Pekka Puupää

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee sarjakuvaa. Siihen perustuvan Pekka ja Pätkä -elokuvasarjan ensimmäisestä elokuvasta kerrotaan artikkelissa Pekka Puupää (elokuva).

Pekka Puupää on sarjakuvapiirtäjä Ola Fogelbergin luoma hahmo, joka esiintyi 1925–1975 samannimisessä suositussa sarjakuvassa. Ola Fogelbergin eli Fogelin kuoltua vuonna 1952 sarjan piirtämistä jatkoi hänen tyttärensä Toto Fogelberg-Kaila. Sarjasta koottiin vuosina 1943–1976 yhteensä 34 albumia. Pekka Puupää on hyväntahtoinen mutta jokseenkin tyhmä miekkonen, jota muiden on helppo jymäyttää ja käyttää hyväkseen. Sarjan tärkeimmät sivuhenkilöt ovat Pekan pirttihirmuvaimo Justiina ja hänen ovela kaverinsa Pätkä. Tämä kolmikko esiintyi myös vuosina 1953–1960 kolmessatoista Suomen Filmiteollisuuden tuottamassa Pekka ja Pätkä -elokuvassa, joissa heitä näyttelivät Esa Pakarinen, Siiri Angerkoski ja Masa Niemi. Lisäksi 1980-luvulla ohjaaja Visa Mäkinen teki Pekka Puupäästä televisiosarjan ja kaksi elokuvaa. Suomen sarjakuvaseuran vuosittain jakama Puupäähattu-palkinto perustuu Pekka Puupään tunnusomaiseen hattuun.

Sarjakuvan historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Puupää ilmestyi edistysmielisen osuusliikkeen lehdissä, Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) julkaisemassa Kuluttajain Lehdessä vuosina 1925–1952 sekä Osuusliike Elannon Elanto-lehdessä 1927–1970.[1] Viikottain ilmestynyt Kuluttajain lehti oli noihin aikoihin Suomen suurilevikkisimpiä lehtiä.[2] Ruotsinkielisessä osuuskauppalehdessä Konsumentbladetissa sarja ilmestyi nimellä Kalle Träskalle. Vuonna 1926 se ilmestyi myös lyhyen aikaa hollantilaisessa De Verbruiker -osuustoimintalehdessä nimellä Piet Bolhoofd.[3] Koska Ola ”Fogeli” Fogelbergin äidinkieli oli ruotsi, Pekka Puupään suomenkielisen kieliasun tarkisti Kuluttajain Lehdessä Martti Larni ja sarjan myöhempinä vuosina Fogelbergin vaimo Laura sekä tytär Toto.[4] Muuten Fogelberg ideoi ja piirsi kaiken itse. Hänellä oli tosin tapana kierrättää samoja vitsejä uudelleen vuosien varrella. Viikoittain ilmestyneitä Pekka Puupää -strippejä ehti Fogelin elinaikana kertyä noin 1 200.[5]

Sarjan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ola Fogelberg oli työkennellyt jo vuosikymmennen Elannolle ja Kuluttajain Lehdelle sen perustamisesta vuonna 1916 alkaen, kun häntä keväällä 1925 pyydettiin kehittämään lehteen uusi sarjakuva. Ensimmäinen Pekka Puupää -strippi ilmestyi vappuaattona 30. huhtikuuta 1925, ja siinä kerrottiin, kuinka samanniminen hölmö maalaispoika saapuu Helsinkiin kyseisen lehden toimitukseen. Lehti lupasi vastaisuudessa kertoa hänen ”elämyksistään täällä murheenlaaksossa”. Justiina nähtiin ensi kerran elokuussa 1925: Pekka kulki puistossa kaulassaan ”Haluan naimisiin” -lappu ja kolmesta paikalle ilmaantuneesta naisesta Justiina rotevimpana päihitti kaksi muuta.[6] Pätkä tuli mukaan hieman myöhemmin ja hänellä oli vuosina 1929–1943 myös oma sarjakuva (Herra Pätkä) kuudesti vuodessa ilmestyneessä Elannon henkilöstölehdessä[7] Työtoverissa. Pekka ja Pätkä vierailivat usein toistensa nimikkosarjoissa. Kummassakin sarjassa nähtiin useasti myös kolmas Fogelin luomus, Pölhö-Kustaa, jolla taas oli oma sarja Elanto-lehdessä vuosina 1927–1929.[8] Pätkä korvasi Puupää-tarinoissa vähitellen Pölhö-Kustaan, joka nähtiin viimeisen kerran vuonna 1935.[9]

