Esa Pakarinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Esa Pakarinen
Esa Pakarinen
Syntynyt 9. helmikuuta 1911
Rääkkylä
Kuollut 28. huhtikuuta 1989 (78 vuotta)
Varkaus
Kotipaikka Rääkkylä
Aktiivisena 19511988
Tyylilajit rillumarei
kupletti
iskelmä
Laulukieli suomi
Ammatit Muusikko, elokuvanäyttelijä
Soittimet laulu, harmonikka
Levy-yhtiöt Warner Music Finland

Feeliks Esaias ”Esa” Pakarinen (9. helmikuuta 1911 Rääkkylä28. huhtikuuta 1989 Varkaus) oli suomalainen näyttelijä, hanuristi, laulaja ja viihdyttäjä. Hän kuului sotien jälkeisen rillumarei-viihteen keulakuviin.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esa Pakarinen syntyi 1911 Rääkkylän Hernevaarassa Pohjois-Karjalassa kiertävän kyläsuutarin Paavo Pakarisen ja Angeliina Hirvosen kuusilapsiseen perheeseen. Isä oli itseoppinut haitarinsoittaja. Perhe kiersi Esan varhaiset vuodet ympäri Savoa ja Pohjois-Karjalaa, kunnes asettui vuonna 1920 Joensuuhun. Syksyllä 1921 Pakarinen meni kansakouluun suoraan kolmannelle luokalle, mutta hänen koulumenestyksensä jäi varsin vaatimattomaksi. Nuoruusvuosinaan Pakarinen työskenteli muun muassa sisävesilaivoilla lämmittäjänä, juoksupoikana Karjalaisen kirjapainossa, tiilenlyöjänä, maalarina ja muissa sekatöissä.

Musiikkiuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1929 Pakarinen meni Joensuun Singerille apulaismekaanikoksi. Palkkarahoillaan hän osti ensimmäisen haitarinsa ja aloitti soittoharjoittelut korvakuulolta, sillä vaikka hän olikin lapsena näpelöinyt isänsä soittopeliä, hän ei kuitenkaan ollut saanut tältä soitto-oppeja. Seuraavana vuonna Pakarinen perusti Keskiyö-orkesterin, joka soitti viikonloppuisin Joensuun Työväenyhdistyksen tilaisuuksissa sekä keikkaili Lieksassa, Sortavalassa, Tuupovaarassa , yleensä pitkin Pohjois-Karjalan työväentaloja. Orkesterin muita jäseniä olivat tuleva sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Varma Kosto Turunen rummuissa ja Heikki Piiparinen viulussa. Varma Kosto Turunen myöhemmin alkoi laulaa ja siirtyi soittamaan trumpettia kun Otto Tikkanen tuli rumpalistiksi. Yhtye soitti 1930-luvun hittejä ja Turunen lauloi välillä megafoniin. 1931 orkesteriin liittyi toiseksi viulistiksi Eino Kosonen.

Elokuussa 1931 Pakarinen lähti suorittamaan asepalvelustaan 2. Polkupyöräpataljoonan konekiväärikomppaniaan Valkjärvelle. Vapauduttuaan armeijasta seuraavana kesänä hän palasi Keskiyöhön. Soittajakavereiden ehtona paluulle oli, että Pakarinen opettelee soittamaan nuoteista. Keskiyön hanuristina työskentelyn lisäksi hän soitti Joensuun Työväenyhdistyksen soittokunnassa kornettia ja tenoritorvea. Päivätyökseen Pakarinen teki muun muassa maalarin ja kuorma-auton apumiehen töitä ja toimi Joensuun Sähkön "tolppa-apinana".

