Tämä on lupaava artikkeli.

Noita palaa elämään

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee näytelmää. Elokuvasta kerrotaan artikkelissa Noita palaa elämään (elokuva).

Noita palaa elämään
Kirjoittaja Mika Waltari
Kirjoitettu helmikuu 1945
Alkuperäiskieli suomi
Aihe Nuoren naisen epäileminen noidaksi, selittämättömät pahat enteet ja ympäristön pelokas ja tuomitseva suhtautuminen
Tapahtumapaikka ja -aika Tapahtuu Hallbergin sukukartanon vanhan päärakennuksen tuvassa elokuisena iltana, yönä ja aamuna
Kantaesitys 23. maaliskuuta 1946
Kantaesityspaikka Helsingin Kansanteatteri
Henkilöt
Henkilöt
  • Hannu, fil.tri, arkeologi
  • Greta, hänen vaimonsa
  • Kauko, taiteilija
  • Birgit
  • Paroni Hallberg, kartanonomistaja
  • Veikko, hänen poikansa

Noita palaa elämään on Mika Waltarin kirjoittama näytelmä, joka sai kantaesityksensä Helsingin Kansanteatterissa vuonna 1946. Siinä on samoja yliluonnollisia teemoja kuin Waltarin historiallisissa romaaneissa, etenkin Mikael Karvajalassa.

Näytelmä kertoo nuoresta naisesta, Birgitistä, joka ilmestyy maalaistalon ovelle selittämättömästi alastomana keskellä ukkosilmaa. Häntä aletaan pian epäillä noidaksi, koska läheiseltä suolta on löydetty satoja vuosia sitten surmatun noidan ruumis. Birgit aiheuttaa pahoja enteitä, sekaannusta ja onnettomuuksia kartanon mailla, ja hänessä on vastustamatonta seksuaalista vetovoimaa. Arkeologi Hannu on jo valmis seivästämään hänet, kun Birgit pakenee takaisin suolle.

Viimeisessä näytöksessä Hannu herää ja ymmärtää, että hän on nähnyt painajaista. Nainen onkin pelkkä kesävieras, joka oli mennyt uimaan ja kadottanut vaatteensa. Waltari kirjoitti viimeisen näytöksen teatterinjohtaja Arvi Kivimaan vaatimuksesta ja arveli myöhemmin, että alkuperäinen loppu olisi ollut tehokkaampi. Vuonna 2008 Joel Elstelä teki näytelmästä uuden sovituksen, josta viimeinen näytös on jätetty pois.

Näytelmän teemoja on pahuus ja se, miten helposti ihmiset tuomitsevat heitä pelottavat tai selittämättömät ilmiöt. Ajatuksen taustalla olivat juuri päättyneen toisen maailmansodan synnyttämät kokemukset. Waltari halusi varoittaa siitä, että sama voisi tapahtua uudelleen koska tahansa.

Näytelmä herätti aikoinaan kohua sekä erikoisen rakenteensa että rohkeaksi koetun vuoropuhelun vuoksi. Sen pohjalta tehtiin vuonna 1950 elokuva, jonka ohjasi Roland af Hällström.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari on kertonut saaneensa idean näytelmään uutisesta, jonka mukaan Tanskassa oli löydetty suosta hyvin säilynyt seivästetyn naisen ruumis. Nainen oli ilmeisesti tuomittu noitana keskiajalla ja upotettu suohon.[1] Waltari kirjoitti näytelmän helmikuussa 1945 samoihin aikoihin kuin toisenkin näytelmän Gabriel, tule takaisin ja juuri ennen kuin alkoi kirjoittaa Sinuhe egyptiläistä, Panu Rajalan sanoin ”saman luovan innoituksen aallolla”.[2]

Muistelmissaan Waltari kertoo, että alkujaan hänen kiinnostuksensa noita-aiheeseen heräsi Lillehammerissa Sigrid Undsetin kirjastossa Norjan noitaoikeudenkäyntejä käsittelevästä kirjasta. Undset mainitsi muutamia saksalaisia kirjoja, joissa olisi noitavainoista enemmän tietoa. Sen jälkeen hän lainasi aihetta käsitteleviä teoksia Helsingin yliopiston kirjastosta, mutta kaikki tämä tapahtui paljon ennen kuin hän kirjoitti näytelmän.[3]

