Pekka Puupää

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee itse hahmoa. Saman nimisestä elokuvasta kerrotaan artikkelissa Pekka Puupää (elokuva).

Pekka Puupää on sarjakuvapiirtäjä Ola Fogelbergin luoma hahmo, joka esiintyi 1925–1975 samannimisessä suositussa sarjakuvassa. Ola Fogelbergin eli Fogelin kuoltua vuonna 1952 sarjan piirtämistä jatkoi hänen tyttärensä Toto Fogelberg-Kaila. Pekka Puupää on hyväntahtoinen mutta jokseenkin tyhmä miekkonen, jota muiden on helppo jymäyttää ja käyttää hyväkseen. Sarjan tärkeimmät sivuhenkilöt ovat Pekan pirttihirmuvaimo Justiina ja hänen ovela kaverinsa Pätkä. Tämä kolmikko esiintyi myös vuosina 1953–1960 kolmessatoista Suomen Filmiteollisuuden tuottamassa Pekka ja Pätkä -elokuvassa, joissa heitä näyttelivät Esa Pakarinen, Siiri Angerkoski ja Masa Niemi. Lisäksi 1980-luvulla ohjaaja Visa Mäkinen teki Pekka Puupäästä tv-sarjan ja kaksi elokuvaa.

Sarjakuvan historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Puupää ilmestyi edistysmielisen osuusliikkeen lehdissä, Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) julkaisemassa Kuluttajain Lehdessä vuosina 1925–1952 sekä Osuusliike Elannon Elanto-lehdessä 1927–1970. Ruotsinkielisessä osuuskauppalehdessä Konsumentbladetissa sarja ilmestyi nimellä Kalle Träskalle. Vuonna 1926 se ilmestyi myös lyhyen aikaa hollantilaisessa De Verbruiker -osuustoimintalehdessä nimellä Piet Bolhoofd.[1] Koska Ola ”Fogeli” Fogelbergin äidinkieli oli ruotsi, Pekka Puupään suomenkielisen kieliasun tarkisti Kuluttajain Lehdessä Martti Larni, ja sarjan myöhempinä vuosina Fogelbergin vaimo Laura sekä tytär Toto.[2] Muuten Fogelberg ideoi ja piirsi kaiken itse. Hänellä oli tosin tapana kierrättää samoja vitsejä uudelleen vuosien varrella. Viikoittain ilmestyneitä Pekka Puupää -strippejä ehti Fogelin elinaikana kertyä noin 1 200.[3]

Sarjan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ola Fogelberg oli työkennellyt jo vuosikymmennen Elannolle ja Kuluttajain Lehdelle sen perustamisesta vuonna 1916 alkaen, kun häntä keväällä 1925 pyydettiin kehittämään lehteen uusi sarjakuva. Ensimmäinen Pekka Puupää -strippi ilmestyi vappuaattona 30. huhtikuuta 1925 ja siinä kerrottiin, kuinka samanniminen hölmö maalaispoika saapuu Helsinkiin kyseisen lehden toimitukseen. Lehti lupasi vastaisuudessa kertoa hänen ”elämyksistään täällä murheenlaaksossa”. Justiina nähtiin ensi kerran elokuussa 1925: Pekka kulki puistossa kaulassaan "Haluan naimisiin" -lappu ja kolmesta paikalle ilmaantuneesta naisesta Justiina rotevimpana päihitti kaksi muuta.[4] Pätkä tuli mukaan hieman myöhemmin ja hänellä oli vuosina 1929–1943 myös oma sarjakuva (Herra Pätkä) kuudesti vuodessa ilmestyneeessä Työtoveri-lehdessä. Pekka ja Pätkä vierailivat usein toistensa nimikkosarjoissa. Kummassakin sarjassa nähtiin useasti myös kolmas Fogelin luomus, Pölhö-Kustaa, jolla taas oli oma sarja Elanto-lehdessä vuosina 1927–1929.[5]

