Suursaari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suursaari
Suursaari etelästä nähtynä. Suomen rannikko kuvan ylälaidassa.
Suursaari etelästä nähtynä. Suomen rannikko kuvan ylälaidassa.
Maantiede
Muut nimet Gogland
Hogland
Sijainti 60°03′21″N, 026°59′02″EKoordinaatit: 60°03′21″N, 026°59′02″E
Merialue Suomenlahti
Pinta-ala 21 km²
Valtio
Valtio Venäjä
Kunta Jaaman piiri
Väestö
Väkiluku noin 10

Suursaari (ven. Гогланд, Gogland; ruots. Hogland, aiemmin Högland;[1] viroksi Suursaar) on Suomenlahden itäosassa sijaitseva saari ja entinen Suomen kunta. Nykyään saari kuuluu Venäjälle, Leningradin alueen Jaaman piiriin. Suursaari on Suomenlahden ulkosaarista pinta-alaltaan suurin. Se sijaitsee noin 40 kilometriä etelään Manner-Suomesta ja 55 kilometriä pohjoiseen Virosta 27. pituuspiirin ja 60. leveyspiirin leikkauksen vieressä.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta Suursaaresta. Korkeuskäyrät osoittavat pinnanmuodot 30 metrin välein.
Suursaari v. 1942. Armeijan käyttämä kartta.

Suursaari, kuten muutkin Suomenlahden ulappasaaret, on jäänne noin 1700–1800 miljoonaa vuotta sitten syntyneestä Alppien kaltaisesta Svekofennidien poimuvuoristosta. Tämän vuoksi Tytärsaaren (kuten muidenkin Suomenlahden ulappasaarten kallioperä) poikkeaa Viron ja Suomen rannikon kallioperästä. [2]

Suursaari on noin 11 kilometriä pitkä ja 1,5–3 kilometriä leveä (kapeimmillaan pohjoispäässä) ja koostuu enimmäkseen karusta peruskalliosta. Saaren pinta-ala on noin 21 neliökilometriä, josta noin 14 hehtaaria on järviä. Saarella on neljä vuorenhuippua, Pohjoiskorkia (113 metriä korkea), Mäkiinpäällys (126 m), Haukkavuori (142 m) ja Lounatkorkia (176 m), jotka näkyvät kauas merelle. Kallioperä idässä ja korkeammilla kukkuloilla on porfyyriä, lännessä gneissiä sekä liusketta. Muualla kalliossa on leveitä, vaaleampia graniittivanoja. Kukkuloiden välisissä laaksoissa on moreenia ja useita pirunpeltoja eli suuria alueita, joissa on pelkkää kiveä. Saaren itäosassa on muutamia hiekkarantoja.

Suursaaressa on neljä pientä järveä. Liivalahdenjärvi on noin 400 metriä pitkä ja 75 metriä leveä, ja sen syvyys on vain 1,5 metriä. Veteljärvi on kooltaan 250 × 100 metriä ja sen suurin syvyys on 2,3 metriä. Sillä on yhteinen laskujoki Liivalahdenjärven kanssa Selkäapajanlahteen länsirannikolle. Länsirannikolle Maahellinlahteen laskeva Lounatjärvi on kooltaan 500 × 200 metriä, ja sen suurin syvyys on 13 metriä. Ruokolahdenjärvi on kooltaan 350 × 200 metriä, ja sen suurin syvyys on 5 metriä. Se laskee mereen saaren itärannassa Kiiskinkylän kohdalla.[3]

Mäkiinpäällyksellä on kaksi venäläistä kolmiomittauspistettä, Mäkiinpäällys, 60°04′27″N, 026°58′11″E ja Totška Z, 60°05′07″N, 026°57′40″E. Ne ovat saaren pohjoisen ja eteläisen kolmioketjun solmukohtia ja kuuluvat maailmanperintökohteeseen Struven ketju.

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haukkavuori Liivalahdenjärveltä päin nähtynä vuonna 1936.

Suursaari on pääasiassa peruskalliota, jolla kasvaa harvakseltaan mäntyjä. Matalammissa osissa on taigatyyppistä havumetsää. Havumetsän lisäksi on alavammilla alueilla jonkin verran lehtipuita, etupäässä pihlajaa, tervaleppää ja raitaa, mutta saaren eteläpäässä myös koivuja ja yksittäisiä tuomia, haapoja sekä saarnia. Osa kasveista kuuluu toiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen, mutta on säilynyt ilmaston muututtua, esimerkiksi myrkkykatko.