Reino Hirvisepän mukaan esikuva Pekka Puupään olemukselle oli silloin tunnetun humoristin, Fogelbergin ikätoverin Ahti H. Einolan roolihahmo Gabriel Tossu, joka oli puujalkavitsejä laukonut laiha, kalpea ja pitkäkaulainen mies yllään liian lyhyt takki ja päässään kukalla koristettu korkea silinterihattu.[10] Puupään hahmo lienee saanut innoitusta myös perinteisistä hölmöläistarinoista. Pekka Puupää -nimen on sanottu olleen peräisin jostain Jalmari Finnen tokaisusta Fogelbergille.[11]

Kehitys osuusliikkeen propagandasta yleiseksi vitsisarjaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisinä vuosinaan Pekka Puupää oli pääasiassa huumorin varjolla esitettyä osuusliikkeen propagandaa: esimerkiksi Justiina pieksi Pekan, koska tämä ei ollut viitsinyt kävellä sateessa osuuskauppaan vaan käynyt yksityiskaupassa. Sarjassa esiteltiin edistysmielisen osuusliikkeen toimintaa, mainostettiin avoimesti osuuskauppojen tuotteita ja hyökkäiltiin liikkeen vihollisia, etenkin yksityisiä kaupanharjoittajia vastaan. Siinä yhdistyivät kansanvalistus, mainonta ja propaganda, joilla ei tuolloin nähty varsinaista eroa osuuskauppa-aatteen levittämisessä. Pekka Puupäätä käytettiin myös runsaasti osuusliikkeen muussa mainonnassa ja 1920-luvulta alkaen hahmoa esittäneet näyttelijät esiintyivät tuhansissa valistustilaisuuksissa ja iltamissa eri puolilla Suomea.[12] Vuonna 1932 teetetyn tutkimuksen mukaan Pekka Puupää oli Elanto-lehden luetuin palsta.[13] KK julkaisi Pekasta vuonna 1926 myös nelivärisen lastenkirjan Pekka Puupää: Kuvakirja Suomen lapsille, jossa oli Fogelbergin kuvitus ja Lyyli Takin runoilemat sanat.[14]

Pekka Puupäässä sivuttiin jonkin verran myös politiikkaa: 1920- ja 1930-luvuilla siihen sisältyi Lapuan liikkeen ja äärioikeistolaisen toiminnan kritiikkiä, toisaalta varsinkin 1930-luvun lopulla monissa stripeissä kommentoitiin (usein vertauskuvien keinoin) suurvaltapolitiikan tapahtumia ja maailmansodan uhkaa. Sodan aikana nämä teemat katosivat ja tilalle tuli kotirintaman arjen humoristinen kuvaus. Varsinkin pulaan, hamstraukseen ja mustaan pörssiin liittyneet vitsit olivat sarjan keskeisiä aiheita vielä vuosia sodan jälkeenkin. Kommunistien mukaan Pekka Puupää oli ainut Kuluttajain Lehden osio, joka ei ollut sortunut jatkosodan vuosina kansalliskiihkoiseen propagandaan tai sodanlietsontaan.[15] Kun vanhoja Puupää-strippejä julkaistiin kokoelmissa sodan jälkeen, osasta teksteistä vanhentuneet poliittiset viittaukset poistettiin vitseistä.[16]