Jouluna 1934 Pakarinen meni naimisiin Joensuun Työväenteatterin laulaja-näyttelijä Aino Juntusen kanssa. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1937. Vuonna 1937 Keskiyö oli viisimiehinen kokoonpano joka kierteli viikonloput ja joitakin arki-iltojakin pitkin Pohjois-Karjalan työväentaloja. Seuraavana vuonna jo seitsenmiehiseksi paisunut yhtye siirtyi haitarijazziin ja alkoi käyttää amerikkalaisia sovituksia. Näihin aikoihin Pakarinen alkoi näytellä pienissä rooleissa Joensuun Työväenteatterissa.

Syksyllä 1938 Joensuun Työväenteatteriin tuli Kemin teatterista näyttelijä Orvokki Vesaranta (1915–2010)lähde?, jonka Pakarinen kihlasi vappuna 1939. Kesällä oli edessä muutto Jyväskylään Vesarannan työn perässä. Pakarinen sai työpaikan Mäki-Matin rautaosaston varastolla. Syksyllä pariskunta meni naimisiin, mutta hääonni katkesi lyhyeen sodan uhan takia. Liikekannallepanomääräys komensi Esan Vihtavuoreen It-koulutukseen.

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1939 Pakarinen komennettiin It-patteristoon Survon kartanolle Jyväskylän maalaiskuntaan, jossa hän palveli talvisodan ajan. Samassa paikassa palveli Tauno Palo patteripäällikön autonkuljettajana. Keväällä 1940 talvisodan päätyttyä Pakarinen ja Palo näyttelivät yhdessä Aleksis Kiven Kihlauksessa Jyväskylän nuorisoseurantalolla. Välirauhan aikoihin Pakarinen jatkoi töissä Mäki-Matilla ja perusti nelimiehisen Rytmi-orkesterin, joka soitti Jyväskylän työväentalolla jatkosotaan asti. Tuolloin syntyi Pakarisen ensimmäinen lapsi Paula.

Jatkosodan alkaessa Pakarinen komennettiin Haapamäelle It-patteriin, josta hän siirtyi Sulkavalle ja edelleen eri puolille Karjalankannasta. Varsinaisen palveluksen ohessa hänellä oli viihdytyskeikkoja hanuristina muun muassa rykmentin kuoron kanssa ja kiertue 14-miehisessä orkesterissa oopperalaulaja Aulikki Rautawaaraa säestäen.

1943 Pakarinen siirrettiin Päämajan viihdytysjoukkoihin Helsinkiin. Heti ensimmäiseksi hän joutui oopperalaulaja Kalle Ruususen säestäjäksi ja lähti tämän kanssa viikon harjoittelun jälkeen ensimmäiselle kiertueelle Karjalankannakselle. Muita kiertuepaikkoja olivat muun muassa Ylä-Syväri, Äänislinna, Suomenlahden ranta, Ivalon seutu, Kuolaa, Liinahamari, Parkkina ja Luttojoki. Esityksiä annettiin myös saksalaisille joukoille Kuolan niemimaalla ja Pohjois-Norjassa, muun muassa kuukauden mittainen keikka Tenossa Eino Katajavuoren, Aune Roihan ja Bruno Nurmi-Johanssonin kanssa. Sodan loppuvaiheessa viihdytysjoukot hajotettiin ja Pakarinen sai siirron jalkaväkeen Möhköön, käyden komennuksilla Messuhallin aseveli-illoissa.

Kiertuemieheksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päätyttyä Pakarinen palasi Jyväskylään, työskennellen päivät Keski-Suomen rautakaupassa ja illat seitsenmiehisessä Jyväspojat-orkesterissa amerikkalaista jazzia soittaen. Ex-Melody Maker, Kale Pohjola, oli bändin alttosaksofonisti. Keikkoja oli useita, mutta Pakarinen erosi ryhmästä ja perusti oman kolmihenkisen Rytmi-orkesterin, joka kierteli muun muassa Laukaassa ja Keuruulla. Lisäksi hän soitti alttoviulua ja huilua Jyväskylän Työväenyhdistyksen orkesterissa.

