Sarjakuva

Winsor McCay: Pikku Nemo Höyhensaarilla (1905-1914).

Sarjakuva on esitys, jossa joukko perättäisiä kuvia muodostaa yhtenäisen tarinan. Kuvissa saattaa olla kirjoitettua tekstiä puhekuplien ja kuvatekstien muodossa.

Yleisimmät sarjakuvan tyypit ovat sanomalehtistripit, sarjakuvalehdet ja -albumit. Sanomalehtistripissä on yleensä kolme ruutua ja se on usein mustavalkoinen ja piirrostyyliltään pelkistetty. Useat sanomalehtistripit perustuvat vitsiin, mutta stripit voivat myös muodostaa pitkään jatkuvia ja yhtenäisiä juonia. Sarjakuvalehdet koostuvat useista lyhyistä, muutaman sivun pituisista tarinoista. Sarjakuva-albumit taas kertovat tavallisesti yhden pitkän tarinan, ja joskus tarina voi venyä usean albumin mittaiseksi. Sarjakuvia julkaistaan myös webissä.

Sarjakuvien juuret ovat elokuvien tavoin vankasti populaarikulttuurissa, mutta valtavirtasarjakuvan ohella elää myös ei-kaupallinen ja kokeileva sarjakuva. Aiheiltaan vakavampia ja juonenkehittelyltään monimutkaisempia sarjakuvia on kutsuttu nimellä graafinen novelli tai graafinen romaani eli sarjakuvaromaani.

Historia

Sarjakuvamuotoinen kerronta on vanhaa perua, eikä sille ole määriteltävissä selvää alkua. Esimerkiksi keskiajalta peräisin oleva Bayeux'n seinävaate esittää historialliset tapahtumat kuvakertomuksena – sarjakuvana. Myös puhekupla tunnettiin jo keskiajalla, joten sarjakuvan kerrontatekniikka on oleelliselta osin ollut olemassa jo varhain.

1800-luvun eurooppalaisia kuvakertomuksia, joista tunnetuin esimerkki lienee saksalaisen Wilhelm Buschin vuonna 1865 julkaisema Max ja Moritz (Suomessa näitä edustaa muun muassa valistuskertomus Turmiolan Tommi), voidaan pitää nykyisten sarjakuvien eräänä esiasteena. Niissä tarina kerrotaan peräkkäisten kuvien muodostamana kertomuksena, jota tukee usein riimitelty teksti.

Richard Felton Outcault: Keltainen poika.

Varsinainen nykymuotoinen sarjakuva, jonka piirteitä ovat muun muassa jatkuvuus ja pysyvät hahmot, syntyi kuitenkin vasta 1890-luvulla amerikkalaisessa sanomalehdistössä. Sen ensimmäiseksi edustajaksi katsotaan usein Richard Felton Outcaultin piirtämä The Yellow Kid (keltainen poika). Sarjakuva ilmestyi ensimmäisen kerran 1895 World-lehdessä. Sarjan päähenkilönä oli hörökorvainen poika, jolla oli yllään keltainen yöpaita, johon pojan repliikit kirjoitettiin.

Varhaisia nykypäiviin jatkuneita sanomalehtisarjoja olivat muun muassa Kissalan pojat (The Katzenjammer Kids, alkoi 1897, jatkuu yhä), joka oli jäljitelmä Max ja Moritz -kuvakertomuksesta, sekä Matti Mainio ja Jussi Juonio (Mutt and Jeff, alkoi 1907, päättyi 1982).

Vuonna 1929 sarjakuvassa tapahtui murros, kun sankarihahmot Buck Rogers ja Tarzan aloittivat. Siihen asti sarjakuva oli ollut lähes yksinomaan koomista ja piirrostyyliltään karikatyyristä, kun taas uudet sankarisarjat pyrkivät komiikan sijaan jännitykseen ja realistisempaan piirrostyyliin. Myös ensimmäinen Tintti-seikkailu julkaistiin vuonna 1929. Sarjakuvalehti on peräisin 30-luvun loppupuolelta: aiemmin oli oman lehden muodossa julkaistu vain joitakin kokoelmia sanomalehtistripeistä. Sarjakuvalehden varhaisia pioneereja olivat vuonna vuonna 1937 aloittanut Detective Comics ja vuonna 1938 aloittanut Action Comics. Edellinen esitteli Batmanin vuonna 1940, jälkimmäinen Teräsmiehen vuonna 1938. Toinen maailmansota kasvatti sarjakuvalehden suosiota: se oli suosittua ajanvietettä amerikkalaisten sotilaiden keskuudessa.

