Kalle Päätalo

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo kirjailijasta. Kalle Päätalo on myös yhtye

Kaarlo (Kalle) Alvar Päätalo (s. 11. marraskuuta 1919 Taivalkoski – 20. marraskuuta 2000 Tampere) oli tunnettu suomalainen kirjailija. Päätalo tunnetaan parhaiten omakohtaisiin kokemuksiin perustuvista Koillismaa- ja Iijoki-sarjoista, joista jälkimmäinen on omaelämäkerrallinen teos. Päätalon tuotanto sisältää 39 romaania, kolme näytelmää ja kertomuskokoelmaa.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Elämäkerta

Päätalo syntyi ja vietti lapsuutensa Taivalkosken Jokijärven kylällä. Päätalo kävi kansakoulun 1928–1933, jonka jälkeen hän oli 13-vuotiaasta alkaen töissä savotoissa ja tukinuitoissa. Päätalo haaveili pienestä pitäen kirjoittamisesta, vaikka kirjailijan ammattia päätyönään hän ei pitänyt realistisena. Hän piti lukemisesta, ja kunnan kirjastossa varattiin ensimmäisenä uudet kirjat Päätalolle ja hänen ystävilleen. Merkittävä oppikirja oli Päätalon poikkeuksellisesti Helsingistä itselleen tilaama Mika Waltarin kirja Aiotko kirjailijaksi?.

Armeijaan hän lähti vapaaehtoisena Talvisodan aikana uutenavuotena 1939. Jatkosodassa hän haavoittui ja palveli sen jälkeen Siiranmäen vankileirillä talousaliupseerina. Sodan jälkeen Päätalo muutti Tampereelle. Päätalo työskenteli kirvesmiehenä rakennustyömailla. Hän meni teknilliseen kouluun syksyllä 1947 ja valmistui rakennusmestariksi 1949 Tampereen teollisuuskoulusta. Hän rakensi Tampereen Viialaan Kirvestielle itselleen ja vaimolleen talon, joka valmistui lokakuussa 1950. Hän työskenteli Taivalkosken kunnan rakennusmestarina 1951–1952.

Päätalo avioitui Helvi Ojalan (kirjanimi Laina Puronen) kanssa 28. toukokuuta 1944. Heidän avioliittonsa päättyi mm. naissotkujen vuoksi eroon; kirjoissaan KP kuvaa avoimesti suhdettaan nuoreen Sääksmäen tyttöön, jonka annetaan ymmärtää synnyttäneen aviottoman lapsen KP:lle. Avioliitto tuomittiin eroon huorinteon vuoksi. Toisen avioliittonsa Päätalo solmi 14. syyskuuta 1955 Elli Helena Janakan kanssa. Heille syntyi kaksi tytärtä: Riitta Liisa 1956 ja Elina Tuulikki (1959-2008). Vaimo jaksoi kannustaa Päätaloa, vaikka Päätalon ensimmäiset kirjoitukset palasivat kustantajalta takaisin. Päätalon isä Hermanni alkoi vasta vanhoilla päivillään ymmärtää poikaansa ja kehui kuinka "näpsäkän" työn Kalle oli keksinyt.

Esikoiskirjaansa Ihmisiä telineillä Päätalo ryhtyi kirjoittamaan tammikuussa 1956 ja sai sen valmiiksi 1958. Päätalo alkoi menestyä kirjailijana, ja teoksia syntyi tiheään tahtiin. Vapaaksi kirjailijaksi hän jäi 1963. Kirjailijaliittoon hän liittyi 1961.

Päätalolle myönnettiin professorin arvo joulukuussa 1978. Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan kunniatohtoriksi hänet vihittiin kesäkuussa 1994. Vuonna 1999 hän sai Väinö Linnan palkinnon ja Suomi-palkinnon.

Kalle Päätalo eli Tampereella unohtamatta kuitenkaan kotipitäjäänsä Taivalkoskea. Hän kävi kotipitäjässään usein. Päätalo kuoli keuhkosyöpään Tampereella 20. marraskuuta 2000. Kalle Päätalon muistomerkki julkistettiin Taivalkosken keskustorilla kesällä 2005.