Reino Hirvisepän mukaan esikuva Pekka Puupään olemukselle oli silloin tunnetun humoristin, Fogelbergin ikätoverin Ahti H. Einolan roolihahmo Gabriel Tossu: puujalkavitsejä laukonut laiha, kalpea ja pitkäkaulainen mies yllään liian lyhyt takki ja päässään kukalla koristettu korkea silinterihattu.[6] Puupään hahmo lienee saanut innoitusta myös perinteisistä hölmöläistarinoista. Pekka Puupää -nimen on sanottu olleen peräisin jostain Jalmari Finnen tokaisusta Fogelbergille.[7]

Kehitys osuusliikkeen propagandasta yleiseksi vitsisarjaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisinä vuosinaan Pekka Puupää oli pääasiassa huumorin varjolla esitettyä osuusliikkeen propagandaa: esimerkiksi Justiina pieksi Pekan, koska tämä ei ollut viitsinyt kävellä sateessa osuuskauppaan vaan käynyt yksityiskaupassa. Sarjassa esiteltiin edistysmielisen osuusliikkeen toimintaa, mainostettiin avoimesti osuuskauppojen tuotteita ja hyökkäiltiin liikkeen vihollisia, etenkin yksityisiä kaupanharjoittajia vastaan. Siinä yhdistyivät kansanvalistus, mainonta ja propaganda, joilla ei tuolloin nähty varsinaista eroa osuuskauppa-aatteen levittämisessä. Pekka Puupäätä käytettiin myös runsaasti osuusliikkeen muussa mainonnassa ja 1920-luvulta alkaen hahmoa esittäneet näyttelijät esiintyivät tuhansissa valistustilaisuuksissa ja iltamissa eri puolilla Suomea.[8] Vuonna 1932 teetetyn tutkimuksen mukaan Pekka Puupää oli Elanto-lehden luetuin palsta.[9]

Pekka Puupäässä sivuttiin jonkin verran myös politiikkaa: 1920- ja 1930-luvuilla siihen sisältyi Lapuan liikkeen ja äärioikeistolaisen toiminnan kritiikkiä, toisaalta varsinkin 1930-luvun lopulla monissa stripeissä kommentoitiin (usein vertauskuvien keinoin) suurvaltapolitiikan tapahtumia ja maailmansodan uhkaa. Sodan aikana nämä teemat katosivat ja tilalle tuli kotirintaman arjen humoristinen kuvaus. Varsinkin pulaan, hamstraukseen ja mustaan pörssiin liittyneet vitsit olivat sarjan keskeisiä aiheita vielä vuosia sodan jälkeenkin. Kommunistien mukaan Pekka Puupää oli ainut Kuluttajain Lehden osio, joka ei ollut sortunut jatkosodan vuosina kansalliskiihkoiseen propagandaan tai sodanlietsontaan.[10]

1940-luvulla Fogeli jätti vähitellen pois osuuskauppapropagandan ja politiikan, jolloin Pekka Puupää muuttui puhtaaksi vitsisarjaksi. Hän siirsi samalla sarjan tapahtumapaikan Helsingistä Savikylä-nimiselle kuvitteelliselle maalaispaikkakunnalle. Tämä mahdollisti Pekka Puupäälle aiempaa laajemman kansansuosion ja sodanjälkeiset vuodet olivat sarjan kulta-aikaa sekä taiteellisesti että myyntilukujen valossa. Ensimmäinen, 101 valikoitua strippiä sisältänyt Pekka Puupää -albumi ilmestyi syksyllä 1943 KK:n kustantamana ja jo samana vuonna Fogeli julkaisi toisen omalla kustannuksellaan. Vuonna 1945 hän irtisanoutui leipätyöstään Elannossa ja omistautui kokonaan Puupään piirtämiselle. Tuosta vuodesta alkaen uusi 77 strippiä sisältänyt albumi ilmestyi aina kerran vuodessa joulumarkkinoille. Ensimmäiset albumit sisälsivät pääosin lehdissä menneinä vuosina ilmestyneitä sarjoja, myös Herra Pätkä -sarjasta koottuja, mutta myöhemmin ne painottuvat uuteen sisältöön.[11] Parhaimmillaan 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa vuosittain ilmestyneitä Pekka Puupää -kirjoja myytiin jokaista jopa 60 000 – 70 000 kappaletta vuoden aikana. Ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta ei mitään muuta suomenkielistä kirjaa myyty yhdessä vuodessa yhtä paljon.[12]