Maanisäkkäistä saarella on nykyisin vain pikkujyrsijöitä ja lepakoita. Todennäköisesti saarella on esiintynyt aiemmin myös kettuja ja jäniksiä, jotka pääsivät sinne helposti jäiden yli talvella. Talvimerenkulun lisääntyessä 1900-luvulla niiden vaellukset ovat kuitenkin vaikeutuneet. Merilintuja on saaren ympäristössä runsaasti ja joistakin paikallisista paikannimistä päätellen siellä on esiintynyt aiemmin useita suuria petolintulajeja. Lähistön matalilla saarilla on ollut suuria määriä harmaahylkeitä ja itämerennorppia.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaari sijaitsee pohjois–etelä-suunnassa melko tarkkaan keskellä Suomenlahtea.

Suursaaren kalliot ovat niin korkeita, että niiden on täytynyt olla korkeammalla kuin Baltian jääjärvi silloin kun mannerjää vetäytyi alueelta noin 10 000 vuotta sitten. Korkeimmalla olevat muinaiset rantavallit olivat 86 metrin korkeudella nykyisestä merenpinnasta. Varsinaisia muinaisjäännöksiä tunnetaan hyvin vähän. Kahden tai kolmen kiviröykkiön arvellaan olevan pronssikautisia hautoja, ja Kumpelkalliossa on kalliopiirrokselta vaikuttava piirros. Ympäristön rikkaita kalastusvesiä ja hylkeenhoukuttelumaita ovat varmasti hyödyntäneet satunnaiset kävijät jo muinaisista ajoista, ja he ovat saattaneet yöpyä Haukkavuoren ympärillä olevissa pienehköissä luolissa. Asia jää vielä vahvistettavaksi arkeologisissa tutkimuksissa. Osa rannoilla olevista kivikasoista saattaa olla varhaisia pyyntisuojia.[4]

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaaresta esitti ensimmäisenä vaatimuksia Ruotsin kruunu, ja siitä tuli osa kuningaskuntaa vuoteen 1721 asti. Saari oli aluksi Viipurin linnaläänin alainen ulkosaari, joka kuului Vehkalahden pitäjään. Varhaisimmat kirjalliset lähteet pysyvästä asutuksesta ovat 1400-luvulta, jolloin Suursaaren kalastajat selvittivät verojaan Viipurin seurakunnalle. 1600-luvulta on olemassa muutamia manttaaliluetteloita, joista selviää, että saarella on asunut vakituisesti muutamia satoja ihmisiä ja että he kaikki olivat suomenkielisiä. Kielitieteilijöiden mukaan saarella 1800-luvulla puhuttu murre viittaa siihen, että väestö oli lähtöisin Vehkalahden seudulta ja lähiympäristöstä.[5]

Saksalainen diplomaatti ja kirjailija Adam Olearius haaksirikkoutui Suursaarelle marraskuussa 1635. Hän kirjoitti sen jälkeen runon, joka tihkui hirvitystä tästä kylmästä, pimeästä ja myrskyisestä saaresta sekä sen asukkaista, jotka elivät äärimmäisessä köyhyydessä.

Vanhan Suomen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisjoukot valloittivat saaren suuren Pohjan sodan aikana, ja se siirtyi Venäjän haltuun virallisesti Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721. Pietari Suuri antoi Suursaaren, Tytärsaaren ja Lavansaaren läänitykseksi hovinarrilleen Johan (Jan) da Costalle jo vuonna 1718. Da Costa oli katolilaisuuteen kääntynyt juutalainen ja asui Lavansaarella rakennuttamassaan kartanossa ja oli ankara verottaja. Hänen saamaansa läänitystä on pidetty jonkinlaisena Pietari Suuren pilana narrilleen. Da Costan kuoltua 1740 saaret jäivät vielä muutamaksi vuodeksi hänen vaimolleen.[6]

Suursaari liitettiin Viipurin seurakunnan alaiseen Kakin kappeliin, joka itsenäistyi myöhemmin Johanneksen pitäjänä.[7] Kirkko rakennettiin vuonna 1768 hirrestä, ja siinä oli erillinen kellotapuli. Se sijaitsi Suurkylän länsipuolella. Tarinan mukaan ja nimestä Kappelniemi sekä vanhasta kylän viereisellä niemellä olleesta kivijalasta päätellen saarella oli ollut kirkko jo kauan ennen sitä.