1940-luvulla Fogeli jätti vähitellen pois osuuskauppapropagandan ja politiikan, jolloin Pekka Puupää muuttui puhtaaksi vitsisarjaksi. Hän siirsi samalla sarjan tapahtumapaikan Helsingistä Savikylä-nimiselle kuvitteelliselle maalaispaikkakunnalle. Tämä mahdollisti Pekka Puupäälle aiempaa laajemman kansansuosion ja sodanjälkeiset vuodet olivat sarjan kulta-aikaa sekä taiteellisesti että myyntilukujen valossa. Ensimmäinen, 101 valikoitua strippiä sisältänyt Pekka Puupää -albumi ilmestyi syksyllä 1943 KK:n kustantamana ja jo samana vuonna Fogeli julkaisi toisen omalla kustannuksellaan. Vuonna 1945 hän irtisanoutui leipätyöstään Elannossa ja omistautui kokonaan Puupään piirtämiselle. Tuosta vuodesta alkaen uusi 77 strippiä sisältänyt albumi ilmestyi aina kerran vuodessa joulumarkkinoille. Ensimmäiset albumit sisälsivät pääosin lehdissä menneinä vuosina ilmestyneitä sarjoja, myös Herra Pätkä -sarjasta koottuja, mutta myöhemmin ne painottuvat uuteen sisältöön.[17] Parhaimmillaan 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa vuosittain ilmestyneitä Pekka Puupää -kirjoja myytiin jokaista jopa 60 000–70 000 kappaletta vuoden aikana. Ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta ei mitään muuta suomenkielistä kirjaa myyty vuodessa yhtä paljon.[18]

Fogelin kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ola Fogelberg kuoli haimasyöpään elokuussa 1952. Hän piirsi Pekka Puupäätä viimeisiin elinviikkoihinsa asti, minkä jälkeen sitä siirtyi jatkamaan hänen tyttärensä Toto Fogelberg-Kaila. Kuluttajain Lehti lopetti tällöin sarjan julkaisun, joskin joutui lukijoiden vaatimuksesta julkaisemaan vielä vanhoja sarjoja uusintoina. Elanto-lehdessä sarja ilmestyi vuoteen 1970, jolloin lehti muutettiin uudeksi Me-lehdeksi. Toto Fogelberg-Kaila kertoi myöhemmin, ettei pitänyt itseään sarjakuvapiirtäjänä, mutta jatkoi Pekka Puupäätä elättääkseen perheensä ja leskiäitinsä, sillä vapaaksi taiteilijaksi ennen kuolemaansa ryhtyneeltä isältä ei ollut jäänyt edes eläkettä. Ola Fogelberg ehti eläessään julkaista vuosina 1943–1952 kymmenen Pekka Puupää -kirjaa. Toto Fogelberg-Kaila julkaisi niitä 24 lisää, viimeisen vuonna 1976. Niistä ensimmäiset sisälsivät myös paljon Fogelin vanhoja strippejä, mutta Toton osuus lisääntyi vähitellen, kunnes vuodesta 1957 alkaen albumien sisältö oli kokonaan hänen käsialaansa. Fogelin piirtämiä kansikuvia käytettiin tämän jälkeenkin.[19] Albumien takakansi oli yleensä varattu Pekka ja Justiina -aiheiselle OTK:n kahvimainokselle.[20]

Albumien kustantajana oli Fogelin kuoltua virallisesti Laura Fogelberg, paitsi viidessä viimeisessä Toto Fogelberg-Kaila itse. Fogelberg-Kaila käsikirjoitti ja hahmotteli stripit, mutta puhtaaksipiirtämisestä vastasi mainosgraafikko Lasse Hietala, joka ei halunnut julkisuutta eikä nimeään albumeihin. Aluksi Toto jäljitteli isänsä tyyliä mutta kehitti pikku hiljaa sarjaa yhä kauemmas siitä.[19] Vaikka itse sarjakuva ei sisältänyt enää osuuskauppapropagandaa, Laura Fogelberg antoi KK:lle vuonna 1956 luvan käyttää Pekka Puupään hahmoa vapaasti tuotteidensa mainonnassa. KK:n mainoskeskus alkoi tämän jälkeen valmistaa Pekan kuvalla varustettuja mainospohjia, jotka voitiin liittää mihin tahansa mainostekstiin.[20]