Alun perin näytelmässä oli vain viisi näytöstä. Kun Waltari tarjosi näytelmää Helsingin Kansanteatteriin, teatterinjohtaja Arvi Kivimaa piti sen loppua liian hurjana ja taikauskoisena ja ehdotti, että Waltari muuttaisi sitä. Waltari kirjoittikin vielä kuudennen näytöksen, jonka mukaan suurin osa näytelmän tapahtumista oli ollut vain painajaista. Jälkikäteen hän oli pahoillaan myönnytyksestä ja uskoi, että alkuperäinen loppu olisi ollut tehokkaampi.[4]

WSOY julkaisi näytelmän erillisenä 1947 ja kokoelmassa Mika Waltarin näytelmät 1999. Se on 1970-luvulla käännetty tšekin ja slovakin kielille.[5]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmä tapahtuu vanhassa talossa, jonka Hannu, Greta ja Kauko ovat vuokranneet Hallbergin kartanon mailta. Hannu on arkeologi, ja hän on kiinnostunut lähistöltä löytyneistä muinaisjäännöksistä. Hänen vaimonsa Greta hoitaa taloutta ja käytännön asioita. Kauko on pariskunnan ystävä, joka on seurustellut ennen Hannua Gretan kanssa. Hän on taiteilija, maailmaa nähnyt, viinaan ja naisiin menevä mies. Hannun, Gretan ja Kaukon kolmiossa on ”hillitty eroottinen jännite”.[1]

Ensimmäisen näytöksen alussa Hannu, Greta ja Kauko keskustelevat noituudesta ja naisen ruumiista, joka on löydetty suosta lähistöllä. Nainen oli surmattu noitana satoja vuosia sitten. Tutkijana Hannu ei haluaisi hyväksyä yliluonnollisia ilmiöitä, mutta silti noituus kiehtoo häntä, kun taas Kauko on paljon epäilevämpi. On helteinen, ukkosta enteilevä ilma. Hannu pelkää ukkosta ja on hermostunut. Paikalle saapuu vielä kartanon poika Veikko, joka on kyllästynyt elämään maaseudulla. Hänen isänsä, vanha paroni Hallberg, on ankara ja käyttää alaisiaan hyväkseen. Veikko arvelee itsellään olevan runsaasti aviottomia sisarpuolia. Kartano on rappeutunut, ja siellä kummittelee. Greta lähtee käymään postissa, ja miehet jäävät kolmistaan.

Ukonilma puhkeaa, ja yhtäkkiä ovelle saapuu alaston, märkä punatukkainen tyttö. Hänen selityksensä siitä, mitä hänelle on tapahtunut ja mistä hän on tulossa, ovat sekavia. Miehet ovat hämmästyneitä ja kiihtyneitäkin, mutta yrittävät käyttäytyä herrasmiesmäisesti. Talossa ei ole muita sopivia vaatteita kuin Gretan 1700-luvun mallin mukaan ompelema noidan puku, joka puetaan tytön ylle. Hannu on kohta valmis uskomaan, että tyttö on todella suosta noussut noita. Veikko ja Kauko suhtautuvat tyttöön suojelevasti, vaikka humalainen Veikko onkin kohta jo ihastunut häneen. Postimatkalta saapuneen Gretan on vaikea sulattaa tilannetta, mutta tyttö saa kuitenkin jäädä taloon toistaiseksi.

Toisesta näytöksestä alkaen saadaan yhä enemmän merkkejä siitä että tyttö, joka sanoo nimekseen Birgit, on tosiaan kuolleista herännyt noita. Hän aiheuttaa pahoja enteitä, sekaannusta ja suoranaisia onnettomuuksia kartanon mailla. Kartanon renki loukkaa itsensä viikatteella, lehmä lypsää verta ja astiat särkyvät. Umpeutuneet haavat aukeavat uudelleen, ja Hannu epäilee, että hänestä imetään yöllä verta. Lisäksi Birgitissä on vastustamatonta seksuaalista vetovoimaa. Veikko, Hannu ja Kauko, jopa vanha paroni Hallberg rakastuvat häneen, ja Gretakin tuntee hänen läheisyytensä kiihottavana. Hannu huomaa Birgitissä noidan tunnusmerkkejä, kuten tunnottoman kohdan vartalossa ja kyvyn kellua veden pinnalla. Veikko yrittää Birgitin noitumana sytyttää kotikartanonsa tuleen.