Voimakas itämyrsky 15.lokakuuta 1758 ajoi kerralla kahdeksan laivaa haaksirikkoon Suursaaren koillisnurkalle. Haverissa oli mukana kaksi venäläistä, kaksi ruotsalaista, kaksi hollantilaista ja brittiläinen ja rostocilainen alus. Pohjoiskorkian loiston hoitaja aliperämies Feodor Proskurakov venekuntineen pyrki estämään paikallisasukkaiden "hylynryöstöä" vaikka nämä omien sanojensa mukaa olivat paikalla pelastustarkoituksessa.. Seuraavina öinä aluksista katosi paljon irtotavaraa mikä johti oikeudenkäyntiin rantarosvoudesta. Kaikkiaan 13 Suursaarelaista talonpoikaa sai vankeustuomion. Tämä oli noin kolmasosa saaren aikuisesta miesväestöstä. [8]

Saarelaiset ovat eläneet aina jokseenkin eristyksissä, paitsi ajoittain, kun saari on ollut mukana historian tapahtumissa. Kustaa III:n sodan aikana vuonna 1788 saaren ja mannermaan välisellä alueella käytiin suuri meritaistelu, jota kutsutaan Suursaaren taisteluksi. 15 ruotsalaisen aluksen laivasto oli 17. heinäkuuta 1788 matkalla hyökkäämään Pietariin mutta kohtasi 17 Venäjän laivaston aluksen kaaderin Suursaaren kohdalla. Kun kanuunatulta oli vaihdettu kokonainen päivä, lähteiden mukaan yksikään alus ei ollut uponnut, mutta kumpikin osapuoli oli onnistunut kaappaamaan yhden toisen osapuolen aluksista. Sekä Ruotsi että Venäjä julistautuivat taistelun voittajiksi. Ruotsin yritys hyökätä itään oli kuitenkin tällä kertaa tehty tyhjäksi. Vaikka yksikään alus ei uponnut, hylkytavaroita syntyi kuitenkin melkoisesti. Saarelaiset hyödynsivät niitä ja saivat hylkytavaroita keräämällä täydennystä niukalle toimeentulolleen. Hylkytavarat olivat arvokkaita, vaikka historialliselta ajalta ei ole todisteita siitä, että asukkaat olisivat houkutelleet tarkoituksella aluksia karille.

Suursaaren kunta Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaari
Hogland
Lakkautettu kunta – luovutettu Neuvostoliitolle
Russia - Hogland.PNG

sijainti

Lääni Viipurin lääni
Maakunta Uudenmaan historiallinen maakunta
Kihlakunta Kymin kihlakunta
Perustettu 1 1838, Kymistä
Lakkautettu 1948
(luovutettu Neuvostoliitolle 1944)
Pinta-ala 20,80 km²  [9]
(12.3.1940)
– maa 20,74 km²
– sisävesi 0,06 km²
Väkiluku 772  [10]
(31.12.1939)
väestötiheys 37,2 as/km²

1Seurakunnan perustamisvuosi

Suomen siirryttyä vuonna 1809 Suomen sodassa Ruotsin valtakunnasta Venäjälle Suursaari liitettiin muun Vanhan Suomen kanssa vuonna 1812 muodostettuun Viipurin lääniin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vuonna 1817 Suursaari liitettiin Kymin pitäjään. Kymin kirkon palon jälkeen vuonna 1837 Suursaaren ja Tytärsaaren asukkaat eivät halunneet osallistua uuden kirkon rakentamiseen. Molemmissa saarissa oli jo oma kirkko.

Suursaari itsenäistyi yhdessä Tytärsaaren kanssa omaksi pitäjäkseen vuonna 1838. Siihen kuului silloin yhteensä noin 700 henkeä.[11] Tytärsaari itsenäistyi Suursaaresta 1899. Suursaaren väkiluku oli 1920-luvulla lähes 900 ja talvisodan edellä tehdyn evakuoinnin aikana vajaa 800.[12]

Kun saarelle rakennettiin kansakouluja, luovuttiin koulukinkereistä. Ensin koulun sai Suurkylä 1885 ja sitten Kiiskinkylä 1892. Kummallakin koululla oli 30–50 oppilasta, joskin määrä vaihteli vuosittain.

Vuonna 1892 Suursaaren kirkon huojuvaksi todettu kellotapuli purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi saarella syntyneen arkkitehti Vilho Penttilän piirustusten perusteella.

Marraskuussa 1899 panssarilaiva General-admiral Apraksin ajoi karille Suursaaren lähistöllä, ja Amiraliteetti palkkasi langattomalla lennättimellä kokeita tehneen venäläisen fyysikon Aleksandr Popovin, joka tammikuussa 1900 muodosti Suursaaren ja Kymin Kuutsalon välille yhden maailman varhaisimmista radioyhteyksistä pelastustöitä varten.[13]

Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917 ja Tarton rauhassa vuonna 1920 vahvistettiin Suomen ja neuvosto-Venäjän välinen raja. Maat pääsivät yksimielisyyteen siitä, että Suursaari kuuluu Suomelle sillä ehdolla, että saari demilitarisoidaan.

Kylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaarella oli kaksi kylää, Suurkylä ja Kiiskinkylä, jotka sijaitsivat saaren itärannalla. Kylät olivat lähes yhtä isoja: vuonna 1939 merkittiin Suurkylässä muistiin 78 taloa ja Kiiskinkylässä 62. Suurkylällä oli kuitenkin hieman parempi satama, jolla oli myös aallonmurtaja vuodesta 1900. Sillä kylällä oli siksi enemmän yhteyksiä ulkomaailmaan. Suurkylän vuonna 1841 rakennetussa pappilassa asuivat nimismies ja pappi. Taloja oli hyvin tiheään, ja ne olivat vaatimattomia, mikä johtui osaksi vaatimattomista luonnonvaroista, osaksi raakapuun puutteesta. Suurin osa saaren metsästä oli tuhoutunut kovassa myrskyssä 1824, ja saarelaisten oli siksi pakko turvautua joko ajopuuhun tai mantereelta tuotuihin tukkeihin.

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaarella ei ollut juuri ollenkaan peltomaata, joten käytännössä vilja ja muut pellon tuotteet piti tuoda mantereelta. Kylien ympärillä oli tarpeeksi niittyä, jotta useimmat talot pystyivät pitämään yhden tai kaksi lehmää. Kanojakin oli jonkin verran. Ammoisista ajoista asti suursaarelaiset olivat elättäneet itsensä kalastuksella ja hylkeenpyynnillä sekä ajoittain hylkytavaroilla.

Kalastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalastusta harjoitettiin vielä 1900-luvun puolella pääasiassa nuotalla, koska veneet olivat pieniä ja meri suuri, mutta vähitellen saarelaiset hankkivat suurempia veneitä, ensin purjejahteja ja myöhemmin moottoriveneitä. Tilastot vuodelta 1934 kertovat, että molemmissa kylissä oli noin 100 venettä, joista 47 oli moottorilla varustettuja. Myöhemmin asukkaat kalastivat uittoverkolla. Ilmenneeseen tarpeeseen saarelle perustettiin Suomen ensimmäinen vapaaehtoinen meripelastusasema vuonna 1857.[14]

Merenkulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska saarelaiset olivat hyviä merimiehiä, he pääsivät helposti töihin kauppa-aluksille ja luotseiksi, ja he harjoittivat myös vaatimatonta tavaramerenkulkua Suomen ja Viron välillä. Perinteisesti verot maksettiin pitkään hylkeenrasvalla ja suolasilakalla. Käteisvaroja ylläpidettiin muun muassa myymällä saaren tunnettuja hylkeennahkakintaita. Mukulakivi oli myös hyvä vientiartikkeli. Tämän lisäksi myytiin vähäisiä määriä porfyyriä kuvanveistäjille ja rakennuskiveksi. Yleisesti ottaen yhdyskunta eli enimmäkseen luontaistaloudessa.

Suursaaren majakat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Pohjoiskorkia
Pääartikkeli: Pohjoisrivi
Pääartikkeli: Lounatrivi

Suursaarella on merenkulultaan tärkeänä Suomenlahden paikkana ollut kolme majakkaa. Suurkylän puolella aivan Suursaaren pohjoisosassa on ollut Pohjoisrivi-nimisessä paikassa yksi, toinen Pohjoiskorkialla edellisen lounaispuolella ja aivan saaren eteläpuolella Lounatrivissä yksi.

Saaren kaupat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maakauppa saarelle avattiin vuonna 1859. Liike lopetti toimintansa 1891, oletettavasti sen omistajan Eerik Tommolan korkean iän vuoksi. Osuuskauppa Suurkylään perustettiin 1906, ja tällä oli myymälöitä molemmissa kylissä siihen asti kunnes Kiiskinkylä sai oman osuuskaupan 1917. Kylien väliset kuljetukset hoidettiin enimmäkseen meritse, ja koko saarella oli vain 1–2 hevosta ja aina ei niitäkään. Pitkäaikaisten keskustelujen jälkeen rakennettiin lopulta yksinkertainen soratie kylien väliselle 5,8 kilometrin matkalle 1934. Luultavasti saarelle ei ollut koskaan rekisteröityneenä autoja, mutta lähteet mainitsevat, että suomalaisajan lopussa siellä olisi ollut joku yksittäinen auto.

Matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suursaari nähtynä Kotkan Haukkavuoren näkötornista.

Matkailu alkoi kehittyä, kun hyvin toimeentulevat mannersuomalaiset alkoivat hakeutua Suursaarelle vapaa-ajan viettoon. 1800-luvun alussa saarelle tuli yksittäisiä perheitä asumaan vuokralle asukkaiden luokse. Toimeliaat saarelaiset avasivat kahviloita, ja vuonna 1925 perustettiin osuuskunta organisoimaan yöpymispaikkoja. Osuuskunnan konttori sijaitsi satamassa. Myös Suomen matkailijayhdistys näki Suursaaren mahdollisuudet ja perusti Suurkylään ravintolan vuonna 1921. Säännölliset laivayhteydet mantereelta käynnistettiin 1914, ja niitä oli kahdesti viikossa. Ensimmäisen maailmansodan ajaksi toiminta keskeytettiin, mutta vuonna 1920 Kotkasta, Viipurista ja Helsingistä kulki saareen säännöllisesti jo useita höyrylaivavuoroja. Vuonna 1927 Merenkulkulaitos asetti monitoimialuksen S/S Suursaari paitsi matkustajaliikenteeseen, myös huolehtimaan postin kuljetuksesta ja tavaraliikenteestä. Alus oli jäävahvistettu, ja sillä oli mahdollisuus hinata pulaan joutuneita kalastusveneitä. S/S Suursaari jatkoi tehtäväänsä saaren evakuointiin asti.