Toto Fogelberg-Kaila lopetti sarjan piirtämisen vuonna 1976 taloudellisista syistä. Siihen asti Pekka Puupää -kirjoja oli myyty Elannon ja E-liikkeen omissa osuuskaupoissa, mutta tuona vuonna Elanto myi myyntioikeudet Rautakirjalle. Tämän kaupan yhteydessä kirjojen hinnasta otettavat myyntipalkkiot kasvoivat kuudesta 46:een prosenttiin, minkä jälkeen niiden julkaisu ei ollut enää piirtäjälle voitollista. Toisaalta Fogelberg-Kaila kertoi myöhemmin olleensa muutenkin helpottunut Puupään lopettamisesta, sillä ideoiden keksiminen oli käynyt hänelle liian stressaavaksi. Hän katsoi myös ajan ajaneen ohi Pekka Puuupään tyylistä. Samoihin aikoihin kun tämä kaikkien aikojen pitkäikäisin suomalainen sarjakuva loppui, Suomen sarjakuvaseura alkoi palkita ansioituneita sarjakuvataiteilijoita Puupää-hatulla, joka on kopio Pekka Puupään tötteröhatusta. Ensimmäisen hatun sai 1972 Toto Fogelberg-Kaila.[21]

Karkkilalainen kustannusliike Kustannus-Mäkelä Oy julkaisi vuosina 1981–1988 kahdeksan osaa Puupään parhaat -albumeita, joiden sisältö on valikoitu Fogelin piirtämistä, vuosina 1943–1953 ilmestyneistä kirjoista. Kaikista osista otettiin toinen painos 1994. Lisäksi sama kustantamo julkaisi vuonna 1985 vuosien 1925–1926 strippejä sisältäneen Pekka Puupään 60-vuotisjuhlakirjan, vuosina 1994–1996 kaksitoista pienille lapsille tarkoitettua tavutettua Pekka Puupää -kokoelmaa sekä vuonna 2000 uusintapainoksen vuonna 1943 ilmestyneestä ensimmäisestä kirjasta Pekka Puupää – 101 sarjaa.[22]

Sisältö ja tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fogelbergin piirtämä Pekka Puupää -strippi, jossa on tyypillinen aihe eli Pekan housujen rikkoontuminen julkisella paikalla. Repliikit on puhekuplien sijasta sijoitettu ruutujen alle. Strippiin sisältyy myös edistysmielisen osuusliikkeen mainontaa, sillä ensimmäisessä ruudussa Pätkä sanoo: ”Osta nyt OTK:n tahranpuhdistusnestettä.” Pekka joutuu kärsimään, koska ei noudata Pätkän neuvoa.

Pekka Puupää ei ollut ensimmäinen suomalainen sarjakuva, mutta se oli ensimmäinen merkittävän suosion saanut sarjakuva ja samalla alansa tienraivaaja. Lisäksi osuusliikkeen mainostamisesta irtautuminen antoi sarjalle tilaisuuden kehittyä monipuolisemmaksi.

Sarjakuvan tapahtumat sijoittuivat lähes aina arkisiin tilanteisiin. Tavallisia juoniaiheita olivat Pekan epäonnistumiset eri ammateissa ja kotiaskareissa, omalaatuiset ratkaisut vastaan tuleviin ongelmiin sekä muut kommellukset, joihin hän tyhmyyttään ja hyväuskoisuuttaan joutui. Toinen kestoaihe olivat Pekan ja Pätkän yritykset livistää vaimoiltaan (Pätkä oli sarjakuvassa perheellinen mies) pelaamaan korttia ja rilluttelemaan. Yleensä tarinoissa Pätkä houkutteli Pekan pahoille teille. Yksi sarjan kestovitseistä oli myös Pekan housujen katoaminen tai rikkoontuminen kiusallisissa tilanteissa.

Viikoittain ilmestynyt Pekka Puupää koostui lähes poikkeuksetta kuuden ruudun mittaisista sarjoista, jotka oli ladottu kahdelle riville. Sarjakuvassa ei ollut puhekuplia, vaan tekstit olivat ruutujen alla. Puhekuplien käyttö alkoi levitä suomalaisiin sarjakuviin amerikkalaisten esikuvien vaikutuksesta 1930-luvulla, mutta Fogelberg ei muuttanut tyyliään – joskin muutaman yksittäisen kerran hän piirsi strippeihin puhekuplia.[23][24]

