Merien happamoituminen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hiilidioksidipitoisuuksien noususta johtuva merenpinnan arvioitu happamoituminen 1700-luvulta 1990-luvulle

Merien happamoituminen tarkoittaa merien pH-arvon pienenemistä, joka johtuu pääasiassa hiilidioksidin sitoutumisesta meriin ja osittain meriin satavista happosateista. Meret ovat luontaisesti lievästi emäksisiä, sillä meriveden pH on hieman yli 8, mutta korkea ilmakehän hiilidioksidipitoisuus voi laskea merien pH:ta voimakkaasti laajoilla alueilla.

Hiilidioksidin luonnollinen imeytyminen meriin lieventää ihmisperäisten hiilidioksidipäästöjen vaikutusta ilmastoon, mutta samalla happamoitumisesta on arvioitu seuraavan vaikutuksia muun muassa merien eliöstöihin, heijastavuuteen ja pilvisyyteen.[1]

Hiilen kiertokulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Hiilen kiertokulku

Ilmakehän kasvaneesta hiilidioksidipitoisuudesta seuraa, että meriveteen imeytyy yhä enemmän hiilidioksidia. Hiilidioksidin (CO2) ja veden (H2O) reagoidessa syntyvä hiilihappo (H2CO3) muodostaa edelleen bikarbonaatti- ja karbonaatti-ioneita (CHO3 ja CO32−). Reaktiossa vapautuu happamoittavia vetyioneja (H+), jotka vähentävät meriveden pH-arvoa. Vetyionit voivat edelleen yhdistyä karbonaatti-ionien (CO32−) kanssa, mikä vähentää merellisille eliöille tärkeän kalsiumkarbonaatin (CaCO3) muodostumista.[2]

Happamoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merien pintavesien happamuuden on arvioitu vähentyneen 8,179:stä 8,104:ään (–0,075) aikavälillä 1751–1994.[3] Meriveden odotetaan happamoituvan entisestään 7,949:ään (–0,230) vuoteen 2050 mennessä ja 7,824:ään (–0,355) vuoteen 2100 mennessä.[4] Tämä vastaisi 100–150 % kasvua vetyionipitoisuudessa. Merien happamuuden muutoksista palautuminen kestää tuhansia vuosia.

Mahdolliset vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikista ihmisen kahden vuosisadan aikaisista hiilidioksidipäästöistä noin 40 % on imeytynyt meriin ja aiheuttamaan happamoitumista. Kun meret happamoituvat, monien ekosysteemin kannalta tärkeiden organismien toiminta vaikeutuu. Tämän seurauksena kaloja, pieneliöitä ja simpukkaeläimiä arvioidaan kuolevan sukupuuttoon. Esimerkkejä ovat korallit ja monien vedenelävien ravinto plankton. Merten happamoituminen vaikuttaa merten pilvisyyteen, heijastavuuteen ja äänen kulkuun vedessä.

Happamoitumisen luonnolliset torjujat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merten happamoitumista torjuvat kalkkikiveä muodostavat kalsiumkarbonaatit, joita liukenee mereen luultavasti mikroskooppisten planktoneliöiden pintakerroksen alta. Myös luukalojen on ehdotettu tuottavan kalsiumkarbonaattia.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ocean acidification due to increasing atmospheric carbon dioxide Kesäkuu 2005. The Royal Society. Viitattu 10. joulukuuta 2009. (englanniksi)
  2. Ocean acidification threatens marine organisms 29. syyskuuta 2005. Centre national de la recherche scientifique. Viitattu 11. heinäkuuta 2007. (englanniksi)
  3. J.C. Orr, et al.: Anthropogenic ocean acidification over the twenty-first century and its impact on calcifying organisms Nature 437, s. 681-686.. 2005. (englanniksi)
  4. IPCC:n erikoisraportti päästöskenaarioista (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä maantieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.