Vuoden 1944 lopulla Pakarinen muutti perheensä kanssa Lahteen, vain saadakseen huomata, että hänelle luvattua työpaikkaa ei ollutkaan. Avioliitosta tuli virallinen ero tammikuussa 1946. Vailla vakituista työpaikkaa Pakarinen ryhtyi ensi kertaa täysipäiväiseksi viihdyttäjäksi. Yksi kesä meni ruotsalaisen Zoo-sirkuksen orkesterissa, minkä jälkeen hän lähti kiertueelle Toivo Alajärven, Paula Eron ja Maire Tammenlaakson kanssa. Kiertueen pistäytyessä Varkaudessa Pakarinen jäi paikkakunnalle asumaan hattukauppias, leskirouva Elli Ahon (o.s. Vartiainen) alivuokralaiseksi. Hän sai työpaikan paikalliselta konepajalta ja perusti Varkauden Työväentalolle jo kolmannen Rytmi-orkesterinsa. Nelihenkinen yhtye soitteli ympäri Kuopion lääniä, Arvo Ukkolan tullessa laulusolistiksi. 1947 Pakarinen avioitui Elli Ahon kanssa ja jouluna syntyi lapsi Esa Pakarinen Junior. Ellillä oli edellisestä avioliitosta jo kaksi poikaa.

Mentyään naimisiin Pakarinen jätti työnsä konepajalla ja meni vaimonsa hattuliikkeeseen modistiksi. Hattuhommat vaihtuivat kuitenkin pian kiertueisiin, kun Pakarinen pääsi hanuristiksi SAK:n ohjelmallisille viihdytyskiertueille, aluksi Viljo Vesterisen tuuraajaksi. Kiertueilla hän esiintyi muun muassa Kauko Käyhkön, Siiri Angerkosken ja Eugen Malmsténin kanssa. Näihin aikoihin Pakarinen, joka aiemmin oli esiintynyt vakavana muusikkona, ryhtyi kehittelemään esityksensä oheen humoristisia numeroita. Hän kehitti savon murretta vääntävän hampaattoman hanuristin Severi Suhosen roolin, josta tuli myöhemmin Pekka Puupään ohella Pakarisen tunnetuin roolihahmo.

1940-luvun lopulla Pakarinen lyöttäytyi yhteiselle kiertueelle Reino Helismaan ja Tapio Rautavaaran kanssa. Hän jatkoi Severi Suhosena esiintymistä ja kehitti myös uuden hahmon, vanhapiika Impi Umpilammen. Helismaa nikkaroi tekstejä Suhosen ja Umpilammen hahmoille. Syksyllä 1950 Tapio Rautavaara lähti omille teilleen ja Jorma Ikävalko tuli tämän tilalle. [1]

Säveltäjä Toivo Kärki, Reino Helismaan työtoveri, yllytti Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtajan T.J. Särkän katsomaan Pakarista, Helismaata ja Ikävalkoa heidän esiintyessään maaliskuussa 1951 Oulunkylän työväentalolla. Särkkä piti näkemästään ja pyysi kolmikon välittömästi koekuvauksiin. [1]

Filmitähti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakarinen Reino Helismaan (kesk.) ja Jorma Ikävalkon (oik.) kanssa

Kesällä 1951 alkoivat musiikillisen komediaelokuvan Rovaniemen markkinoilla kuvaukset Lapissa ja Rovaniemellä. Pääosissa kolmena epäonnisena kullankaivajana oli kolmikko Pakarinen-Helismaa-Ikävalko ja elokuvan muissa rooleissa olivat muun muassa Siiri Angerkoski, Marja Korhonen ja Mai-Britt Heljo. Pakarinen esiintyi elokuvassa Severi Suhosen hahmossaan. Kuvausten lomassa filmiryhmä järjesti iltamat, joihin saapui 700 maksanutta katselijaa. Elokuvan Pohjanhovin-keikalla voi nähdä, kun Pakarinen vetää kiertuenumeronsa frakissa, ilman Severi-asua. Elokuva tuli ensi-iltaan marraskuussa 1951, ja kriitikot löivät filmin täysin lyttyyn. Suomen Sosialidemokraatin Eugen Terttula otsikoi kuuluisan murska-arvionsa "Törky on törkyä"; tuottaja Särkkä suurennutti tämän arvostelun ja laittoi sen koeteatterinsa seinälle. Yleisöä riitti teattereiden lippuluukuilla arvosteluista huolimatta, ja elokuvasta muodostui ns. rillumarei-viihteen lähtölaukaus. Syksyllä Pakarinen levytti ensimmäisen levynsä Severi Suhosen jenkka / Hölmölän häät.