Fogelin kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ola Fogelberg kuoli haimasyöpään elokuussa 1952. Hän piirsi Pekka Puupäätä viimeisiin elinviikkoihinsa asti, minkä jälkeen sitä siirtyi jatkamaan hänen tyttärensä Toto Fogelberg-Kaila. Kuluttajain Lehti lopetti tällöin sarjan julkaisun, joskin joutui lukijoiden vaatimuksesta julkaisemaan vielä vanhoja sarjoja uusintoina. Elanto-lehdessä sarja ilmestyi vuoteen 1970, jolloin lehti muutettiin uudeksi Me-lehdeksi. Ola Fogelberg ehti eläessään julkaista vuosina 1943–1952 kymmenen Pekka Puupää -kirjaa ja Toto Fogelberg-Kaila julkaisi vielä 24 lisää, viimeisen vuonna 1976. Niistä ensimmäiset sisälsivät myös paljon Fogelin vanhoja strippejä, mutta Toton osuus lisääntyi vähitellen, kunnes vuodesta 1957 alkaen albumien sisältö oli kokonaan hänen käsialaansa. Fogelin piirtämiä kansikuvia käytettiin tämän jälkeenkin. Toto Fogelberg-Kaila kertoi myöhemmin, ettei pitänyt itseään sarjakuvapiirtäjänä, mutta jatkoi Pekka Puupäätä elättääkseen perheensä ja leskiäitinsä, sillä vapaaksi taiteilijaksi ennen kuolemaansa ryhtyneeltä isältä ei ollut jäänyt edes eläkettä. Fogelberg-Kaila käsikirjoitti ja hahmotteli stripit, mutta puhtaaksipiirtämisestä vastasi mainosgraafikko Lasse Hietala, joka ei halunnut julkisuutta eikä nimeään albumeihin. Aluksi Toto jäljitteli isänsä tyyliä mutta kehitti pikku hiljaa sarjaa yhä kauemmas siitä.[13]

Samoihin aikoihin kun tämä kaikkien aikojen pitkäikäisin suomalainen sarjakuva loppui, Suomen sarjakuvaseura alkoi palkita ansioituneita sarjakuvataiteilijoita Puupää-hatulla, joka on kopio Pekka Puupään tötteröhatusta. Ensimmäisen hatun sai 1972 Toto Fogelberg-Kaila.[14]

Karkkilalainen kustannusliike Kustannus-Mäkelä Oy julkaisi vuosina 1981–1988 kahdeksan osaa Puupään parhaat -albumeita, joiden sisältö on valikoitu Fogelin piirtämistä, vuosina 1943–1953 ilmestyneistä kirjoista. Kaikista osista otettiin toinen painos 1994. Lisäksi sama kustantamo julkaisi vuonna 1985 vuosien 1925–1926 strippejä sisältäneen Pekka Puupään 60-vuotisjuhlakirjan, vuosina 1994–1996 kaksitoista pienille lapsille tarkoitettua tavutettua Pekka Puupää -kokoelmaa sekä vuonna 2000 uusintapainoksen vuonna 1943 ilmestyneestä ensimmäisestä kirjasta Pekka Puupää – 101 sarjaa.[15]

Sisältö ja tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Puupää ei ollut ensimmäinen suomalainen sarjakuva, mutta se oli ensimmäinen merkittävän suosion saanut sarjakuva ja samalla alansa tienraivaaja. Lisäksi osuusliikkeen mainostamisesta irtautuminen antoi sarjalle tilaisuuden kehittyä monipuolisemmaksi.

