Hölmölä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Hölmölä on suomalaisissa tarinoissa paikka tai kylä, jonka asukkaat, hölmöläiset, ovat humoristisen typeriä. Hölmöläistarinassa kerrotaan yleensä yksittäisten hölmöläisten edesottamuksista.

Hölmöläisiä vastaavat hahmot tunnettiin Euroopassa jo antiikin aikana. Suomessa eri kylien ja heimojen väkeä, kuten hämäläisiä tai ruotsinkielisiä humoristisen typeriksi kuvaavat tarinat kuuluivat suulliseen kansanperinteeseen. Tarkoitus oli yleensä pilkata ystävälliseen sävyyn jonkun vieraan, melko lähellä asuvan ryhmän jäseniä. Nimeä Hölmölä ei mahdollisesti tunnettu ainakaan laajemmin. Vasta kerätyssä kansanperinteessä tällaiset tarinat yhdistettiin nimen Hölmölä alle. Kertomukset laihialaisten humoristisiin mittoihin yltävästä saituudesta säilyivät kuitenkin laihialaisia koskevina.

Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjassa (1875) Hölmölä sijoittuu Hämeeseen[1]. Myös Espoon bemböleläisiä on pidetty aitoina hölmöläisinä. Koska Bemböle on ollut merkittävä liikenteen solmukohta keskiajalta lähtien, paikkakuntalaiset ovat ensimmäisten joukossa kuulleet suuren maailman keksinnöistä. Kyläläisten kerrotaan levittäneen tietoa eteenpäin humoristisilla tarinoillaan. Oikea ja aito Hölmölän kylä löytyy Ruokolahdelta. Ruokolahdella on nykyään kylä nimeltään Ahjärvi, joka aiemmin tunnettiin Hölmölänä. Kylän nimi on poistettu nykykartoista, joissa se oli vielä viime vuosituhannella. Nimi saattaa johtua kirjoitusvirheestä. Kylällä jalostettiin järvirautaa, hölmää. Jalostuspaikka sijaitsi Hölmälän Hölmäniemessä. Nimet karttoihin kirjoitettaessa vääntyivät sitten Hölmöläksi ja Hölmöniemeksi. Nimien muuttumista varmaan on helpottanut naapurikylä, Terävälä. Tosin sekin on voinut saada nimensä raudankäsittelystä.

Tarinat kirjoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vekara Teatterin Hölmöläiset Keravapäivänä 1992: Peitto on liian lyhyt. Sitä on jatkettava!

Hölmöläistarinat ilmestyivät suomeksi ensimmäisen kerran ilmeisesti vuonna 1860. Gusfav Benjamin Schwabinin kirjoittamassa ja August Ahlqvistin suomentamassa kirjasessa Huvi-kirja oli viisikymmentä sivua hölmöläistarinoita. Pakinoitsija Olli toimitti Hölmöläiset -kirjan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran SKS:n kansanrunousarkiston kokoelmista vuonna 1924. Kokoelmasta levisi tarinoita lukuisiin koulujen lukemistoihin. SKS julkaisi 1983 Ollin toimittaman kirjan Heikki Prepulan kuvittamana.

Hölmöläistarinoita ilmestyi 1900-luvun aikana lukuisina kirjoina. Eero Salola julkaisi vuonna 2000 kaksiosaisen teoksen Hölmölän kylä: kertomus hölmöläisten merkillisistä keksinnöistä, seikkailuista ja erinomaisesta viisaudesta. Pirkko-Liisa Surojegin toimitti ja kuvitti vuonna 2003 teoksen Suomen lasten hölmöläissadut. Surojegin kuvaa kirjassaan Hölmölää ja hölmöläisiä seuraavasti:

"Hölmölän väki on kunnon kansaa. Perusteellisesti se harkitsee kaiken ennen kuin ryhtyy mihinkään. Niin pyritään välttämään vahinkoja. Hölmöläisten ajatuksenjuoksu on tosin hiukan hidasta ja omalaatuista, mutta se ei ole kovin vaarallista, sillä he ovat ahkeraa ja perin rehellistä väkeä. Hölmöjä he tosin ovat, mutta kukaan veijari ei heitä petä, vaan he kompastuvat omiin touhuihinsa. Kaiken kattaa hyväntahtoinen huumori ja lämmin elämännäkemys. Siksi heille kesken hyviä yrityksiään alituisesti sattuu kommelluksia, jopa niin lystikkäitä, että niille vieläkin nauretaan kaikkialla muualla paitsi Hölmölässä."