Sarjan hahmot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Puupään hahmo oli Fogelbergin oman luonnehdinnan mukaan yksinkertainen, mutta hyväsydäminen ja avulias mies. Hän joutui usein kommelluksiin inhimillisten heikkouksiensa seurauksena ja hänellä oli erilaisia paheita, mutta hän ei tehnyt koskaan mitään moraalitonta. Pekka Puupään tunnuksena oli aina kukalla varustettu hattu. Vuosien varrella hahmo muuttui hieman pitemmäksi ja laihemmaksi, mutta ulkonäkö säilyi muuten samana. Fogelin piirtäjäkaudella Pekka esiintyi sarjan jok’ikisessä stripissä. Kaksi muuta keskeistä hahmoa olivat Justiina ja Pätkä, jotka esiintyivät suuressa osassa stripeistä.[25]

Jo vuonna 1925 Pekalle ja Justiinalle syntyi Puppu-niminen tyttölapsi, joka kuitenkin katosi sarjasta saman tien. Elokuussa 1947 Fogelberg loi heille KK:n edustajakokouksen pyynnöstä uuden lapsen, Pulu-nimisen pojan. Piirtäjä ei kuitenkaan ollut innostunut hahmosta ja käytti Pulua vain 17 stripissä. Puupäillä oli 1930-luvun lopussa noin vuoden ajan myös Otto-niminen ottopoika, jonka he löysivät lastenkodista. Toto Fogelberg-Kaila alkoi sittemmin käyttää Pulua uudelleen Pekan ja Justiinan poikana sekä teki hänestä merkittävän ja itsenäisen hahmon.[26][27]

Vakituisia sivuhenkilöitä olivat muun muassa rikas Perintötäti, jota Pekka ja Justiina yrittivät mielistellä erilaisin, tavallisesti katastrofiin päättynein tempuin, sekä paikallinen kartanonomistaja kreivi Pomppalinna. Perintötäti kuoli myöhemmin, ja Pekka ja Justiina odottivat tältä perintöä, mutta hän olikin lahjoittanut maallisen omaisuutensa pakanoille, ja jättänyt Pekalle ja Justiinalle koiransa. Perintötäti esiintyi kuoleman jälkeenkin, ja nimeksi tuli myöhemmin Manta. Toisaalta, Manta ei selvästi ollut aina sukua Puupäille, koska toisinaan esiintyi Mantan sukulaisia joita Puupäät eivät edes tunteneet.

Luettelo vakiohahmoista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka Puupää
  • Justiina Puupää
  • Pätkä
  • Pulu Puupää
  • Pulun kaverit Eka ja Veka
  • Otto
  • Roskis-Riku (kovispoika)
  • Rouva Pätkä (sai myöhemmin etunimen Elviira)
  • Manta-täti, aikaisemmin vain "perintötäti" (joissakin sarjoissa Manta ei ole selvästikään sukua Pekalle eikä Justiinalle)
  • Pölhö-Kustaa (usein pelkkä Pölhö)
  • Römppäskä
  • Pomppalinnan paroni (joskus kreivi)
  • Pomppalinnan paronitar (joskus kreivitär)
  • Mattilan isäntä
  • Mattilan emäntä
  • Neiti Sievänen (Söpönen, Pimunen ym. hahmoja on nähty, ulkonäkökin vaihtelee samannimisilläkin)
  • Nieminen (etunimi Alpertti)
  • Niemiskä
  • Niemisen Maija (edellisten lapsi)

Animaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ola Fogelbergin tiedetään tehneen itse keväällä 1927 tarkastetun lyhyen animaation Vaimo on viisaampi kuin mies, jossa esiintyivät Pekka Puupää ja Justiina. Tarinan lopussa Justiina osoittaa viisautensa tallettamalla Pekan perintörahat osuuskaupan säästökassaan. Filmin pituus oli 240 metriä, joten se lienee kestänyt noin 13 minuuttia. Pahvihahmoihin perustuneessa animaatiossa käytettiin varhaista trikkikuvausta. Se oli Suomen ensimmäisiä piirrosfilmejä, muttei kuitenkaan ensimmäinen, kuten joskus on väitetty. Fogelberg vei filmin samana vuonna esiteltäväksi Yhdysvaltoihin. Animaatiosta on säilynyt käsikirjoitus ja arvosteluita, mutta yhtään filmikopiota ei ole löydetty. Toto Fogelberg-Kaila on muistellut ainoan kopion tuhoutuneen Elannon varaston tulipalossa.[28]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Filmiteollisuuden (SF) johtaja Toivo Särkkä osti Pekka Puupää -hahmon elokuvausoikeudet pian Fogelbergin kuoleman jälkeen tämän leskeltä Laura Fogelbergiltä. Maksettuaan oikeuksista 50 000 markan kertakorvauksen Särkkä tuotti vuosina 1953–1960 yhteensä kolmetoista Pekka ja Pätkä -elokuvaa, joissa sarjan päähahmot esiintyivät. Särkkä mitä ilmeisimmin huijasi leskeä kaupanteossa: suullisesti puhuttiin vain yhdestä elokuvasta, mutta tammikuussa 1953 allekirjoitettu sopimuspaperi antoi SF:lle pysyvät oikeudet Pekka Puupäähän ja muihin Fogelin luomiin hahmoihin. Ensimmäinen, Reino Helismaan käsikirjoittama ja Ville Salmisen ohjaama elokuva Pekka Puupää saattiin teattereihin jo vapuksi 1953. Kun aikanaan yhä uusia Pekka ja Pätkä -elokuvia ilmestyi teattereihin, Laura Fogelberg otti yhteyttä ohjaaja Armand Lohikoskeen ja kertoi tulleensa petetyksi. Lohikoski ei kuitenkaan voinut tehdä asialle mitään, ja lisäksi sopimus elokuvaoikeuksista oli laadittu rajattomaksi ajaksi, minkä myöhemmin tulkittiin kattavan myös erilaiset tallenteet kuten videojulkaisut. Fogelbergin perikunnan palkkaama lakimies totesi vielä 1980-luvulla, ettei sopimusta voitu kumota.[29]

SF:n elokuvissa Pekka Puupäätä näytteli Esa Pakarinen, Pätkää Masa Niemi ja Justiinaa Siiri Angerkoski. Fogelbergin sarjakuvasta oli elokuviin otettu lähinnä hahmojen ulkoinen olemus, muilta osin ne muokattiin uusiksi vastaamaan pääosanesittäjien aiemmista rooleista tuttuja maneereja. Esimerkiksi Pakarinen laittoi Pekan puhumaan Savon murretta.[30] Justiina on kuvattu elokuvissa hurjempana. Pätkän hahmo muuttui eniten, ja hänestä ja Pekasta tehtiin tasaveroinen parivaljakko, kun taas sarjakuvassa Pekka oli ollut selkeästi päähenkilö.[31] Neljänneksi vakiohahmoksi luotiin Armas Jokion näyttelemä talonmies Pikkarainen, joka ei perustunut lainkaan sarjakuvaan. Elokuvissa Pekka ja Justiina asuivat Helsingissä kuvitteellisessa osoitteessa Voikukankatu 5 B 13. Suurimman osan Pekka ja Pätkä -elokuvista ohjasi Armand Lohikoski. Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat alkuun suosittuja, mutta kriitikot eivät arvostaneet niitä. Ne yhdistettiin tyyliltään aiemmin tehtyihn rillumarei-elokuviin, joilla oli ollut pitkälti samat tekijätkin. Arvostelun myötä Särkkäkin sai lopulta tarpeekseen elokuvasarjasta ja halusi lopettaa sen. Sarjaa olisi saatettu tekijöiden toiveesta jatkaa vielä sittenkin, mutta tämän esti Masa Niemen itsemurha keväällä 1960. Lohikoski suunnitteli vielä 1973 uutta elokuvaa Pekka ja Pätkä palokuntalaisina, mutta hanke kariutui, kun Elokuvasäätiö päättikin sen sijaan tukea toista Esa Pakaris -elokuvaa Meiltähän tämä käy.[32]

Porilainen independent-elokuvatuottaja Visa Mäkinen yritti 1980-luvun puolivälissä elvyttää Pekka Puupään ja osti hahmojen oikeudet Särkän vävyltä. Mäkinen teki sen jälkeen elokuvat Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti (1985) ja Pekka Puupää poliisina (1986) sekä televisiosarjan Pekka ja Pätkä (1986). Rahoituksen kerääminen tuotantoihin osoittautui vaikeaksi ja jälkimmäisessä elokuvassa jouduttiin siksi käyttämään sponsoreita ja tuotesijoittelua.[33] Televisiosarja menestyi kohtalaisen hyvin, mutta elokuvat kuitenkin menestyivät huonosti ja moni piti niitä ”alkuperäisten” Puupäiden halventamisena.