Heti perään Pakarinen laitettiin toiseen elokuvaan Lännen lokarin veli, jonka muissa rooleissa esiintyivät Henry Theel, Sirkka-Liisa Wilén ja Elsa Turakainen. Elokuva tuli ensi-iltaan huhtikuussa 1952 ja sai Rovaniemen markkinoiden kohtelun: kriitikot haukkuivat mutta yleisö virtasi teattereihin. Pakarinen levytti tuoreeltaan elokuvan nimikappaleen, ja levy kohosi keväällä levymyyntitilastojen kärkipäähän. Välissä Pakarinen käväisi kiertueilla Kärjen, Helismaan, Pärre Förarsin, Henry Theelin ja Matti Louhivuoren kanssa, sekä keikkaili Helsingissä. Hotelli Tornin huoneesta 602 tuli Pakarisen koti lähes kymmeneksi vuodeksi, kotona Varkaudessa hän ei kiireisimpinä vuosina käynyt kuin joulunpyhinä kääntymässä.

Seuraavaa elokuvaa Rantasalmen sulttaani lähdettiin keväällä 1952 kuvaamaan aina Espanjaan ja Marokkoon asti. Matka oli Pakarisen ensimmäinen ulkomaanmatka, lukuun ottamatta jatkosodan aikana viihdytysjoukoissa tehtyjä esiintymisiä Pohjois-Norjassa. Mukaan lähtivät muut pääosanesittäjät Oke Tuuri, Assi Nortia ja Kauko Käyhkö. Kuvausmatkalla ei syntynyt ihmeempiä tuloksia, kun ryhmä keskittyi lähinnä hauskanpitoon, ja elokuva pitikin lopulta kuvata suurimmaksi osaksi SF:n Liisankadun studioilla pahvikulisseissa. Tuottaja Särkkä ei erityisemmin ilahtunut lopputuloksesta.

Talvella 1953 kuvattiin elokuvaa Lentävä kalakukko, jossa Pakarisella oli junan konduktöörin rooli (elokuva sisälsi yhden Suomen varhaisimmista alkuteksti-animaatioista, kalan päällä ja pyrstöllä varustetun junan, jonka vaunuissa esiintyjien nimet). Elokuvan tunnussävelmän levyversio myi yli 10 000 kpl ja jäi pysyväksi numeroksi Pakarisen ohjelmistoon. Elokuvan sivuosassa Läski-Leevinä oli Masa Niemi. Kaksikko tapasi tuolloin ensi kertaa toisensa, ja Reino Helismaa keksi heidän näyttävän Ola Fogelbergin sarjakuvasankareilta Pekalta ja Pätkältä. Heidät palkattiin välittömästi tulevaan Puupää-filmiin, joka tehtiin heti Kalakukon perään.