[muokkaa] Perhe

Kalle Päätalon sukupuu

Päätalo vietti lapsuutensa kahdeksanlapsisen perheen vanhimpana lapsena. Häntä ennen oli syntynyt lapsi, joka kuitenkin kuoli. Päätalon vanhin sisar oli Martta myöh.Siljola ja Lohilahti (1922-1974). Seuraava sisarus oli veli Manne (s. 1. tammikuuta 1925). Manne kuoli puukotettuna 2. syyskuuta 1947. Nuoremmat sisarukset olivat Elli Edith myöh. Hartikainen (1927- ), Alma Terttu myöh. Hiltunen (1930- ), Aune Valpuri myöh. Kiviranta (1934- ) ja Suoma Kaarina myöh. Vahtola (1937-1996).

[muokkaa] Isä Lauri Herman (Herkko) Päätalo (1889–1964)

Kallen isä oli kotoisin Jokijärven Päätalosta. Häntä kutsuttiin yleensä Herkoksi tai Hemmaksi (korkonimenä Pää-Herkko), Laurista ei puhunut kukaan. Hänen vanhempansa joutuivat kuitenkin muuttamaan kotitalostaan, kun talo siirtyi setä-Janille. Herkko vietti paljon aikaa pois kotoa metsätöissä, hän toimi uitoissa porukan johtajana, kymppinä, ja työmaan varapäällikkönä, tulipiippuna. Talvella työnä olivat talvisavotat. Hänelle ansiotyöt olivat kaikki kaikessa. Hän koetti kasvattaa Kallesta perinteistä työteliästä koillismaalaista miestä. Herkko oli kuitenkin terveenäkin huonohermoinen ja ajautui 30-luvun alussa peräti mielisairauteen, jonka takia oli aluksi mielisairaalassa Oulussa ja myöhemmin pakkotyössä Pelson varavankilassa. Tämä oli eniten kielteisesti Kallen lapsuuteen vaikuttanut kokemus. Herkko kuitenkin parani taudista keväällä 1936.

Herkon sairaus tuotti kuitenkin paljon kirjoitettavaa. Hänen kielenkäyttönsä oli myös tavallista tarkempaa, hänellä oli taito etsiä kuhunkin tilanteeseen juuri sopiva sana, ja jollei sitä ollut, hän saattoi keksiä sanan.

Kallen nuoruuden lukuharrastukseen Herkko suhtautui penseästi. Vielä penseämmin hän suhtautui kirjoittamiseen. Hän ei koskaan muuttanut suhtautumistaan kirjailijan työhön.

[muokkaa] Äiti Priita Stiina (Riitu) Päätalo (1896–1974, o.s. Neulikko)

Äiti Riitu oli luonteeltaan lempeämpi ja lisäksi lestadiolainen, joskin uskovaisena vapaamielisimmästä päästä. Hän oli kotoisin Taivalkosken Metsäkylästä ja oli lapsena joutunut huutolaiseksi vanhempien kuoltua sairauteen. Hän harjoitti kupparin ammattia ja hänellä oli myös hitunen noidan taitoja. Luonteeltaan hän oli kaksijakoinen: toisinaan raudankova, toisinaan vieraidenkin vastoinkäymiset saivat hänet kyynelehtimään.

Kallen molemmat vanhemmat tupakoivat. Riitu poltti piipussa Väkevä-Matti -merkkistä tupakkaa, Herkko taas paperosseja (savukkeita), merkkinä mm. Loppi-Saimi. Tupakoinnin aiheuttama rahankulu ärsytti Kallea, mutta sen lopettaminen ei tullut kuuloonkaan.

[muokkaa] Lapset

Riitta syntyi 1956, Elina 1959. Molemmat heistä ovat syntyneet maaliskuussa ja päivät heittävät vain muutamalla. Lapsenlapsia siunaantui Kallelle ja Leenalle neljä kappaletta. Riitan lapset tytär Vilja (1992) ja Otso (1994) Elinan lapset Emmi (1993) ja Aliisa (1998)

[muokkaa] Tuotanto

Päätalo kuvasi teoksissaan usein metsä- ja rakennustöitä, joista hänellä oli paljon omakohtaisia kokemuksia. Päätalon koko tuotanto kertoo köyhyydestä ja kurjuudesta, rehellisellä työllä kunnon elinmahdollisuuksien puolesta ponnistelevasta kansanosasta.