Esimerkkitarina: Valoa pirttiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Valoa pirttiin" on yksi tunnetuimmista hölmöläistarinoista:

Hölmöläiset rakensivat itselleen talon, mutta siinä oli paha vika, se oli liian pimeä. Koska kukaan ei halunnut olla pimeässä, päätettiin hankkia pirttiin valoa. Mutta miten? Sitä pohdittiin yhdessä. Lopulta joku keksi, että valoa voitaisiin tuoda säkillä ulkoa, jossa valoa oli yllin kyllin. Toinen hoksasi, että työ helpottuisi kun samalla kannettaisiin toisella säkillä pimeyttä pirtistä ulos.
Hölmöläiset jakaantuivat kahteen ryhmään, miehet olivat omassaan ja naiset omassaan. Naiset veivät pimeyttä pirtistä ulos ja miehet kantoivat valoa tilalle. Työ oli aika helppoa, sillä valo oli kevyttä, pimeys samoin. Pirtin ovella kävi melkoinen vilske, kun toiset toivat ja toiset veivät. Mutta pirtti pysyi aina vain yhtä pimeänä.
Hölmölän kylän viisain mies Matti kulki siitä ohi ja kysyi, mitä hölmöläiset olivat tekemässä. Nämä selittivät. Matti otti kirveen ja hakkasi pirtin seinään pienen reiän, ikkunan. Hölmöläiset menivät taloonsa sisään - ja ihmeiden ihme, sinne todellakin tuli valoa ikkunasta. Miten viisas Matti olikaan!
Matin mentyä hölmöläiset päättivät laajentaa ikkunaa saadakseen vielä enemmän valoa. Ikkunaa hakattiin suuremmaksi, ja vielä suuremmaksi, ja vielä, kunnes koko seinä oli poissa. Pirtissä oli nyt melkein yhtä valoisaa kuin ulkona. Saataisiinko sitä vielä valoisammaksi? Yksissä tuumin hakattiin toinenkin seinä pois. Kun kolmatta seinää alettiin hakata, koko talo romahti kasaan. Onneksi kukaan ei jäänyt alle.
Hölmöläiset olivat hieman pahoillaan, kun heillä ei enää ollut taloa, mutta sitten he lakkasivat murehtimasta, kun joku keksi, että valoa oli nyt ainakin ihan yhtä paljon kuin ulkona.

Hölmölä sarjakuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Sirola:

  1. Hölmölän väki 1976
  2. Hölmölän akat 1977
  3. Hölmölän arkea 1978
  4. Hölmölän ukot 1980
  5. Hölmölän kauppa 1982

Hölmölä muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.hameenlinna.fi/kirjasto/kirjavinkit/satu.htm
  2. a b c d e f Seppälä, Serafim: Missä on liikaa, sieltä puuttuu jotakin: juutalaisen huumorin maailma, s. 76. Helsinki: Kirjapaja, 2012. ISBN 978-952-247-263-2. (suomeksi)
  3. Anna Tarzalainen: Nauru on paras lääke. Karjalan Sanomat, 18.6.2014, s. 3.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salola, Eero: Hölmölän kylä: Kertomus hölmöläisten merkillisistä keksinnöistä, seikkailuista ja erinomaisesta viisaudesta. Kansansatujen mukaan ketjuksi vapaasti lisäillen tarinoinut Eero Salola. Kuvitus ja kansi: Helga Sjöstedt. 8. painos (1. painos 1960). Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2000. ISBN 951-20-5668-2.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: