Tammihiiri
| Tammihiiri | ||||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||||||||
Uhanalaisuusluokitus: Silmälläpidettävä [1] |
||||||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||||||
| Eliomys quercinus (Linnaeus, 1766)[1] |
||||||||||||||||||||||
 |
||||||||||||||||||||||
| Tammihiiren levinneisyys | ||||||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||||||
 Tammihiiri Wikispeciesissä |
Tammihiiri (Eliomys quercinus) on jyrsijälaji, joka kuuluu unikekojen heimoon. Se viettää talven siilin tavoin horroksessa. Laji on arvioitu maailmanlaajuisesti silmälläpidettäväksi.[1] Suomessa tammihiirtä tavattiin 1980-luvulle asti hyvin harvinaisena vain parilla paikkakunnalla. Vuoden 2010 kansallisessa uhanalaisuusarvioinnissa tammihiiri määriteltiin Suomesta hävinneeksi lajiksi,[2] kun aiemmin sitä oli pidetty erittäin uhanalaisena[3]. Tammihiiri on Suomessa edelleen rauhoitettu, ja sen laskennallinen arvo on 2 355 euroa.[4]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Levinneisyys
Tammihiiren levinneisyysalue ulottuu Portugalista idässä Uralille ja etelässä Pohjois-Afrikkaan. Laji on muuttunut alueen itäosissa harvinaisemmaksi ja kadonnut paikoin kokonaan.[1]
Tammihiirtä on tavattu Suomessa vain Teuvalla[5][6] ja pienellä neliökilometrin suuruisella alueella Heinolan ja Kouvolan (silloisen Jaala) rajalla.[7][5] Jaalan alueen kanta oli elinvoimainen vielä 1960-luvun alussa, mutta on sittemmin luultavasti kadonnut kokonaan.[8] Ympäristöministeriö myönsi vuonna 2011 luonnontieteelliselle keskusmuseolle rahoitusta vuosina 2012–2014 toteutettavalle PUTTE-tutkimushankkeelle, jossa pyritään selvittämään, esiintyykö tammihiirtä vielä Suomessa.[9][10]
Suomea lähimmät ja samalla lajin pohjoisimmat nykyiset esiintymispaikat sijaitsevat Suomenlahden etelärannikolla ja Tytärsaarella, Pietarin seudulla ja Laatokan Karjalassa Lahdenpohjan ja Impilahden välisellä alueella.[11] Pietarin alueen kanta on lievästä taantumisestaan huolimatta yhä suhteellisen vahva, sen sijaan Tytärsaaren ja Laatokan Karjalan populaatiot ovat pieniä ja toisistaan eristyneitä.[11] Joidenkin lähteiden mukaan tammihiirtä esiintyisi myös Suursaarella[12].
[muokkaa] Tuntomerkit
Tammihiiri on hieman pienikokoisempi kuin isorotta. Tammihiiri on 10-18 cm pitkä ja häntä on 9-14 cm. Tammihiiri on 40-120 g:n painoisena pienehkön rotan kokoinen ja pyöreähkö rakenteeltaan. Tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat musta naamakuvio, valkea vatsa sekä paksu häntä, jonka on päässä kärkitupsu.[7][13]
[muokkaa] Elinympäristö
Laji suosii reheväkasvuisia lehtoja. Tammihiiret elävät siis eritoten rehevillä järvilehdoilla, mutta niitä tavataan myös jäkälämänniköissä. Etenkin Keski-Euroopassa tammihiirtä on tavattu myös ihmisasutusten läheltä.[7] Se tulee toisinaan sisälle rakennuksiinkin ja saattaa silloin jäädä muille lajeille tarkoitettuihin rotan- ja hiirenloukkuihin[8].
[muokkaa] Ravinto
Tammihiiri syö monipuolista ravintoa, kuten marjoja, hedelmiä, silmuja, siemeniä, erilaisia toukkia sekä hyönteisiä,[7] Joskus ne saattavat napata jopa linnunpoikasia.[14]
[muokkaa] Lisääntyminen
Tammihiiret parittelevat toukokuun lopuilla, ja noin kuukauden kantoajan jälkeen naaras synnyttää 2-8 poikasta. Poikasten silmät aukeavat 21 päivän iässä, ja emo imettää poikasia neljäviikkoisiksi asti.[13] Poikaset kehittyvät hitaasti ja lähtevät emon luota vasta loppukesällä. Suotuisissa oloissa tammihiirille saattaa syntyä kaksikin poikuetta kesän aikana.[14]
[muokkaa] Elintavat
Tammihiiri kiipeilee mielellään ja käyttäytyy kuin orava. Se on aktiivinen öisin ja nukkuu päivisin häntään kietoutuneena ontossa puussa, linnunpöntössä tai vanhassa oravanpesässä. Tammihiiri talvehtii horroksessa Euroopassa lokakuusta huhtikuuhun.[13]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ a b c d Eliomys quercinus IUCN Red List. 2011. IUCN. (englanniksi)
- ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, sivut 310–319 (pdf) (viitattu 3.1.2011).
- ↑ Hävinneet, uhanalaiset ja silmälläpidettävät nisäkkäät Ymparisto.fi. 2001. Suomen Ympäristökeskus. Viitattu 3.1.2011.
- ↑ Rauhoitettujen eläinten ja kasvien ohjeelliset arvot 2008. Ympristöminisetriö. Viitattu 16.6.2010.
- ↑ a b Neuvonen, Veikko: Muutoksia Suomen luonnossa, s. 97. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy, 2009. ISBN 978-951-1-23662-7.
- ↑ Norinkylän tutustumiskohteet ja tunnettavuus Teuva.fi. 1999. Teuvan kylien kehittämishanke. Viitattu 18.6.2010.
- ↑ a b c d Hiiren elämää Luonnssa.net
- ↑ a b Lajien suojelu Kaakkois-Suomessa Ymparisto.fi. 27.12.2007. Kaakkois-Suomen ympäristökeskus. Viitattu 27.10.2011.
- ↑ Valtion ympäristöhallinto: Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman tutkimushankkeet Ymparisto.fi. 2011. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus. Viitattu 26.10.2011.
- ↑ Valtion ympäristöhallinto: Valeskorpioneja, lepakoita ja kultapistiäisiä: PUTTE-ohjelman toisen kauden hankkeet valittu Ymparisto.fi. 2011. Ympäristöministeriö. Viitattu 26.10.2011.
- ↑ a b Siilahti, Pertti: Karjalan luonto: Kannas ja Laatokan Karjala, s. 34. Jyväskylä: Gummerus, 2008. ISBN 978-952-5671-10-0.
- ↑ Huttunen, Leena: Suursaaressa on vetovoimaa Ymparisto.fi. 2005. Ympäristöministeriö. Viitattu 27.10.2011.
- ↑ a b c Garden dormouse (Eliomys quercinus) ARKive (englanniksi)
- ↑ a b Idenmill, J. 2001. Eliomys quercinus Animal Diversity Web (englanniksi)
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Encyclopædia of Life: Eliomys quercinus (luettu 27.10.2011) (englanniksi)
- Suomen Luonto 2/2011 (ePaper-verkkolehti)
