [1] Suursaaren sää
• Historiallisia kuvia
• Suursaaren taistelu venäläisestä näkökulmasta (englanniksi)
• Valokuvia nykyajan Suursaaresta
• Suursaaren kartta
• YLE Elävä arkisto – Kirje Suursaarelta (video, 1936)
• Luovutetun Karjalan linkit
• www.postileimat.com
• Suursaaren kartta: [2] L. W. Alenius (1922)

Koordinaatit: 60°3′20.80″N, 26°59′1.87″E