Viidennessä näytöksessä väkivallan ja veritekojen uhka kasvaa. Seurueen kesken syntyy riita siitä, onko Birgit noita vai ei. Hannu on valmis tuomitsemaan Birgitin kuolemaan ja alkaa lopulta jo veistää itse seivästä sitä varten. Birgit riisuu vaatteensa, pakenee talosta ja juoksee takaisin suolle. Muu seurue jää hämmentyneenä miettimään, mitä oikein on tapahtunut. Vanha paroni Hallberg kuolee sydänkohtaukseen.

Kuudennessa näytöksessä Hannu herää painajaisesta äitiä huutaen. Ukkosesta alastomana saapunut tyttö onkin pelkkä kesävieras, teatterikoululainen, joka oli mennyt souturetkellä uimaan ja kadottanut vaatteensa. Koska tilanne oli nolo, hän oli puhunut tahallaan sekavia. Kaikki ensimmäisen näytöksen jälkeiset tapahtumat olivat olleet Hannun unta. Ainoastaan Hannu on pelästynyt, sillä hän on unessaan tuntenut, kuinka helposti ihminen on valmis tuomitsemaan ja tappamaan vaikka noitana vähänkin toisista poikkeavan tai pelottavan olennon.

” Jokainen meistä on sisimmässään noita. Jokaisessa meissä väijyy pahuus. Ihmiset, kuulkaa! Jokainen teistäkin on sisimmässään valmis seivästämään toisen oman pelkonsa tähden. Se täytyy sanoa julki. Jokaisen täytyy se tietää. Muuten kaikki jää ennalleen. Muuten noita palaa elämään. Eikä koskaan löydy tietä – valoisampaan elämään. ”

– Hannu näytelmän lopussa

Teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaria Koskiluoman mukaan näytelmän teemana on pahuus. Pahuutta edustaa noita Birgit, joka herää henkiin maattuaan suolla surmattuna keskiajalta asti. Birgitin noituuden voima on seksuaalisuudessa, jonka avulla hän saa ihmiset valtaansa. Koskiluoma vertaa häntä Paracelsus Baselissa -näytelmän Dorotheaan.[6] Rajalan mukaan Birgit on kuitenkin kehittynyt eteenpäin Waltarille tyypillisestä, miehiä villitsevästä ja hyväkseen käyttävästä naispaholaisen hahmosta. Hän on viaton sijaiskärsijä, jonka myötä Waltari puolustaa naista, joka on joutunut historiassa sorron ja julmuuksien kohteeksi. Tämä kehitys jatkui Barbaran hahmossa Mikael Karvajalassa.[7] Samalla naiseen kätkeytyy tuntemattomia mahdollisuuksia, vaaroja ja viettelyksiä. Nainen edustaa myös käytännöllisyyttä ja tervettä järkeä, näytelmässä Gretan hahmossa. Miehet ovat helpommin huijattavissa.[8]

Koskiluoman mukaan näytelmä jättää mahdolliseksi myös tulkinnan, että vaikka Birgit paljastuukin hysteerisyyteen taipuvaksi teatterikoululaiseksi, hän voisi sittenkin olla noita.[6] Rajala kiinnittää huomiota siihen, että näytelmässä esitellään lähes oppikirjamaisesti kaikki keskiaikaiset noituuden tuntomerkit nykyaikaisine vastineineen. Alkuperäinen versio päättyi Birgitin yliluonnolliseen katoamiseen, ja tapahtumat esitettiin siinä todenmukaisina, ilman selityksiä.[9] Kuudennessa näytöksessä noituus Rajalan mukaan kuitenkin kielletään ja selitetään loogisesti.[8]