Toisen maailmansodan jälkeen manga kehittyi Japanissa amerikkalaisvaikutteista. Yhdysvalloissa suosiota saivat rikos-, scifi- ja kauhusarjakuvat. Viimeksi mainituista oli tunnettu EC Comics, jonka Tales from the Crypt -lehteä on viime aikoina sovitettu TV-sarjaksi ja elokuviksi. Etenkin kauhusarjakuvat aiheuttivat 50-luvun Yhdysvalloissa huolen sarjakuvan haittavaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Niinpä suuret kustantamot muodostivat CCA (Comics Code Authority) -liiton ja solmivat tiukan säännöstön, Comics Coden, joka kielsi sarjakuvista muun muassa aviorikokset, seksin ja kyynisen maailmankuvan. Comics Code säänteli Yhdysvaltain sarjakuvaa pitkään lähes täysin ja sen vaikutus on edelleen huomattava (säännöstöä on tosin joltain osin ajanmukaistettu).

Jonkin sortin sarjakuvallinen vallankumous voidaan nähdä tapahtuneen 1960-luvulla Amerikassa underground-liikkeen kautta. Muun muassa Robert Crumb alkoi sarjakuvissaan käsitellä yhteiskunnallisia tabuja sekä vähemmän kevyitä ja viihteellisiä teemoja. Undergroundille oli ominaista räävittömyys, seksuaalisuus ja perversiot: se oli suunnattu usein tietoisesti Comics Codea vastaan. Tämä vei sarjakuvan asemaa kauemmaksi "lasten viihteestä" tehden siitä varteenotettavan taidemuodon perinteisempien ilmaisumuotojen rinnalle.

Eurooppalainen sarjakuva

Eurooppalainen sarjakuva oli pitkään amerikkalaisen varjossa, mutta alkoi nousta sodan jälkeen, ehkä osittain amerikkalaisen sarjakuvan kangistuttua kaavoihinsa. Belgialaisen Hergén Tintti, joka oli aloittanut jo ennen sotaa, nousi kansainväliseen menestykseen 1960–1970-luvuilla. Sitä seurasivat menestyssarjoina René Goscinnyn kehittämät Asterix, Lucky Luke ja Ahmed Ahne. Eurooppalaiset sarjakuvat olivat vapaita amerikkalaisesta vakiintuneesta käytännöstä pitää huumori ja jännitys erillisinä ja käyttää humoristiseksi tarkoitetuissa sarjoissa lähinnä minimalistista ilmaisua. Belgialais-ranskalaiset sarjakuvat yhdistivät huumorin ja jännityksen, ja piirrostyyli rönsyili yksityiskohtia.

Ranskalainen Métal Hurlant -lehti puolestaan toi 1970-luvulla sarjakuvaan vakavuutta, jopa "taiteellisuutta". Moebiuksen scifi- ja fantasiasarjakuvat, Benoît Sokalin historiallinen kovaksikeitetty dekkariparodia tarkastaja Ankardo ja Hugo Prattin historiaa ja myyttejä hyödyntänyt Corto Maltese veivät eurooppalaissarjakuvaa Hergé/Goscinny-linjalta aikuisempaan suuntaan muun muassa tuomalla seksin ja kovan väkivallan sarjakuviin.

Sarjakuvan eri muotoja

Sarjakuva on laaja yleiskäsite, joka ei viittaa sisällöllisesti yhteismitalliseen alueeseen. Yhteisenä nimittäjänä on vain ilmaisumuoto ja väline. Sarjakuvalla on oma kielensä ja se ilmestyy painotuotteena, omana lehtenään, albumina, kirjana tai osana sanoma- tai aikakauslehteä. Puhtaaksi piirretty sivu on originaali, vasta painettuna se on sarjakuvaa.

Sanoma- ja aikakauslehdet julkaisevat lukijoilleen sopivaksi katsomiaan sarjakuvia. Sarjan täytyy kooltaan sopia yhdelle sivulle. Yleensä tämä tarkoittaa strippejä, koko sivun sarjakuvia tai jotakin siltä väliltä. Suurelle yleisölle sarjakuva on tuttu useimmiten sanoma- tai aikakauslehdistä.

• Sivun mittaisia sarjakuvia alettiin julkaista sanomalehdissä noin sata vuotta sitten. Ne löysivät tiensä nopeasti myös muihin lehtiin. Sivun sarjat ovat tyypillisimmillään aikakauslehdissä ilmestyviä jatkotarinoita tai vitsisarjoja. Niistä on tapana myöhemmin koota albumeja.

• Novellisarjakuva on yhtä sivua pitempi, mutta ei aivan kokonaisen albumin kokoinen. Novelleja julkaistaan yleensä sarjakuvalehdissä ja -kirjoissa. Novellisarjakuva syntyi 1930-luvulla. Pitkiä sarjakuvia alettiin tuolloin julkaista sanomalehtien sunnuntailiitteissä ja hieman aiemmin kehitetyissä sarjakuvalehdissä.