Kappelniemessä oli hieno hiekkaranta, johon oli rakennettu uimakoppeja vieraille. Sinne rakennettiin kasinon sisältävä ravintola 1926, mutta se paloi 1930. Vuonna 1937 rakennettiin uusi kaksikerroksinen kasino-tanssiravintola, jossa oli tilaa 350 vieraalle. Siitä tuli hyvin suosittu, ja siellä viihtyivät sekä saarelle tulleet huvipurjehtijat että kesävieraat. Vilkkaimpina kesinä kävi Suursaaressa yli 10000 lomailijaa matkailukautena. [2]

Matkailuelinkeino sai kuitenkin äkillisen lopun, kun sota syttyi vuonna 1939. Kirkko tuhoutui jo sodan aikana, ja sen jälkeen vanhat rakennukset purettiin ja korvattiin uusilla betonitaloilla, joihin saaren uudet asukkaat muuttivat.

Sisällissota 1918 ja sen jälkeiset tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaaren komendantti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoon suojeluskunta-aktiivi T.J. Ketonen pyrki keväällä 1918 vapauttamaan Suursaaren siellä olevasta venäläisestä varuskunnasta, jossa oli enintään 20 miestä. Ketonen kulki Suomenlahden jään yli saksalaisten esikuntaan Tallinnaan ja sai sieltä valtuudet Suursaaren valtaukseen ja nimityksen saaren komendantiksi. Ketonen ei kuitenkaan saanut komentoonsa yhtään saksalaisia joukkoja,[15] ja hän pyysi 5. maaliskuuta 1918 Säyvössä tapaamiaan hylkeenpyynnissä ollutta paria tusinaa tytärsaarelaista mukaan Suursaaren vapauttamiseen. Kun tytärsaarelaiset havaitsivat, ettei Ketosen "joukossa" ollut enempää kuin neljä suursaarelaistakaan (kaksi opettajaa, luotsi ja laivuri), he eivät lopulta osallistuneet valtaukseen.[15]

Suursaaren haltuunotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

T.J. Ketonen jatkoi ryhmänsä kanssa Suursaareen. Venäläisille he tekeytyivät saksalaisupseereiksi jotka olivat tulleet vaatimaan saaren ja lennätinaseman luovuttamista Saksalle Brest-Litovskin rauhansopimuksen perusteella. Juoni onnistui ja venäläinen varuskunta poistui Suursaaresta. Ketosen yllätykseksi saarelaisia ei kuitenkaan kiinnostanut järjestyä suojeluskunnaksi hänen alaisuuteensa saaren puolustamiseksi. Saaren kuitenkin ollessa jo Ketosen hallussa saksalaiset suostuivat lähettämään saareen pari ryhmää joukkoja ja varoja saaren puolustuksen vahvistukseen.[15]

Rankki jää punaisille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisia saapui Suursaareen lisää pääsiäisenä jäänmurtaja Tarmolla. Tarkoitus oli turvata saksalaisten maihinnousu Kotkaan valtaamalla venäläisten Rankin saarella olevat rannikkopatterit. Ketonen valittiin tehtävän johtoon. Saarelaiset pitivät yritystä mahdottomana jäiden heikentymisen vuoksi, mutta heidän kokemustaan ei otettu huomioon. 20 kilometrin matka Suursaaresta Rankkiin kesti Ketosen ryhmältä pitkään vaikeiden jääolojen ja sumun vuoksi. Yhdeksässä tunnissa ryhmä pääsi vasta Lupin kallioluodolle jolla uupunut ryhmä yöpyi. Kuultuaan Rankin olevan 200 punakaartilaisen miehittämä ryhmä luopui hyökkäysaikeistaan. Punaiset olivat miehittäneet Rankin 22. maaliskuuta 1918 venäläisten tykkimiesten poistuttua saarelta. [15] Koska Rankki oli yhä uhkana saksalaisten maihinnousulle Kotkaan, piti maihinnousu siirtää Loviisaan.[15]

Suomen radiotiedustelu sai alkunsa Suursaaressa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Suomenlahden saarten venäläiset "kipinälennättimet" haluttiin ottaa suomalaisten haltuun. Toukokuussa 1919 Suursaareen lähetettiin vääpeli Reino Hallamaan johtama ryhmä joka kunnosti radiolaitteet. Kuunnellessaan venäläisten sanomia he onnekkaasti mursivat venäläisten koodin, kun eräs venäläisradisti pyysi salatun viestin lähettämistä uudelleen selväkielisenä. Salakielistä ja salaamatonta viestiä vertaamalla venäläisten salakielikoodi avattiin.[16]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluevaatimukset ja evakuointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaaren strateginen sijainti.