Muistelmissaan Waltari on itse kertonut näytelmän perustuvan ajatukseen, että jotkut ihmiset ”todella ovat eräässä mielessä demoneja, noitia, joihin liittyy selittämättömiä kykyjä”. Toisaalta näytelmä myös esittää haasteen katsojille, kun Hannu sanoo: ”Jokainen meistä on sisimmässään noita.”[10] Noituus asuu ihmisten mielissä, heidän herkästi syttyvissä uskomuksissaan. Tämän ajatuksen taustalla on näytelmän kirjoitusaika, kun toinen maailmansota oli juuri loppumassa ja ihmisen julma ja muuttumaton perusluonne oli juuri paljastunut sekä sodassa että juutalaisvainoissa. Näytelmä halusi varoittaa katsojia. Ihminen ei ole muuttunut, ja sama voi tapahtua uudelleen koska tahansa.[8]

Näytelmässä voidaan nähdä yhteyksiä Waltarin muuhun tuotantoon. Waltari kokeili näytelmässä suurten romaaniensa yliluonnollisia teemoja: se esimerkiksi ennakoi Mikael Karvajalan kuvauksia noitavainoista ja julmista kidutuksista.[11][8] Rajala yhdistää Noita palaa elämään -näytelmän Gabrieliin, joka on kirjoitettu samoihin aikoihin. Kummatkin näytelmät kuvaavat sitä, millaisen vaikutuksen outo vieras tekee rauhalliseen pikkuyhteisöön, vaikka edellisessä päähenkilönä onkin nainen, jälkimmäisessä mies. Kummassakin näytelmässä on myös samoja teemoja kuin Sinuhessa.[2]

Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noita palaa elämään herätti aikoinaan kohua ja keskustelua sekä erikoisen, uniepisodia käyttävän rakenteensa että rohkeaksi koetun vuoropuhelun vuoksi. [12] Se menestyi teattereissa hyvin heti ilmestymisensä jälkeen, ja siitä tehtiin myös kuunnelma ja elokuva.[6] Panu Rajalan mukaan näytelmä on Waltarin parhaita vakavia komedioita, railakkain toteutus hänelle läheisestä noita-aiheesta.[13] Vaikka teksti on puheliasta ja siinä selitetään asioita liikaa, näytelmässä on myös toimintaa ja suorastaan farssimaisia piirteitä: erotiikkaa, mustasukkaisuutta, väärinkäsityksiä, spiritismiä ja kummittelua.[14] Sitä on luonnehdittu myös eroottiseksi kauhunäytelmäksi.[15]

Myöhemmin näytelmää ei ole esitetty teatterissa kovin paljon. Koskiluoma sanoo syyksi, että noita-symboli ei ole riittävän tehokas eikä monikerroksinen, mutta epäilee osansa olevan myös siinä, että Waltarin noita ei menesty kilpailussa uudempien elokuvien vampyyrien ja humanoidien kanssa.[6] Rajala puolestaan arvelee, että näytelmän mystiikkaa ja ”tieteilevää vuoropuhelua” on kaihdettu.[16]

Esitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

’’Noita palaa elämään’’ sai kantaesityksensä 23. maaliskuuta 1946 Helsingin Kansanteatterin Koiton näyttämöllä. Sen ohjasi Arvo Lehesmaa. Arvioiden mukaan hän onnistui tuomaan esiin voimakkaan tunnelman ja juonen käänteet, mutta vakava teema jäi huvittavien tapahtumien varjoon. Päärooleissa olivat Sasu Haapanen (Hannu), Aino-Inkeri Notkola (Greta), Vilho Ruuskanen (Kauko) ja Artturi Laakso (paroni Hallberg). Birgitiä esitti Ritva Arvelo, joka ei kuitenkaan suostunut esiintymään kokonaan alastomana ohjaajan toiveista huolimatta. Arvelon jälkeen rooliin tuli Ella Eronen, joka juoksi alastomana näyttämön poikki. Veikkoa esittäneen Tarmo Mannin mukaan se oli ensimmäinen kerta Suomen teattereissa.[17]