• Sarjakuvalehti-käsite (engl. comic book) syntyi 1930-luvun lopulla Yhdysvalloissa. Karkeasti ottaen lehden erottaa sarjakuva-albumista tapa, jolla sivut on liitetty toisiinsa: lehti on hakasidottu metallisilla niiteillä, albumi liimalla. Sarjakuvalehti voi koostua yhden tai useamman tekijän töistä, sisältää vain yhden novellisarjakuvan, jatkotarinoita, lyhyitä ja/tai pitkiä tarinoita sekä sisältää mainoksia ja artikkeleita.

• Sarjakuvakirjalle on keksitty erilaisia määritelmiä riippuen siitä, millaista materiaalia se sisältää. Yhteistä kaikille sarjakuvakirjoille on kirjamainen olemus, joka syntyy (liimalla) sidotusta selkämyksestä. Albumeissa ei yleensä ole mainoksia.

Pitkiä sarjakuvia kutsutaan kirjana julkaistuna albumeiksi tai minialbumeiksi. Yhden tekijän tai tekijäryhmän erillisiä tarinoita sisältävä kirja on kokooma-albumi. Jos sarjakuvakirja koostuu monen tekijän töistä, se on sarjakuva-antologia. Muita sarjakuvakirjatyyppejä ovat sarjakuvapokkarit eli taskukirjat (esim. Aku Ankan taskukirja) ja strippikokoelmat.

Lyhyen ja pitkän sarjakuvan ero on erittäin häilyvä. Tekijästä, tarinan pituudesta ja käsittelytavasta riippuu, kutsutaanko teosta novellisarjakuvaksi, albumisarjakuvaksi vai sarjakuvaromaaniksi.

Sarjakuva-albumi (yleensä pelkkä albumi) on yleensä pituudeltaan vähintään 40 sivua, klassisesti [2]+46 tai [2]+62 sivua (kolme tai neljä painoarkkia). Tätä lyhyempää sarjakuvaa saatetaan kutsua minialbumiksi, mikäli teos on ulkoasultaan kirjamainen.

Sarjakuvaromaani-nimitystä (engl. graphic novel, ransk. roman de bande dessinee) alettiin käyttää 1990-luvulla. Sarjakuvaromaani ei välttämättä juuri eroa ulkoisesti albumista, uutta käsitettä tarvittiinkin kuvaamaan uudenlaista sisältöä. Keskeisin ero albumin ja sarjakuvaromaanin välillä on, että albumissa tekijä sovittaa sanottavansa annettuun määrämittaan, romaanissa julkaisun koko ja sivumäärä taipuvat tekijän ja tarinan vaatimusten mukaan.

Sarjakuvapiirtäminen

Sarjakuvaa piirretään.

Sarjakuvan tekeminen joko alkaa käsikirjoituksesta tai sarjakuvaa aletaan vain piirtää kuva kuvalta.

Sarjakuva piirretään usein siveltimellä tai tussiterällä lyijykynäluonnoksen päälle tai eri paperille valopöydän avulla, mutta jotkut piirtävät julkaistavaksi tarkoitettua sarjakuvaa myös suoraan musteella.

Kuvan voi värittää. Piirroksen päälle voidaan myös kiinnittää rasteria eli kuvioitua tai värillistä muovikalvoa. Nykyään sarjakuva skannataan tietokoneelle, ja väritys, harmaasävyt ja kuviot tuotetaan grafiikkaohjelmilla. Piirtolevyllä voi tietokoneelle piirtää suoraankin. Paineentunnistava kynä tuottaa perinteisiä piirtovälineitä muistuttavaa jälkeä.

Välineet

Sarjakuvan piirtämiseen voidaan käyttää tavallisten huopa- ja lyijykynän (jota usein käytetäänkin vain luonnosteluun) sijaan myös sivellintä ja tussiteriä. Jotkut sarjakuvataiteilijat käyttävät ainoastaan sivellintä. Siveltimellä saa aidompaa jälkeä, mutta sen käyttäminen vaatii enemmän taitoa. Tussiterällä saa aikaiseksi vaihtelevaa viivaa, joskin sitä pitää aika ajoin kastaa mustepulloon. Tällöin täytyy kuitenkin varautua tekemään korjauksia (käyttämällä korjausnestettä), sillä tussi saattaa levitä tai roiskua paperille. Paperin olisi hyvä olla kovapintaista, mieluiten layout paperia. Sarjakuvaa voi jälkeenpäin muokata erilaisilla laitteilla.