Vuosina 1938–1939 Neuvostoliitto lähetti Suomelle useita nootteja, joissa vaadittiin Suomelta tukikohtia ja alueluovutuksia. Suursaari, joka hallitsee meriväylää Pietariin, kuului aluevaatimuksiin. Lokakuussa 1939, kun sodan uhka oli jo tuntuva, koko väestö evakuoitiin nopeasti. Siviilien omaisuudesta saatiin evakuoitua vain osa. Muun muassa hylkeenpyyntiin jalostettuja koiria saatiin mantereelle vain muutamia.

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan alettua Neuvostoliiton ilmavoimat hyökkäsivät saarelle 1. joulukuuta 1939. Saaren pieni, muutaman kymmenen hengen vartiosto katsoi parhaaksi seurata asukkaiden esimerkkiä ja lähteä saarelta. Samana iltana neuvostojoukot nousivat saarella maihin ja valtasivat tyhjän saaren 3. joulukuuta oman laivaston 3.4. joulukuuta 1939 [17] ankaran pommituksen ja tykkitulen tukemana. Sodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Suursaaresta tuli Neuvostoliiton aluetta.

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodassa neuvostojoukot lähtivät saarelta joulukuussa 1941, minkä jälkeen suomalaisjoukot ottivat sen haltuunsa. Suomalaiset pysyivät saarella muutaman kuukauden ja vetäytyivät tammikuussa 1942, kun parin sadan sotilaan vahvuinen neuvostoliittolaisosasto hyökkäsi saarelle. Valtauksen yhteydessä kuoli kuusi kalastajaa, jotka olivat palanneet koteihinsa Suurkylään. Valtauksen jälkeen operatiivinen tilanne Itä-Suomenlahdella muuttui Neuvostoliiton eduksi. Kun jäät lähtisivät, sen laivastoyksiköt voisivat käyttää Suursaarta tukikohtanaan, mikä aiheuttaisi vaikeuksia Suomen rannikkopuolustukselle sekä uhkaisi Saksan ja Suomen toteuttamaa Suomenlahden sulkua. Helmikuussa 1942 Suomen sodanjohto päätti vallata saaren takaisin ennen kuin neuvostoliittolaiset ehtisivät linnoittaa saaren. Suursaaren valtaus valmisteltiin erittäin huolellisesti etukäteen. 26. maaliskuuta noin prikaatin vahvuiset, ilmavoimien ja tykistön tukemat suomalaisjoukot ryhmittyivät Suomenlahden jäälle ja valtasivat saaren noin pataljoonan vahvuisilta neuvostojoukoilta kahden päivän kiivaiden taistelujen jälkeen. Venäläisten tappiot Suursaaren taistelussa olivat noin 250 miestä kaatuneina ja vankeina. Suomalaisten tappiot olivat 170 miestä kaatuneina ja haavoittuneina.[18]

Sodan loppuvuosina Suursaarta linnoitettiin voimakkaasti. Rantakallioille valettiin tykkilavetteja ja luolia räjäytettiin varastoiksi sekä väestönsuojiksi – demilitarisoinnista ei ollut enää puhettakaan.

Saksalaisten valtausyritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Neuvostoliiton solmiessa aselevon syyskuun alussa 1944 Saksan joukot olivat vetäytyneet Virossa Narvan tasalle. Suomen vetäytyminen sodasta avasi Neuvostoliiton laivastolle vapaan kulkutien Itämerelle. Jotta neuvostolaivaston liikkeitä voitaisiin rajoittaa, saksalaiset päättivät miehittää Suursaaren. Tätä varten oli jo aiemmin laadittu suunnitelma, koodinimeltään oli Tanne Ost. Aamuyöllä 15. syyskuuta 1944 Suurkylän lähelle ilmestyi kymmenkunta saksalaisalusta. Suomalais- ja saksalaiskomentajien välillä lienee käyty keskustelu, jossa Saksa ilmoitti halunsa ottaa saaren haltuun rauhallisin keinoin. Kun suomalaiset eivät suostuneet, syttyi taistelu, joka loppui myöhään samana iltana saksalaisten menetettyä kymmenkunta alusta ja noin 1 400 sotilasta kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina. Suomalaisten tappiot olivat noin sata sotilasta. Taistelun aikana suomalaiset saivat voimakasta ilmatukea Neuvostoliiton ilmavoimilta.[18] Taistelussa saadut saksalaiset sotavangit jätettiin rauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitolle. Moskovan välirauhassa Suomi luopui Suursaaresta, mikä vahvistettiin lopullisesti Pariisin rauhassa vuonna 1947.