Tavallisia juoniaiheita sarjassa olivat Pekan epäonnistumiset eri ammateissa ja kotiaskareissa, omalaatuiset ratkaisut vastaan tuleviin ongelmiin sekä muut kommellukset, joihin hän tyhmyyttään ja hyväuskoisuuttaan joutui. Toinen kestoaihe olivat Pekan ja Pätkän yritykset livistää vaimoiltaan (Pätkä oli sarjakuvassa perheellinen mies) pelaamaan korttia ja rilluttelemaan. Vakituisia sivuhenkilöitä olivat mm. rikas Perintötäti, jota Pekka ja Justiina yrittivät mielistellä erilaisin, tavallisesti katastrofiin päättynein tempuin, sekä paikallinen kartanonomistaja kreivi Pomppalinna. Perintötäti kuoli myöhemmin, ja Pekka ja Justiina odottivat tältä perintöä, mutta hän olikin lahjoittanut maallisen omaisuutensa pakanoille, ja jättänyt Pekalle ja Justiinalle koiransa. Perintötäti esiintyi kuoleman jälkeenkin, ja nimeksi tuli myöhemmin Manta. Toisaalta, Manta ei selvästi ollut aina sukua Puupäille, koska toisinaan esiintyi Mantan sukulaisia joita Puupäät eivät edes tunteneet. Yksi sarjan kestovitseistä oli myös Pekan housujen katoaminen tai rikkoontuminen kiusallisissa tilanteissa.

Jo vuonna 1925 Pekalle ja Justiinalle syntyi Puppu-niminen tyttölapsi, joka kuitenkin katosi sarjasta saman tien. Elokuussa 1947 Fogelberg loi heille KK:n pyynnöstä uuden lapsen, Pulu-nimisen pojan. Piirtäjä ei kuitenkaan ollut innostunut hahmosta ja käytti Pulua vain 17 stripissä. Puupäillä oli noin vuoden ajan myös Otto-niminen ottopoika, jonka he löysivät lastenkodista. Toto Fogelberg-Kaila alkoi sittemmin käyttää Pulua uudelleen Pekan ja Justiinan poikana.[16]

Viikoittain ilmestynyt Pekka Puupää koostui kuuden ruudun mittaisista sarjoista (joita nykyään nimitettäisiin sunnuntaisarjoiksi). Sarjakuvassa ei ollut puhekuplia, vaan tekstit olivat ruutujen alla; tämä oli yleinen käytäntö eurooppalaisissa sarjakuvissa vielä toisen maailmansodan jälkeen. Fogelberg piirsi ilmeisesti kokeilumielessä joitakin sarjoja puhekuplilla, mutta nämä jäivät yksittäistapauksiksi. Piirrostyyli oli samalla kertaa karrikoivaa ja realistista: Pekka Puupää ja muut hahmot olivat karikatyyrejä, mutta miljööt ovat realistisesti ja usein hyvin pikkutarkasti piirrettyjä, minkä ansiosta sarja toimii myös hyvänä kurkistusluukkuna 1900-luvun alkupuolen suomalaiseen maalaiselämään.

Sarjakuvan vakiohahmoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka Puupää
  • Justiina Puupää
  • Pätkä
  • Pulu Puupää
  • Pulun kaverit Eka ja Veka
  • Otto
  • Roskis-Riku (kovispoika)
  • Rouva Pätkä (sai myöhemmin etunimen Elviira)
  • Manta-täti, aikaisemmin vain "perintötäti" (joissakin sarjoissa Manta ei ole selvästikään sukua Pekalle eikä Justiinalle)
  • Pölhö-Kustaa (usein pelkkä Pölhö)
  • Römppäskä
  • Pomppalinnan paroni (joskus kreivi)
  • Pomppalinnan paronitar (joskus kreivitär)
  • Mattilan isäntä
  • Mattilan emäntä
  • Neiti Sievänen (Söpönen, Pimunen ym. hahmoja on nähty, ulkonäkökin vaihtelee samannimisilläkin)
  • Nieminen (etunimi Alpertti)
  • Niemiskä
  • Niemisen Maija (edellisten lapsi)

Animaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ola Fogelbergin tiedetään tehneen itse keväällä 1927 tarkastetun lyhyen animaation Vaimo on viisaampi kuin mies, jossa esiintyivät Pekka Puupää ja Justiina. Tarinan lopussa Justiina osoittaa viisautensa tallettamalla Pekan perintörahat osuuskaupan säästökassaan. Filmin pituus oli 240 metriä, joten se lienee kestänyt noin 13 minuuttia. Pahvihahmoihin perustuneessa animaatiossa käytettiin varhaista trikkikuvausta. Kyseessä oli yksi Suomen ensimmäisistä piirrosfilmeistä, ei tosin ensimmäinen kuten joskus on väitetty. Fogelberg vei filmin samana vuonna esiteltäväksi Yhdysvaltoihin. Animaatiosta on säilynyt käsikirjoitus ja arvosteluita, mutta yhtään filmikopiota ei ole löydetty. Toto Fogelberg-Kaila on muistellut ainoan kopion tuhoutuneen Elannon varaston tulipalossa.[17]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Filmiteollisuuden (SF) johtaja Toivo Särkkä osti Pekka Puupää -hahmon elokuvausoikeudet pian Fogelbergin kuoleman jälkeen tämän leskeltä Laura Fogelbergiltä. Maksettuaan oikeuksista 50 000 markan kertakorvauksen Särkkä tuotti vuosina 1953–1960 yhteensä kolmetoista Pekka ja Pätkä -elokuvaa, joissa sarjan päähahmot esiintyivät. Särkkä mitä ilmeisimmin huijasi leskeä kaupanteossa: suullisesti puhuttiin vain yhdestä elokuvasta, mutta tammikuussa 1953 allekirjoitettu sopimuspaperi antoi SF:lle pysyvät oikeudet Pekka Puupäähän ja muihin Fogelin luomiin hahmoihin. Ensimmäinen, Reino Helismaan käsikirjoittama ja Ville Salmisen ohjaama elokuva Pekka Puupää saattiin teattereihin jo vapuksi 1953. Kun aikanaan yhä uusia Pekka ja Pätkä -elokuvia ilmestyi teattereihin, Laura Fogelberg otti yhteyttä ohjaaja Armand Lohikoskeen kertoen tulleensa petetyksi, mutta Lohikoski ei voinut tehdä asialle mitään. Lisäksi sopimus elokuvaoikeuksista oli laadittu rajattomaksi ajaksi ja myöhemmin sen tulkittiin kattavan myös erilaiset tallenteet kuten videojulkaisut. Fogelbergin perikunnan palkkaama lakimies totesi vielä 1980-luvulla, ettei sopimusta voitu kumota.[18]

SF:n elokuvissa Pekka Puupäätä näytteli Esa Pakarinen, Pätkää Masa Niemi ja Justiinaa Siiri Angerkoski. Fogelbergin sarjakuvasta oli elokuviin otettu lähinnä hahmojen ulkoinen olemus, muilta osin ne muokattiin uusiksi vastaamaan pääosanesittäjien aiemmista rooleista tuttuja maneereja. Esimerkiksi Pakarinen laittoi Pekan puhumaan Savon murretta.[19] Neljänneksi vakiohahmoksi luotiin Armas Jokion näyttelemä talonmies Pikkarainen, joka ei perustunut lainkaan sarjakuvaan. Elokuvissa Pekka ja Justiina asuivat Helsingissä kuvitteelisessa osoitteessa Voikukankatu 5 B 13. Suurimman osan Pekka ja Pätkä -elokuvista ohjasi Armand Lohikoski. Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat alkuun suosittuja, mutta kriitikot eivät arvostaneet niitä. Ne yhdistettiin tyyliltään aiemmin tehtyihn rillumarei-elokuviin, joilla oli ollut pitkälti samat tekijätkin. Arvostelun myötä Särkkäkin sai lopulta tarpeekseen elokuvasarjasta ja halusi lopettaa sen. Sarjaa olisi saatettu tekijöiden toiveesta jatkaa vielä sittenkin, mutta tämän esti Masa Niemen itsemurha keväällä 1960. Lohikoski suunnitteli vielä 1973 uutta elokuvaa Pekka ja Pätkä palokuntalaisina, mutta hanke kariutui kun Elokuvasäätiö päättikin sen sijaan tukea toista Esa Pakaris -elokuvaa Meiltähän tämä käy.[20]

Porilainen independent-elokuvatuottaja Visa Mäkinen yritti 1980-luvun puolivälissä elvyttää Pekka Puupään ja osti hahmojen oikeudet Särkän vävyltä. Mäkinen teki sen jälkeen elokuvat Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti (1985) ja Pekka Puupää poliisina (1986) sekä televisiosarjan Pekka ja Pätkä (1986). Rahoituksen kerääminen tuotantoihin osoittautui vaikeaksi ja jälkimmäisessä elokuvassa jouduttiin siksi käyttämään sponsoreita ja tuotesijoittelua.[21] Televisiosarja menestyi kohtalaisen hyvin, mutta elokuvat kuitenkin menestyivät huonosti ja moni piti niitä "alkuperäisten" Puupäiden halventamisena.