Ohjaaja Pekka Lehto sai vuonna 2005 Suomen elokuvasäätiöltä 10 000 euron kehittämistuen elokuvaan, jonka työnimenä oli Pekka ja Pätkä levottomina. Sen oli tarkoitus kertoa kansankomediamaisesti homoseksuaalisuuuteen kohdistuvista peloista.[34] Elokuvaa ei toistaiseksi ole tehty.

Muut tulkinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reino Helismaa sanoitti ja Toivo Kärki sävelsi Pekka Puupäästä kertovan kappaleen ”Pekka Puupää”, jonka Esa Pakarinen levytti vuonna 1952. Sitä käytettiin seuraavana vuonna valmistuneen ensimmäisen elokuvan tunnussävelmänä.[35] M. A. Numminen ja Jani Uhlenius ovat tehneet Pekka Puupäästä kertovan kappaleen ”Pekka Puupää on Suomen sankari”.[36] Huumoriyhtye Lapinlahden linnut on puolestaan tehnyt kappaleen ”Pekka ja Justiina”.

Pekka Puupäästä on tehty useita näytelmiä. Turun ylioppilasteatteri esitti 1973 Olli Pellikan ja M. A. Nummisen laulunäytelmää ”Pekka Puupää eli elämää Savikylässä 1952”, josta tehtiin myöhemmin useita eri sovituksia. Jouko Turkka ohjasi sen Kotkassa. Kristian Smeds teki 2003 Kajaanin teatterille modernin Pekka Puupää -näytelmän, jossa näyttelijä Juha Hurme esitti kaikki roolit.[37]

Pekka Puupäästä julkaistiin vuonna 1996 postimerkki.[38]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rislakki & Sandell 2005, s. 235.
  2. Tähkänen 2001, s. 11, 122.
  3. Rislakki & Sandell 2005, s. 111.
  4. Rislakki & Sandell 2005, s. 192.
  5. Rislakki & Sandell 2005, s. 161, 205.
  6. Rislakki & Sandell 2005, s. 83, 103–107.
  7. Tähkänen 2001, s. 16.
  8. Rislakki & Sandell 205, s. 109–110, 118, 237.
  9. Tähkänen 2001, s. 75.
  10. Reino Hirviseppä: Hupilaulun taitajia, s. 115. Porvoo: WSOY, 1969.
  11. Rislakki & Sandell 2005, s. 103.
  12. Rislakki & Sandell 2005, s. 112–113, 115, 121–123.
  13. Rislakki & Sandell 2005, s. 184.
  14. Rislakki & Sandell 2005, s. 111, 236.
  15. Rislakki & Sandell 2005, s. 161–168, 171–178, 187.
  16. Tähkänen 2001, s. 107.
  17. Rislakki & Sandell 2005, s. 180–181, 184, 190, 194.
  18. Rislakki & Sandell 2005, s. 194.
  19. a b Rislakki & Sandell, s. 204–206, 211, 220, 222–223, 235–236.
  20. a b Varho 1996, s. 175.
  21. Rislakki & Sandell 2005, s. 223–224.
  22. Rislakki & Sandell 2005, s. 223, 236–237.
  23. Rislakki & Sandell 2005, s. 190.
  24. Tähkänen 2001, s. 25.
  25. Tähkänen 2001, s. 73–75.
  26. Rislakki & Sandell 2005, s. 109, 201–202.
  27. Tähkänen 2001, s. 76.
  28. Rislakki & Sandell 2005, s. 73–75.
  29. Rislakki & Sandell 2005, s. 209–214.
  30. Pekka Puupää (1953): Huomautukset Elonet. Viitattu 29.9.2013.
  31. Varho 1996, s. 172, 184.
  32. Rislakki & Sandell 2005, s. 194, 214–2197.
  33. Rislakki & Sandell 2005, s. 219–220.
  34. Rislakki & Sandell 2005, s. 220.
  35. Pekka Puupää Ylen Elävä arkisto. Viitattu 29.9.2013.
  36. Rislakki & Sandell 2005, s. 225.
  37. Rislakki & Sandell 2005, s. 224.
  38. Vuonna 1996 julkaistut suomalaiset postimerkit Datafun.fi. Viitattu 28.9.2013.