Internointileiri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan aikana saarella toimi internointileiri, johon oli koottu Suomessa asuvat juutalaispakolaiset.[19]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Suursaari on kuulunut rajavyöhykkeeseen, minkä vuoksi se on ulkomaalaisilta kiellettyä aluetta. Saarella käyneet ovat kertoneet, että suurin osa asutuksesta on ränsistynyt ja että saaressa asuu vain kymmenkunta henkeä: majakanvartijoita, meteorologeja ja rajavartijoita. He asuvat Suursaaren pohjois- ja eteläkärjissä.

Toisen maailmansodan jälkeen saarelle miehitysjoukon jälkeen asettuivat Neuvostoliiton rajavartiojoukot, joiden vahvuus oli noin 200 sotilasta. Suurin osa vahvuudesta väheni lähivuosien kuluessa.[20] Saaren majakoista kaksi on edelleen toiminnassa. Neuvostoliiton aikana alueelle on rakennettu merivalvontatutkia, joista uusimmat 2000-luvulla osana Suomenlahden merivalvonnan tehostamista Venäjän osalta.

Vanha kasino 1930-luvulta on edelleen pystyssä, mutta ränsistyneenä. Sitä on aiemmin käytetty päiväkotina, mistä päätellen väkiluku on ollut aiemmin suurempi. Vanhoista kalastajakylistä on jäljellä lähinnä raunioita.[21] Valokuvista näkyy, että jokunen yksittäinen, alkuperäinen talo on edelleen jäljellä Kiiskinkylässä, mutta Suurkylään on rakennettu riveittäin keskenään samantapaisia rakennuksia, mahdollisesti sotilasrakennuksia tai jonkinlainen kalastuskolhoosi.

Kesällä 2004 osa Suursaaresta avattiin risteilyturisteille Viipurista.[22] Samana vuonna saarelle avattiin hotelli, joka toimii entisessä neuvostoupseerien asuinrakennuksessa.[23] Varustamot ovat osoittaneet kiinnostusta sille, että Suursaaresta tehtäisiin välisatama Suomen ja Viron välisille risteilyaluksille. Siten laivalla voitaisiin myydä verovapaita tuotteita.[24] Syksyllä 2006 voimaan astuneiden Venäjän turvallisuuspalvelun rajavyöhykemääräysten mukaan Suursaari on edelleen osa Venäjän rajavyöhykettä, ja ulkomaalaisten liikkuminen alueella on ilman erityislupaa kielletty.[25] Retkiä saarelle järjestettiin jälleen vuonna 2008.[26]

Suursaari Race purjehduskilpailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suursaari Race

Suursaaren ympäri on purjehdittu kilpaa vuosittain jo vuodesta 1991. Kilpailun virallinen nimi on Suursaari Race, vuosina 2005–2012 pääyhteistyökumppanin mukaan Volvo Suursaari Race.

Kilpailun järjestää neljä espoolaista seuraa: Espoon Pursiseura, Espoon Merenkävijät, Kivenlahden Venekerho ja Esbo Segelförening. Alkuperäisen nimensä mukaisesti kilpailun startti on ollut Espoon Haukilahden edustalta ja maaliintulo eri espoolaisten veneseurojen satamien edustalla (vuosina 1991–1992 Espoon Kivenlahdessa, vuosina 1993–2004 Espoon Pentalassa ja vuodesta 2005 Espoon Haukilahdessa).

Kilpailun lähtö on aina kesäkuun ensimmäisen perjantain iltana. Nopeimmat veneet tulevat maaliin jo lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Kilpailusta on tullut jo todellinen massatapahtuma – vuosittain veneitä on yli 150 ja purjehtijoita yli 1000.

Kilpailun perusajatus on aina sama eli kierretään myötäpäivään Venäjän puolella sijaitseva Suursaari. Saaren kiertäminen on aina taktisessa mielessä erittäin haastava. Korkea saari teettää aina yllätyksiä.

