Sarkajako
Wikipedia
Sarkajako on maankäyttöjärjestelmä, joka oli vallalla laajalti Euroopassa keskiajalta alkaen. Länsi-Euroopassa se kesti 1700-luvulle asti, Neuvosto-Venäjällä sarkajako pysyi voimassa monin paikoin 1930-luvun alkuun asti. Suomessa sarkajakoa sovellettiin vain maan eteläosan tiheimmin asutuilla viljelysalueilla Varsinais-Suomesta Karjalan Kannakselle. Muut alueet ja syrjäseudut olivat lohkojaon piirissä. Sarkajaon perustana oli maan yhteisomistus. Kyläyhteisö omisti maan, ja yksittäinen talo (tila) omisti ainakin muodollisesti vain osuuden kylästä. Kullekin talolle jaettiin kylän kaikista pelto- ja niittylohkoista kapeita sarkoja vuorotellen, jotta taattiin eri laatuisten viljelysmaiden tasapuolinen jakaminen. Yksittäisen talon sarkojen leveys tai lukumäärä riippui siitä, kuinka suuri osuus eli manttaali (Venäjällä miehenmaa) talolla oli koko kylästä.
Suomessa 1300-luvulta alkaen voimassa olleen Ruotsin maanlain mukaan olisi myös kylätontti sekä kylän metsämaa ja vesialueet pitänyt jakaa samalla tavalla, mutta käytännössä sarkajako Suomessa rajoittui peltoihin ja niittyihin. Sarkajakoiselle kylälle oli ominaista tiivis yhteisöllisyys, mikä näkyi myös tiuhaan rakennettuina kylinä. Sarkajaon etuja olivat mm. aitaamisen minimointi, mahdollisuus uusia jako kylän omistussuhteiden muuttuessa sekä tasapuolisuus - jokainen sai kaikenlaista maata. Ylemmissä säädyissä sarkajakoa alettiin kuitenkin valistusajalla eli 1700-luvulla pitää kehityksen jarruna, sillä sarkajako ei juuri kannustanut yksittäistä tilaa uudisraivaukseen eikä juuri mahdollistanut uusien vuoroviljelymenetelmien ja viljelykasvien kokeilua. Kokeiluja halusivat erityisesti kaupunkilaiset maanomistajat, jotka olivat sääty-yhteiskunnan purkautuessa alkaneet ostaa kylistä maata sijoitusmielessä. Talonpojat taas eivät halunneet ottaa turhia riskejä ja pysyttelivät mieluummin varmoiksi koetuissa menetelmissä. Tämä ristiriita käynnisti maanjaon uudistuksen.
Isojaossa sarkajakojärjestelmä purettiin ja kukin tila sai omat pelto- ja niittylohkonsa, samalla jaettiin myös metsät ja rannat. Isonjaon huonoina puolina sarkajakoon verrattuna voi pitää kylärakenteen hajottamista ja kyläkunnan päätösvallan mitätöimistä. Isoonjakoon liittyvät myös osittain tilusten pirstoutuminen perinnönjaoissa ja nyttemmin omistuksen hajaantuminen maaltamuuton myötä.
