Neljä päivänlaskua
| Neljä päivänlaskua | |
|---|---|
 Seitsemännen painoksen kansi vuodelta 2003. |
|
| Kieli | suomi |
| Genre | romaani |
| Kustantaja | WSOY |
| Julkaistu | 1949 |
| Sivumäärä | 194 |
| Edeltävä | Mikael Hakim |
| Seuraava | Nuori Johannes |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Neljä päivänlaskua on Mika Waltarin romaani, joka ilmestyi vuonna 1949. Sen alaotsikko on: Romaani romaanista. Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi. Teos on sepitteellinen kuvaus ajasta, jolloin Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläistä. Se ei kuitenkaan kerro ensisijaisesti romaanin kirjoittamisesta, vaan on ennemminkin ”omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä sadunomaisesta huminasta”[1]. Waltari itse on kutsunut Neljää päivänlaskua "valepukuun verhotuksi, sentimentaaliseksi rakkauskertomukseksi"[2]
Neljä päivänlaskua sisältää aineksia kaikista lajeista, joita Waltarin tuotannossa on. Siinä on historiallisen romaanin, pienoisromaanin, sadun ja kauhunovellien piirteitä. Sillä on yhtymäkohtia myös kuvataidetta käsitteleviin esseisiin, ja jotkin riimittelyt tuovat mieleen Kieku ja Kaiku -sarjakuvat.[3]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kertoja on entinen naulakauppias, joka on pitkään viettänyt säännöllistä ja tasaista elämää. Hänen vaimonsa on järkevä ja avioliittonsa niin onnellinen, että sitä tuskin enää huomaa. Kertojaa vaivaavat kuitenkin egyptiläiset, jotka tulevat hänen uniinsa ja vaativat, että heidän tarinansa on kirjoitettava. Lääkärissä käyntikään ei tuo apua.
Eräänä päivänä entinen naulakauppias löytää sydämensä liinavaatelaatikosta, jonne hänen vaimonsa on sen pannut talteen. Kun sydän on asettunut entiselle paikalleen, hän tuntee olonsa paremmaksi. Hän saa kuulla, että hänen nuoruutensa kaupungissa on taulu, jossa on kolmijalkainen mies, ja päättää mennä katsomaan sitä. Kertoja matkustaa kaupunkiin ja kysyy tietä taiteilijan luo naiselta, joka paljastuukin hänen vanhaksi tuttavakseen. Kertoja rakastuu intohimoisesti tähän naiseen, ”jolla on päivänsineä silmissään”. Hänen sydämensä karkaa rinnastaan, ja kun kertoja palaa kotiin, hän huomaa sydämensä jääneen naisen vuoteen alle.
Kun kertoja ei pääse egyptiläisistä eroon, hän vetäytyy maalle kirjoittamaan. Sinuhe istuutuu matolle hänen viereensä ja kertoja alkaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, ”sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa”. Hänen vaimonsa ja tyttärensä tulevat myöhemmin perässä. Egyptiläiset asuvat kertojan luona ja näyttäytyvät yhtä elävinä kuin perheenjäsenetkin, niin että perheen koirakin murisee eikä suostu enää tulemaan isännän työhuoneeseen. Kertojakaan ei itse aina tiedä, puhutteleeko Sinuhea vai vaimoaan tai tytärtään.
Myös kesäpaikkaa ympäröivä luonto ja eläimet vaikuttavat vahvasti kertojaan. Hän käy keskusteluja koiran, kanien, pöllön ja villikissan kanssa. Villikissa osoittaa hänelle paikan, jossa kasvaa ”mustalaisten kasvi”. Juhannusyönä kertoja sekoittaa kasvin siemenkodan kuivuneen kärpässienen kanssa konjakkiin ja kokee eroottisen hallusinaation, jonka vallassa kuu alkaa näyttää halkeavalta appelsiinilta ja rannan kaislat näyttävät alastomilta neidoilta. Kertoja syöksyy mutaiseen veteen tavoittelemaan neitoja ja tulee järkiinsä vasta, kun rikkoo varpaansa rannan kiviin.
Kirjan lopussa nainen lähettää sydämen kertojalle takaisin kirjattuna postipakettina, ja hänen vaimonsa voi tyytyväisenä todeta sen olevan jälleen paikoillaan. ”Kaukorakkaus hiipuu, egyptiläiset sulkeutuvat kirjaan, perhe palaa kaupunkiin ja luonto kellastuu ja kuolee syksyn tullen”.[4]
Kirja on varustettu myös loppuviitteillä, jotka kommentoivat pikkutarkasti tekstissä ilmeneviä epätäsmällisyyksiä. Niiden avulla Waltari ironisoi kriittisiä laitoksia, joita monista romaaneista on tehty, ja kirjallisuuskritiikkiä yleensä.[3]
Viittaukset todellisuuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjan kertoja esittäytyy entisenä naulakauppiaana, mikä on viittaus hänen sodanaikaiseen palvelukseensa Valtion tiedoituslaitoksessa[1]. Kolmijalkaista miestä esittävä taulu, jota kertoja lähtee katsomaan, on turkulaisen Otto Mäkilän maalaama Vaellus, jonka Waltari todellisuudessakin osti[1] ja jota hän piti usein työpöytäänsä vastapäätä[5]. Naisen esikuvana oli kirjallisuuden maisteri ja toimittaja Helena Kangas[6]. Waltari oli ihastunut häneen ja kävi kiihkeää kirjeenvaihtoa hänen kanssaan[7]. Myös monilla kesäpaikan kuvauksilla, henkilöillä ja eläimillä on vastineensa todellisuudessa[4].
Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teosta on pidetty Waltarin välityönä, mutta metafiktiivisyydessään se oli Waltarin tuotannossa poikkeuksellinen ja aikaansa edellä suomalaisessa kirjallisuudessa.[8][9][10] Kirja on käännetty kahdeksalle kielelle, muun muassa englanniksi, espanjaksi, saksaksi ja viroksi.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rajala, Panu: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31137-0.
- Lindstedt, Risto & Vahtokari, Reijo: Mika Waltari: Muukalainen maailmassa. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-32457-8.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Lindstedt & Vahtokari 2008, s. 96.
- ↑ Waltari, Mika: Neljä päivänlaskua (Arkistoitu (web.archive)) WSOY. Arkistoitu 26.8.2007. Viitattu 16.11.2016.
- ↑ a b Anna Korhonen: Sininen laulu. Suomen taiteiden tarina Yle Teema. Arkistoitu 29.6.2008. Viitattu 13.8.2009.
- ↑ a b Rajala 2008, s. 468.
- ↑ Kivirinta, Marja-Terttu: Kuvataide innoitti Mika Waltaria Helsingin Sanomat. 19.9.2008. Viitattu 13.8.2009.
- ↑ Lindstedt & Vahtokari 2008, s. 98.
- ↑ Rajala 2008, s. 470.
- ↑ Jäsenkirje 3 2011 Mika Waltari -seura. Arkistoitu 27.5.2022. Viitattu 5.2.2012.
- ↑ Myöhänen, Otto: Parodia kirjallisuudentutkimuksesta. Mika Waltarin Neljä päivänlaskua metafiktiivisenä romaanina (PDF) (Pro gradu -työ, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos) doria.fi. 14.11.2011. Arkistoitu 2.6.2013. Viitattu 5.2.2012.
- ↑ Kajanto, Anneli: Waltarin itseironiaa ja pilkettä silmäkulmassa Sivistys.net. 24.6.2008. Arkistoitu 5.12.2008. Viitattu 5.2.201.
- ↑ Suomen kirjallisuuden käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 11.11.2010.