Pyynikinrinne

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pirkankadulla sijaitseva 138 metriä pitkä Kilometritalo

Tampereen VII kaupunginosa Pyynikinrinne sijaitsee ydinkeskustan länsipuolella. Pyynikinrinne rajautuu etelässä Pyynikinharjun luonnonsuojelualueeseen, pohjoisessa Pirkankatuun ja idässä Mariankatuun. Kaupunginosan länsirajana on entinen Tampereen ja Pohjois-Pirkkalan kunnan raja. Naapurikaupunginosia ovat Pyynikki, Pispala, Amuri ja Kaakinmaa.

Pirkankatu, joka on pitkään ollut valtaväylä Tampereen keskustasta läntisiin kaupunginosiin, oli vuoteen 1956 saakka nimeltään Pirkkalan valtatie. Pirkankadusta erkanee entisen Tampereen kaupungin liikennelaitoksen autohallin kohdalla Tipotie, joka johti aikoinaan Porin radan yli Näsijärven rantaan.[1]

Pyynikinrinteen alueen suunnittelusta järjestettiin kilpailu, jonka voitti vuonna 1903 arkkitehti Lars Sonck. Sonckin laatima asemakaava vahvistettiin vuonna 1907. Asemakaava oli jugendin ihanteiden mukainen: vaihtelevan kokoisia ja muotoisia kortteleita, maastonmuotoja seuraavia katuja ja katujen päätenäkymiä.

Pyynikinrinteen vanhinta säilynyttä rakennuskantaa edustavat muun muassa Marjatan sairaala (Lambert Pettersson 1912), Teknillinen oppilaitos (R.Björnberg 1912), Durchmanintalo (Oiva Kallio 1915) ja Olánintalo (Wivi Lönn 1916). Pääosa kaupunginosasta rakennettiin 1920-luvulla. Tyypillinen Pyynikinrinteen rakennustyyppi on 1920-luvun klassismia edustava kaksikerroksinen puukerrostalo. Pyynikintorin varsi rakentui 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa korkeammista kivitaloista, suunnittelijoina muun muassa Martti Välikangas, Yrjö Lindegren, Jaakko Tähtinen ja Veikko Kallio.

Tampereen lyseon lukio Pyynikintorilta kuvattuna.

Erityinen vaikutus Pyynikinrinteen luonteeseen on ollut arkkitehti Bertel Strömmerillä. Strömmer suunnitteli suuren osan Pyynikinrinteen rakennuksista ja muokkasi osittain Sonckin asemakaavaa. Palomäentie 13 oli Strömmerin ensimmäinen suunnitelma omissa nimissä. Strömmer asui ja piti toimistoaan Palomäentie 22:ssa, rakennuksessa, joka on sittemmin purettu. Strömmerin säilyneitä töitä Pyynikinrinteen kaupunginosassa ovat muun muassa Pyynikin urheilukenttä katsomoineen (1922), Kisakentänkatu 10-14 (1924-25), Pyynikin pappila (1928) ja Ammattikoulu (1939). Ammattikoulu oli valmistuttuaan Tampereen suurin julkinen rakennus.[2]

Muita merkittäviä alueen rakennuksia ovat muun muassa Pyynikinlinna (Jarl Eklund 1923), Tampereen lyseon lukio (Hjalmar Åberg ja A.Willberg 1935), Piispantalo (Gunnar Wahlroos 1936) ja Tampereen konservatorio. Erikoisuutena mainittakoon "Kilometritalo" (Heikki Tiitola 1923). Tämä kaksikerroksinen asuinrakennus on 138 metriä pitkä.

Pyynikin urheilukenttä toimii muun muassa Likkojen lenkin lähtöpaikkana ja maalina. Pyynikin palloiluhalli on usean sisäliikuntalajin, kuten lentopallon ja koripallon, kansallinen ja kansainvälinen tapahtumapaikka. Lisäksi Palomäentien varrella on Pikkusantamontuksi kutsuttu pieni urheilukenttä.

Pyynikintori, entinen Aleksanterintori tai tuttavallisesti Plassi, toimi aikanaan markkinapaikkana ja hevoskaupan keskuksena. Pyynikintoriin liittyvällä Heinätorilla myytiin kotieläimiä, muun muassa vuohia, lehmiä, lampaita ja porsaita. Muistona torikaupasta on vaakahuone (Lambert Petterson 1913) Heinätorin ja Pyynikintorin välissä. Nykyisin Pyynikintori toimii lähinnä linja-autoterminaalina ja pysäköintialueena. Pyynikintorille rakennettiin Suomen ensimmäinen linja-autoasemarakennus, Tampereen läntinen kaukolinja-autoasema (Bertel Strömmer 1929). Lähes samanlainen rakennus rakennettiin Tampereen itäiselle kaukolinja-autoasemalle, joka sijaitsi Sorin aukiolla lähellä nykyistä linja-autoasemaa. Alkuperäiset asemarakennukset toimivat Tampereen nykyisen linja-autoaseman valmistuttua (1938) huoltoasemina ja ne on sittemmin purettu.

Pyynikinrinteen rakennuskanta on pääosin suojeltu. Rakennustaiteellisesti erityisen mielenkiintoinen kohde on Palomäentietä reunustavien huviloiden kokonaisuus.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Maija Louhivaara: Tampereen kadunnimet, s. 65–66. Tampereen museoiden julkaisuja 51, 1999, Tampere.
  2. Matti Poutvaara: Tampere – teollisuuden ja taiteen kaupunki, s. 66. Porvoo: WSOY, 1955.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]