Päätalo on kirjoittanut kaksi sarjaa, Koillismaa- ja Iijoki-sarjat. Koillismaa-sarjaan kuuluu viisi ja Iijoki-sarjaan 26 teosta. Yhteensä Päätalo kirjoitti 39 romaania, kolme näytelmää ja kolme kertomuskokoelmaa.

Iijoki-sarjassa hän kuvaa elämäänsä varhaislapsuudesta vanhuuteen. Iijoki-sarjan henkilöiden nimet ovat Taivalkosken kuvausten osalta oikeita ja myöhempien vaiheiden osalta peitenimiä. Päätalo on merkittävä koillismaalaisen selkoskulttuurin kuvaaja.

Päätalo kirjoitti kirjansa vanhalla kirjoituskoneella, ja hän kirjoitti jokaisen kirjan kolmeen, jopa neljään kertaan täysin uudelleen. Vuodesta 1986 Päätalolla oli jo tietokone. Eräässä haastattelussa hän sanoi, että häntä hävettää tietokoneen käytön helppous ja se, miten vaivatonta käsikirjoituksen teko tietokoneella oli.

[muokkaa] Koillismaa-sarja

  • Koillismaa (1960)
  • Selkosen kansaa (1962)
  • Myrsky Koillismaassa (1963)
  • Myrskyn jälkeen (1965)
  • Mustan lumen talvi (1969)

[muokkaa] Iijoki-sarja

Pääartikkeli: Juuret Iijoen törmässä
  • Huonemiehen poika (1971)
  • Tammettu virta (1972)
  • Kunnan jauhot (1973)
  • Täysi tuntiraha (1974)
  • Nuoruuden savotat (1975)
  • Loimujen aikaan (1976)
  • Ahdistettu maa (1977)
  • Miinoitettu rauha (1978)
  • Ukkosen ääni (1979)
  • Liekkejä laulumailla (1980)
  • Tuulessa ja tuiskussa (1981)
  • Tammerkosken sillalla (1982)
  • Pohjalta ponnistaen (1983)
  • Nuorikkoa näyttämässä (1984)
  • Nouseva maa (1985)
  • Ratkaisujen aika (1986)
  • Pyynikin rinteessä (1987)
  • Reissutyössä (1988)
  • Oman katon alle (1989)
  • Iijoen kutsu (1990)
  • Muuttunut selkonen (1991)
  • Epätietoisuuden talvi (1992)
  • Iijoelta etelään (1993)
  • Pato murtuu (1994)
  • Hyvästi, Iijoki (1995)
  • Pölhökanto Iijoen törmässä (1998)

[muokkaa] Muu tuotanto

  • Ihmisiä telineillä (1958)
  • Ennen ruskaa (1964)
  • Koillismaa kuvina (1964, kuvat: Reino Rinne)
  • Viimeinen savotta (1966)
  • Nälkämäki (1967) (kuuluu asiallisesti Iijoki-sarjaan Tuulessa ja tuiskussa ja Tammerkosken sillalla -osien väliin)
  • Kairankävijä (1968)
  • Höylin miehen syksy (1970)
  • Susipari (1971)
  • Reissumies ja ämmänlänget / Ankara maa (1976 Päätalon ja Annikki Kariniemen yhteisteos)
  • Sateenkaari pakenee (1996)
  • Juoksuhautojen jälkeen (1997)
  • Mustan Lumperin raito (1999)
  • Selkosten viljastaja (2000)
  • Kannaksen lomajuna (2001)
  • Vikke Nilon tarina (2002)
  • Isäni Hermanni (2003)
  • Riitun poika (2004)
  • Ihmisiä Iijoen törmällä (2005)
  • Montuissa ja tellingeillä (2006)
  • Linjoilla ja linjojen takana (2007)

[muokkaa] Kirjojen filmatisoinnit

[muokkaa] Päätalo-elokuvat

Edvin Laine ohjasi kaksi Päätalon romaaniin perustuvaa elokuvaa, Viimeisen savotan (1977) ja Ruskan jälkeen (1979). Mikko Niskanen tarttui Päätalon Iijoki-sarjaan 1980-luvulla. Elämän vonkamies (1986) on romaaneihin Huonemiehen poika, Tammettu virta ja Kunnan jauhot perustuva 8-osainen televisiosarja ja siitä on tehty myös parituntiseksi lyhennetty samanniminen elokuvaversio. Sarjan jatkoksi Niskanen ohjasi elokuvan Nuoruuteni savotat (1989), jonka pohjana ovat romaanit Kunnan jauhot, Täysi tuntiraha ja Nuoruuden savotat.

