Aikuiskasvatus

Aikuiskasvatuksella (tai aikuiskasvatustieteellä) tarkoitetaan teoriaa ja tutkimusta aikuisten oppimisen, opiskelun ja opettamisen monista muodoista ja käytännöistä sekä aikuisen elämän yleisistä kasvua ja kasvattamista koskevista kysymyksistä, sekä erilaisia aikuisen kasvun, kasvattamisen ja oppimisen sekä elämän eri alueiden käytäntöjä. Aikuiskasvatuksen ydinkäsitteitä eri aikoina ovat olleet valistus, sivistys, kasvatus ja koulutus täsmennettyinä eri määreillä.

Suomalaisen aikuiskasvatuksen kehitys Kansanvalistusseuran perustamisesta nykypäivään voidaan jakaa kolmeen historialliseen kehitysvaiheeseen sekä nykyään meneillään olevaan tilanteeseen:

1. Autonomian ja kansallisen heräämisen aika (1874-1917): kansanopetus ja vapaa kansanvalistus
2. Itsenäistymisen ja eheyttämisen aika (1917-1939): vapaa kansansivistys ja vapaa sivistys
3. Jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion rakentamisen aika (1939-1989): aikuiskasvatus ja aikuiskoulutus
4. Rakennemuutos, lama, globalisaatio ja tietoyhteiskunta (1990-): elinikäinen kasvatus ja oppiminen

Autonomian ja kansallisen heräämisen aika ja kansanvalistus

Kansanvalistustyö nojasi valistusaatteeseen, pyrkimykseen edistää järkiperäistä ajattelua yhteiskunnan uudistamiseksi. Toisaalta sen käyttövoimana oli kansallisuusaate: kansallisvaltio oli mahdollinen vain, jos oli olemassa perinteisen sivistyneistön eli säätyjen lisäksi sivistynyttä kansaa vaatimaan sitä ja taistelemaan sen puolesta. Omasta suunnastaan vaikutti työväenliike, jonka kannalta kansan sivistyminen kytkeytyi yhteen poliittisen ja ammatillisen järjestäytymisen kanssa.

Tämän kehitysvaiheen tärkeitä toimijoita olivat fennomaanit, muut kansanliikkeet ja järjestöt, kuten Kansanvalistusseura. Työn eräitä hedelmiä puolestaan olivat ensimmäisen kansanopiston perustaminen Kangasalle 1889 sekä työväenopiston perustaminen Tampereelle 1899.

Itsenäistymisen ja eheyttämisen aika: näkökulma vaihtuu

Ennen ensimmäistä maailmansotaa, Suomen itsenäistymistä ja Suomen sisällissotaa oli vallinnut yhteiskunnasta ja kansanliikkeistä kansaan kohdistuva sivistyspyrkimys enemmän kuin yksilöiden tarpeet. Kansanosia jakaneen sodan jälkeen ei tuntunut enää olevan edellytyksiä puhua myöskään jakamattomasta kansallisesta sivistyksestä. Aatelähtöinen valistus haluttiin korvata tieteeseen nojaavalla, syvällisemmällä sivistystyöllä. Toisaalta työväenjärjestöt halusivat rakentaa sivistystyötä omista lähtökohdistaan. Jo vuonna 1919 perustettiin Työväen sivistysliitto. Aloitteen sen perustamisesta teki professori Väinö Voionmaa.

Jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion rakentamisen aika: valtiollista aikuiskoulutuspolitiikkaa

Sotien jälkeistä ajanjaksoa 1980-luvun loppuun saakka voidaan nimittää valtiollisen aikuiskoulutuspolitiikan kaudeksi. Sen lähtökohtana oli sodanjälkeinen tilanne, jossa sodasta palaaville oli nopeasti järjestettävä työssä tarvittavaa koulutusta.

Ammattikoulutus alkoi kehittyä keskusammattikoulujen myötä 1950-luvulla. Ammatillista koulutusta ei kuitenkaan alkuun pidetty aikuiskasvatuksellisena toimintana, koska sen päämäärät poikkesivat vapaan kansansivistystyön tavoitteista . Aikuiskasvatus alkoi saada vapaan sivistystyön ohella ammattillisia ja tutkintotavoitteisia muotoja.

Elinikäisestä koulutuksesta puhuttiin jo 1970-luvulla. Keskeisenä tavoitteena oli kuitenkin koulutuksellisen tasa-arvon saavuttaminen. Tämä synnytti uudenlaisia tarpeita ottaa huomioon oppijoiden lähtökohtien erilaisuus. Sotien jälkeinen tilanne ja toimintamalli synnyttivät runsaan joukon aikuiskoulutusorganisaatioita, ammattikoulujen ohella erilaisia instituutteja, koulutus- ja kurssikeskuksia sekä Valtion koulutuskeskuksen.

Aikuiskoulutus markkinavetoiseksi

Aikuiskoulutuksen painopistettä oli jo 1970-luvulta lähtien haluttu siirtää työelämän tarpeisiin vastaamisen suuntaan. Koulutustoiminta alkoi kääntyä markkinaohjatuksi 1980-luvun puolivälistä lähtien: koulutuspalveluita ohjaisi keskitetyn suunnittelun sijasta kysyntä. Kohderyhmäksi tunnistettiin koko työikäinen väestö. Alettiin puhua elinikäisestä oppimisesta ja koulutusmarkkinoista.

Katso myös

• Aikuiskoulutuskeskus

Lähteet

• Collin, Kaija & Paloniemi, Susanna (toim.): Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttinä. Jyväskylä:PS-kustannus, 2007. ISBN 978-952-451-177-3.
• Panzar, Eero: Aikuiskasvatuksen toimintakentät. Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttinä (toim. Kaija Collin & Susanna Paloniemi), 2007, s. 17-54.
• Pellinen, Petra: Aikuiskasvatuksen ammatillistuminen: katsaus aikuisoppilaitosten tehtäväkuvan historialliseen muotoutumiseen 1900-luvulla.Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisuja B:65. Turku:Turun yliopisto, 2001.
• Raudaskoski, Pirkko: Aikuiskasvatus käsitteenä ja toimintana (Johdatus kasvatustieteisiin -oppimateriaali). Helsinki: Helsingin yliopisto, avoin yliopisto, 2006.
• Tuomisto, Jukka: Aikuiskasvatuksen perusaineksia (2. uudistettu painos). Tampere: Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus, 1994. ISBN 951-44-3594-X.
• Tuomisto, Jukka: Kansanliikkeistä koulutukseksi. Kasvava aikuinen (toim. R. Grönstrand), 1999, s. 70-89. Helsinki: YLE-Opetuspalvelut.
• Virtanen, Anne: Ammatillinen aikuiskoulutus: taustaa, kirjoa ja nykytilaa. Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttinä (toim. Kaija Collin & Susanna Paloniemi), 2007, s. 93-122.

Aiheesta muualla

Aikuiskasvatusjärjestelmä [1]

Global Report on Adult Learning and Education [2]