Kolmiulotteinen sarjakuva

Kolmiulotteisen vaikutelman synnyttävää sarjakuvaa voidaan tehdä kahdella tekniikalla: joko värillisten lasien avulla tai ns. vapaan tuijotuksen menetelmällä. Ensiksi mainitussa on silmälaseissa sininen ja punainen linssi eri silmille, ruudut piirretään hiukan erilaisina ko. väreillä. Vapaan tuijotuksen (free view) menetelmässä kuvat piirretään samoilla väreillä, mutta niistä tehdään kaksi hiukan erilaista ruutua vierekkäin ja katsotaan harittaen. Kolmiulotteista sarjakuvaa on tehty verraten vähän ja lähinnä kokeiluina. Amerikkalainen "Spirit"-sarjakuva julkaistiin 1980-luvulla värillisten lasien menetelmällä yhden tarinan verran. Suomessa ensimmäinen kolmiulotteinen sarja (kuvat liittyivät juonellisesti toisiinsa)ilmestyi "Elämäntapainsinöörien ihmeellinen maailma"-albumissa vuonna 2004 aiheena liito-orava (free view-menetelmä).

Suomessa ilmestyi vuonna 1955 ensimmäinen värillisten lasien avulla katsottava kolmiulotteinen sarjakuva Jännä-Jussi lehdessä. Seitsensivuisessa sarjakuvassa seikkaili Mynchhausen muun muassa lentäen tykinkuulalla. Kolmiulotteisuus oli varsin todellista. Sarjakuvan oli piirtänyt Rolf Kauka. Lehden mukana olivat puna-siniset lasit. Lisäksi lehdessä oli sivun mittainen opastus 3-ulotteisuudesta ja lasien käytöstä.

Katso myös

• Luettelo sarjakuvista
• Luettelo sarjakuvien tekijöistä
• Verkkosarjakuva
• Manga
• Sarjakuvan kielioppi
• Suomen sarjakuvaseura
• Kemin sarjakuvapäivät

Lähteet

• Kaukoranta, Heikki & Kemppinen, Jukka: Sarjakuvat. 2. laajennettu painos. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06710-9. (Historiaosuus pääpiirteittäin lukuun ottamatta lukua "Eurooppalainen sarjakuva")

Kirjallisuutta

• Ahokoivu, Mari: Sarjakuvantekijän opas. Helsinki: BTJ Kustannus, 2007. ISBN 978-951-692-679-0.
• Gravett, Paul: Sarjakuvaromaani: ja kuinka se voi muuttaa elämäsi. (Graphic novels: Stories to change your life, 2005.) Suomentanut Lotta Sonninen. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21851-7.
• Herkman, Juha (toim.): Ruutujen välissä: Näkökulmia sarjakuvaan. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-44-4072-2.
• Herkman, Juha: Sarjakuvan kieli ja mieli. Tampere: Vastapaino, 1998. ISBN 951-768-032-5.
• Hänninen, Ville (toim.): Kotimaisia sarjakuvantekijöitä. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2004. ISBN 951-692-571-5.
• Hänninen, Ville (toim.): Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 1. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2006. ISBN 951-692-594-4.
• Hänninen, Ville (toim.): Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 2. Helsinki: BTJ Kustannus, 2007. ISBN 978-951-692-642-4.
• Jokinen, Heikki: Sata sarjakuvaa. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-26-5101-7.
• Kaukoranta, Heikki & Kemppinen, Jukka: Sarjakuvat. 2. laajennettu painos. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06710-9.
• Manninen, Pekka A.: Vastarinnan välineistö: Sarjakuvaharrastuksen merkityksestä. Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Tampere: Tampere University Press, 1995. ISBN 951-44-3709-8.
• McCloud, Scott: Sarjakuva, näkymätön taide. (Understanding comics, 1993.) Teksti ja piirrokset: Scott McCloud. Suomennos: Jukka Heiskanen. Helsinki: Good Fellows, 1994. ISBN 951-96265-2-2.
• Vistilä, Miia (toim.): Kotimaista naissarjakuvaa: Marginaalista maailmankartalle. Helsinki: BTJ, 2008. ISBN 978-951-692-708-7.
• Hänninen, Ville & Römpötti, Harri (toim.): Päin näköä! 16 suomalaista sarjakuvataiteilijaa. Helsinki: Like, 2011. ISBN 978-952-01-0654-6.

Aiheesta muualla

• Sarjakuvantekowiki.
• Suomen sarjakuvaseura.
• Sarjakuvaportaali Kvaak.fi.
• Kemin sarjakuvakeskus ja Suomen vanhin sarjakuvatapahtuma Kemin sarjakuvapäivät.
• Comic Book Database. (englanniksi)
• Time Archive: Collection of Comics (englanniksi)
• Tommi Musturi: ”Suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa”. Illuusio 1/2011.