Kilpailun nopeimman yksirunkoisen veneen titteliä, nimeltään Volvo Trophy, pitää edelleen hallussaan Ludde Ingvallin Royal Blue vuodelta 2001. Ingvallin venekunta käytti silloin radan kiertämiseen 19 tuntia 21 minuuttia 1 sekuntia. Ingvall on 2000-luvulla voittanut toisilla veneillään kahdesti mm. arvostetun Sydney Hobart kilpailun nopeimman veneen tittelin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Iso tietosanakirja 13, s. 56. Helsinki: Otava, 1937.
  2. a b Suursaari, Röyhkä 2009, s. 19
  3. Suursaari Luovutettu Karjala. Viitattu 21.3.2007.
  4. Hamari–Korhonen–Miettinen–Talve 1996.
  5. Matti Punttila: Kymenlaakson murteet Finnica Kymenlaakso. Viitattu 21.3.2007.
  6. Hanski 2006: 47.
  7. Suursaari 20.3.2007. Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 21.3.2007.
  8. Ruusuvuori Juha, 2004 Itämeren merirosvot – piraattitarinoita pohjoisestas. 130–131
  9. Suomen tilastollinen vuosikirja 1940 (PDF) (sivut 2–3, taulukko 3. Suomesta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle Moskovan rauhassa maalisk. 12 p:nä 1940 luovutettujen alueiden sekä vuokra-alueen pinta-ala) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
  10. Väestösuhteet vuonna 1939 (PDF) (Laskettu väkiluku seurakunnankirjojen ja siviilirekisterin mukaan, kunnittain) Suomen virallinen tilasto VI: Väestötilastoa 93. Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
  11. Kallio 1990.
  12. Suursaari Nordic municipalities. Viitattu 21.3.2007.
  13. Kaj Niemi: Alexander Popov 2005. Finnica Kymenlaakso. Viitattu 21. maaliskuuta.
  14. Suomen Meripelastusseuran historia viitattu 3.1.2008
  15. a b c d e Anttila 2008, s. 108
  16. Joppe Karhunen Erikoismiehet iskevät, Otava 1971 s. 9–10
  17. Uusi Suomi: talvisodan lehdet digipaper.fi.
  18. a b Juhani Haapala: Suursaaren valtaus 27.–28.3.1942 2004. Rannikon Puolustaja. Viitattu 21. maaliskuuta 2007.
  19. Tom Söderman:Holokausti – miten suuri on syyllisyytemme?
  20. Neobitajemyi Gogland (Novosti Sankt-Petersburga 1. syyskuuta 2005)
  21. Heli Saavalainen: Suursaari avautuu varovasti matkailijoille 22.5.2006. HS.fi. Viitattu 21.3..
  22. Natur och Miljö -ympäristöjärjestö (ruotsiksi)
  23. Tule Suursaareen 2007! Matkatoimisto Kymenmatkat Oy. Viitattu 21.3.2007.
  24. Suursaaren arvo risteilykohteena kasvaa 16.7.2003. MTV3.fi. Viitattu 21.3.2007.
  25. Venäjän Federaation turvallisuuspalvelu FSB:n 2. kesäkuuta 2006 antama määräys nro 239 rajavyöhykkeen rajoista Leningradin alueella 14. heinäkuuta 2006. Venäjän federaation turvallisuuspalvelu. Viitattu 28.3.2007. ja Menettelysääntö ulkomaan kansalaisten tulosta Venäjän Federaation rajavyöhykkeelle syksy 2006. Venäjän suurlähetystö Helsingissä. Viitattu 28.3.2007.
  26. Tule Suursaareen 2008 Kymen matkat.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elenius, Emil: Saarelaistarinoita. Porvoo: WSOY, 1976. ISBN 951-0-06672-9.
  • Anttila, Risto: Suursaari, Suomenlahden helmi. KR-Kirjat, 1996. ISBN 951-9387-57-9.
  • Mehtälä, Maila: Temppeliaukio -kirkko Suursaaresta länteen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27837-8.
  • Peltola, Saara: Suursaari menneinä aikoina. Helsinki: Suursaaren historiatoimikunta, 1960.
  • Havas, Eino: Suursaari sanoin ja kuvin. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.
  • Pälsi, Sakari: Suomenlahden jäiltä. Helsinki: Otava, 1924.
  • Mattila, J.W. ja Jorma: Suursaari. Porvoo: WSOY, 1941.
  • Lappalainen, Niilo: Suursaari toisessa maailmansodassa. Juva: WSOY, 1987.
  • Salmelin, Pentti: Suursaaren sota. Helsinki: Otava, 1989.
  • Naski, Aarre: Suursaaren väestön suku-tutkimus. Loviisa: Suursaari-seura ry, 1992.
  • Hamari, Risto et.al: Suomenlahden ulkosaaret. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996.
  • Murresanoja ja -sanontoja Suursaaresta. Suursaari-seura ry, 2000.
  • Räty, Leena: Paratiisisaari Menetetty Suursaari taiteilijoiden kuvaamana (näyttelyjulkaisu). Helsinki: Kyriiri Oy, 2002.
  • Metso Juha, Kauko Röyhkä Suursaari 2009 ISBN 978-951-0-35355-4

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suursaari.