Ilmastopolitiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ilmastopolitiikka on ilmaston lämpenemisen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen liittyvää politiikkaa. Valtiolliset elimet, tiedeyhteisöt, yritykset ja ympäristöjärjestöt osallistuvat ilmastopoliittiseen keskusteluun.

Ilmastopolitiikan voidaan katsoa saaneen alkunsa 1970-luvun lopulla, jolloin pidettiin ensimmäiset ilmastonmuutosta käsittelevät konferenssit, kuten WMO:n sponsoroima Ensimmäinen maailman ilmastokonferenssi Genevessä 1979.[1]

Kansainväliset konferenssit ja sopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmastopolitiikka otti merkittävän edistysaskeleen Rio de Janeirossa 1992 pidetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin myötä. Konferenssissa solmittiin muun muassa YK:n ilmastosopimus UNFCCC. Sopimusta täydennettiin myöhemmin Kioton pöytäkirjalla, joka astui voimaan 2005.

Balin neuvottelut 2007[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuussa 2007 Balilla sovittiin 190 valtion kesken kahden vuoden neuvottelukierroksesta, jonka päämääränä on saada aikaan jatkosopimus Kioton sopimukselle. Tarkoista määrällisistä supistustavoitteista ei päästy sopimukseen.[2]

Kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan kokouksen anti jäi epämääräiseksi. Liitto piti riskinä sitä ettei kaikkia teollisuusmaita vaadittu sitoutumaan yksiselitteisiin supistusmääriin. Muilta osin lopputulos oli liiton mukaan tyydyttävä. WWF:n mukaan sitovien tavoitteiden puuttuessa sopimus on liian hidas tie päästövähennyksiin.[3] Suomen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen oli tyytyväinen kokouksen tuloksiin ja piti sopimusta historiallisena.[2]


Yksi johtavia ilmastoskeptikoita USA:ssa on Fred Singer (1924). Vuonna 2003 Fred Singer vieraili Suomessa metalliliiton kutsumana. Samalla matkalla Singer pyrki estämään Venäjää ratifioimasta Kioton pöytäkirjaa. Metalliliiton viestintäpäällikkö Matti Putkosen mukaan tätä menoa teollinen länsi ja EU hirttävät itsensä vihreään vyöhön.[4]

Asiantuntijoiden kanta ilmastopolitiikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n asiantuntijoiden mukaan kasvihuonekaasujen tarvittava väheneminen edellyttää hallitusten ohjausta säädöksin ja ohjelmin.[5] Ryhmä tutkijoita eri maista vaati syyskuussa 2009 teollisuusmailta 40 prosentin päästövähennyksiä vuoteen 2020 mennessä vuoteen 1990 verrattuna. Myös eräiden tutkimustulosten mukaan päästövähennysten olisi oltava merkittävästi hallitusten suunnittelemia suurempia.[6]

IPCC:n mukaan ilmastonmuutos on 95 % varmuudella ihmisen aiheuttama. Toimittaja Paul Brownin mukaan asiasta eri mieltä olevien tutkijoiden osuus on alle 0,1% tiedemiehistä, mutta kourallinen skeptikoita putkahtalee esiin lehdistössä ja tiedotustilaisuuksissa. Paul Brownin mielestä he pyrkivät hämärtämään tietoja. Anti-ilmastotieteilijät muodostavat ajatushautomoita, lobbausryhmiä ja organisaatioverkostoja. Brownin mukaan erityisesti Wall Street Journal on referoinut runsaasti kyseenalaisen pätevyyden omaavia henkilöitä.[7]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The First World Climate Conference 1. toukokuuta 1993. Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma (UNEP). Viitattu 25. heinäkuuta 2007. (englanniksi)
  2. a b YLE Uutiset: Balin ilmastokokous löysi lopulta sovun, YLE 15.12.2007
  3. YLE Uutiset: Ympäristöjärjestöt: Balin tulokset epämääräisiä, YLE 2.1.2008
  4. Esko Kuusisto ja Jukka Käyhkö, Globaalimuutos, Suomen Akatemian Figare-ohjelma Otava 2004, s.150
  5. Global Warming for dummies, Elisabeth May ja Zoé Caron, Wiley 2009 s. 143
  6. Copenhagen climate targets must be more ambitious, WWF-UK 17.9.2009
  7. Paul Brown, Global Warming, The last chance for change, Lontoo 2006, antitieteilijät s. 91

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä politiikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.