Ammattiteattereissa näytelmää on esitetty myöhemmin muun muassa 1985–1987 Jyväskylän kaupunginteatterissa, 1991 Mikkelin Teatterissa ja 1993–1994 Kotkan Kaupunginteatterissa.[18] Sitä on esitetty myös harrastajateattereissa; esimerkiksi Panu Rajala ohjasi sen Vammalan teatterissa vuonna 1998.[16] Vuonna 2008 Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä teki näytelmästä perikunnan luvalla uuden sovituksen, josta viimeinen kohtaus on jätetty pois, ja sitä esitettiin teatteri Beowulfissa Kulosaaressa . Panu Rajalan päiväkirjan mukaan esitys oli reipas ja miltei riehakas, ja lopun poistamisen myötä ”ajoittainen farssi kääntyy tragediaksi”.[19][15]

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Noita palaa elämään (elokuva)

Näytelmästä suunniteltiin elokuvaa jo vuonna 1950, jolloin ohjaajana olisi ollut Hannu Leminen ja miespääosassa Hannun roolissa Tauno Palo, mutta Birgitin osaan ei löydetty sopivaa näyttelijää. Roland af Hällström teki aiheesta elokuvan kaksi vuotta myöhemmin. Hän teki itse käsikirjoituksen yhdessä Kaarlo Nuorvalan kanssa. Birgitin osassa oli nuori näyttelijä Mirjam Manelius, joka esiintyi elokuvassa nimellä Mirja Mane. Muissa rooleissa olivat Toivo Mäkelä (Hannu), Hillevi Lagerstam (Greta), Helge Herala (Kauko), Sakari Jurkka (Veikko) ja Aku Korhonen (paroni Hallberg).[20]

Elokuvaa on pidetty yhtenä ensimmäisistä suomalaisista kauhuelokuvista. Sen alastomuuskohtaukset herättivät kohua, ja niiden avulla se myytiin sekä Yhdysvaltoihin että Länsi-Saksaan. Suomessa sensuuri leikkasi elokuvasta 14 metriä.[12] Rajalan mukaan elokuva ei löydä omaa tyyliään, se harhailee unen ja toden rajamailla eikä ole kovin uskottava.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koskiluoma, Maaria: Mika Waltarin näytelmät. Teoksessa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen s. 93–140. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11565-7.
  • Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.
  • Rajala, Panu: Mika Waltarin löytyneet näytelmät. Esipuhe teokseen Mika Waltarin näytelmät, s. 7–10. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23508-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Rajala 1998 s. 171–172
  2. ↑ a b Rajala 1998 s. 170
  3. ↑ Noita palaa elämään Elonet. , viitattu 8.8.2014
  4. ↑ Rajala 1998 s. 176–177
  5. ↑ Fili: Käännöstietojen haku Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Arkistoitu 18.7.2011. Viitattu 16.1.2011.
  6. ↑ a b c d Koskiluoma 1982 s. 102–103
  7. ↑ Rajala 1998 s. 177–178
  8. ↑ a b c d Rajala 1998 s. 178–179
  9. ↑ Rajala 1998 s. 182
  10. ↑ Rajala 1998 s. 183
  11. ↑ Rajala 1999 s. 8
  12. ↑ a b Waltari valkokankaalla:Noita palaa elämään waltari.lasipalatsi.fi. 2008. Viitattu 16.1.2011.
  13. ↑ Rajala 1998 s. 21
  14. ↑ Rajala 1998 s. 180
  15. ↑ a b Noita palaa elämään Näytelmät.fi. Arkistoitu 6.3.2016. Viitattu 17.1.2011.
  16. ↑ a b Rajala 1998 s. 185
  17. ↑ Rajala 1998 s. 184
  18. ↑ Ilona. Teatterin esitystietokanta (Esityshaku) 212.213.117.18. Arkistoitu 21.3.2012. Viitattu 1.10.2010.
  19. ↑ Rajala, Panu: Päiväkirja saunalahti.fi. 6.8.2008. Viitattu 17.1.2011.
  20. ↑ a b Rajala 1998 s. 186–187
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Noita_palaa_elämään&oldid=22090272”