Vuonna 2002 Taivalkoskella kuvattiin Hannu Kahakorven ohjaama ns. Päätalo-pilotti, jolla haettiin rahoitusta pitempää elokuvaa varten. Paikallisten harrastajanäyttelijöiden ja elokuvan ammattilaisten voimin tehdyn lyhytelokuvan nimi oli "Räntyt ja kuoletukset". Kallea näytteli ristijärveläinen Aki Kuvaja.

Syksyllä 2008 ensi-iltansa sai Hannu Kahakorven ohjaama Päätalon elämäkertaelokuva. Sen pääroolissa ovat Kai Lehtinen sekä kirjailijan toista vaimoa Leenaa esittävä Susanna Anteroinen.[1] Elokuva sai ensi-iltansa 26. syyskuuta 2008. Ennen Helsingin ensi-iltaa oli elokuvaa esitetty myös Koillismaalla.

[muokkaa] Organisoitu Päätalo-aiheinen toiminta

Kirjailijan tuotantoa vaalii vuonna 1979 perustettu Kalle Päätalon -seura ry., jossa on noin 700 jäsentä. Seuran nimi muutettiin kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 2001 Kalle Päätalo -seuraksi. Seura julkaisee keväisin ilmestyvää lehteä nimeltä Päätalosanomat. Taivalkoskella on järjestetty vuodesta 1981 alkaen joka vuosi heinäkuun alussa myös Päätalopäivät.

Vuonna 1990 Gummerus, Kalle ja Leena Päätalo, Taivalkosken kunta, kirjapaino Kaleva ja Kalle Päätalo -seura perustivat Kallioniemi-säätiön. Säätiö hoitaa Kallioniemeä, joka museoitiin 1990 ja on auki yleisölle kesäisin. Se ylläpitää myös Päätalo-instituuttia, joka antaa kirjoituskoulutusta ja järjestää kirjoituskilpailuja.

[muokkaa] Triviaa

  • Päätalo-elokuvan (2008) työnimenä oli Variksenpoika tuulessa
  • Kalle Päätalo inhosi sanoja "siis" ja "kera".

[muokkaa] Päätalosta kerrottua

Matti Vehviläinen:

  • Päätalo (1978)

Eero Marttinen:

  • Mestarin eväät (1994)
  • Kalle Päätalon Koillismaa (1995)
  • Mestarin selkonen (1996)
  • Mestari elämän telineillä (1998)

Jenni Janatuinen:

  • Miehenkuva, Kalle Päätalon perintö (2005)

Ville Tikkanen:

  • Kalle Päätalon kaverina: muisteluksia elämän varsitieltä (2002)

[muokkaa] Päätalon lukijoilta

Päätalo sai runsaasti lukijapostia, johon hän myös usein vastasi kirjeellä tai kortilla. Jenni Janatuinen kokosi vuosien 1958 ja 1985 välisenä aikana tulleista yli tuhannesta lukijakirjeestä parisataa kirjaan, jossa ne ovat lähes alkuperäisessä asussaan mutta anonyymisti esitettyinä, Päätalon kirjailijakollegoita lukuunottamatta:

  • Janatuinen, J. (toim.) 2006. Kunnioitettu herra mestari. Ihailijakirjeitä Kalle Päätalolle 1958 - 1985. Kustantaja: Johnny Kniga Kustannus (WSOY), Helsinki. Painopaikka: WS Bookwell Oy, Juva. 407 s. ISBN 951-0-31861-2

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Milla von Konow: Kai "Raid" Lehtisestä elokuvan Päätalo 28. kesäkuuta 2007. Helsingin Sanomat. Viitattu 29. kesäkuuta 2007.

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_P%C3%A4%C3%A4talo
Henkilökohtaiset työkalut
Muilla kielillä