Ohjaaja Pekka Lehto sai vuonna 2005 Suomen elokuvasäätiöltä 10 000 euron kehittämistuen elokuvaan, jonka työnimenä oli Pekka ja Pätkä levottomina. Sen oli tarkoitus kertoa kansankomediamaisesti homoseksuaalisuuuteen kohdistuvista peloista.[22] Elokuvaa ei toistaiseksi ole tehty.

Muut tulkinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reino Helismaa sanoitti ja Toivo Kärki sävelsi Pekka Puupäästä kertovan kappaleen ”Pekka Puupää”, jonka Esa Pakarinen levytti vuonna 1952. Sitä käytettiin seuraavana vuonna valmistuneen ensimmäisen elokuvan tunnussävelmänä.[23] M. A. Numminen ja Jani Uhlenius ovat tehneet Pekka Puupäästä kertovan kappaleen "Pekka Puupää on Suomen sankari".[24] Huumoriyhtye Lapinlahden linnut on puolestaan tehnyt kappaleen "Pekka ja Justiina".

Pekka Puupäästä on tehty useita näytelmiä. Turun ylioppilasteatteri esitti 1973 Olli Pellikan ja M. A. Nummisen laulunäytelmää ”Pekka Puupää eli elämää Savikylässä 1952”, josta tehtiin myöhemmin useita eri sovituksia. Jouko Turkka ohjasi sen Kotkassa. Kristian Smeds teki 2003 Kajaanin teatterille modernin Pekka Puupää -näytelmän, jossa näyttelijä Juha Hurme esitti kaikki roolit.[25]

Pekka Puupäästä julkaistiin vuonna 1996 postimerkki.[26]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jukka Rislakki ja Rainer Sandell: Varsinainen Puupää! Ola Fogelbergin ja hänen Pekkansa tarina. Tammi, Helsinki 2005. ISBN 951-31-1790-1

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rislakki & Sandell 2005, s. 111, 235.
  2. Rislakki & Sandell 2005, s. 192.
  3. Rislakki & Sandell 2005, s. 161, 205.
  4. Rislakki & Sandell 2005, s. 83, 103–107.
  5. Rislakki & Sandell 205, s. 109–110, 118, 237.
  6. Reino Hirviseppä: Hupilaulun taitajia, s. 115. Porvoo: WSOY, 1969.
  7. Rislakki & Sandell 2005, s. 103.
  8. Rislakki & Sandell 2005, s. 112–113, 115, 121–123.
  9. Rislakki & Sandell 2005, s. 184.
  10. Rislakki & Sandell 2005, s. 161–168, 171–178, 187.
  11. Rislakki & Sandell 2005, s. 180–181, 184, 190, 194.
  12. Rislakki & Sandell 2005, s. 194.
  13. Rislakki & Sandell, s. 204–206, 211, 220, 222–223, 235–236.
  14. Rislakki & Sandell 2005, s. 224.
  15. Rislakki & Sandell 2005, s. 223, 236–237.
  16. Rislakki & Sandell 2005, s. 109, 201–202.
  17. Rislakki & Sandell 2005, s. 73–75.
  18. Rislakki & Sandell 2005, s. 209–214.
  19. Pekka Puupää (1953): Huomautukset Elonet. Viitattu 29.9.2013.
  20. Rislakki & Sandell 2005, s. 194, 214–2197.
  21. Rislakki & Sandell 2005, s. 219–220.
  22. Rislakki & Sandell 2005, s. 220.
  23. Pekka Puupää Ylen Elävä arkisto. Viitattu 29.9.2013.
  24. Rislakki & Sandell 2005, s. 225.
  25. Rislakki & Sandell 2005, s. 224.
  26. Vuonna 1996 julkaistut suomalaiset postimekit Datafun.fi. Viitattu 28.9.2013.