Pekka Puupää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen Pekka Puupää-filmi, Ville Salmisen ohjaama Pekka Puupää (1953) oli nopeasti purkitettu tuotos, jolta ei ihmeitä odotettu. Suuren suosion myötä se kuitenkin sai pikaisesti jatkoa. Seuraavana kesänä kuvattiin Pekka Puupää kesälaitumilla, jossa Pakarisen, Niemen ja Siiri Angerkosken ohella esiintyivät Olavi Virta ja Ruth Johansson. Olavi Virta esiintyi vielä kahdessa seuraavassakin Puupää-filmatisoinnissa, vastanäyttelijöinään Anneli Sauli ja Eila Peitsalo. Pekka ja Pätkä puistotäteinä oli elokuva, jossa eräs Puupää-elokuvien vakiohahmoista, talonmies Pikkarainen (Armas Jokio), näyttäytyy ensimmäisen kerran.

Välissä Pakarinen teki yhden ei-Puupää -filmatisoinnin Hei, rillumarei!, jossa hän palasi Severi Suhosen rooliin. Elokuvassa irvittiin korkeakulttuuria ja annettiin pieni näpäys kriitikoille. Tämän jälkeen jatkettiin taas Puupää-filmien parissa, parhaimmillaan jopa kolmen filmin vuosivauhdilla. Kaikkiaan Puupää-elokuvia syntyi kolmetoista, joista 11 ohjasi Armand Lohikoski. Elokuvien käsikirjoittajina vuorottelivat Reino Helismaa ja Lohikoski.

1950-luvun puolivälissä Esa Pakarinen ja Masa Niemi aloittivat Lasse Pihlajamaan kanssa Puupää-kiertueet, joita tehtiin aina Niemen kuolemaan vuoteen 1960 asti. Vuonna 1956 Pakarinen perusti Allu Kososen, Matti Heiskasen ja Aarne Pekkalan kanssa Ala-Tölöviön VPK -nimisen kokoonpanon. Ryhmä hajosi kuitenkin melko pian joukkion heikon viinakurin myötä. Viina kiristi myös Pakarisen ja Masa Niemen välejä, koska Niemi oli raskaan sarjan ryyppymies. Välit olivat toisinaan kokonaan poikki, mutta sovinnon synnyttyä Puupäitä jatkettiin taas.

Alkoholisoitunut Masa Niemi riisti henkensä kesken kiertueen Tampereen uimahallin retkeilymajassa toukokuussa 1960. Masa Niemen kuoltua Puupää-filmit loppuivat, ja seuraavana vuonna tehty Veikko Itkosen Mullin mallin jäi Pakarisen viimeiseksi elokuvaksi yli kymmeneen vuoteen. Mullin mallin, jossa Pakarisen lisäksi esiintyivät muun muassa Eemeli, Repe Helismaa, Spede Pasanen ja Matti Louhivuori, oli oikeastaan kiertueiltamanäytös siirrettynä filmille. Elokuvassa Pakarinen esiintyy niin Severi Suhosena kuin Impi Umpilampenakin ja esittää monet vakionumeronsa. Esa Pakarinen jatkoi näyttelemistä Pekka Lappalaisen kanssa, joka toimi Pätkänä Masa Niemen kuoltua. Pakarinen ja Lappalainen tekivät vain teatteriesityksiä Osuuspankin nimiin ympäri Suomea. Esa Pakarinen löysi Pekka Lappalaisen Mikkelin pankista, jossa Lappalainen toimi sihteerinä.

Hiljaiseloa ja uusi nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1962 Pakarinen ja Eugen Malmstén lähtivät kolmen kuukauden kiertueelle viihdyttämään amerikansuomalaisia Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Keikkoja tehtiin kaikkiaan viitisenkymmentä.

1960-luvun alussa televisio levisi kulovalkean tavoin ympäri Suomea ja iltamakulttuuri näivettyi hiljalleen pois. Samalla rillumarei joutui väistymään, kun suuret ikäluokat varttuivat ja rockmusiikki valtasi lavat. Pakarinen tunsi myös kiristyneen tilanteen ja epäili joutuuko vielä palaamaan "oikeisiin töihin". Pelastukseksi koitui Sokos-tavaratalo, joka pestasi Severi Suhosen tavarataloviihdyttäjäksi Pohjois-Karjalan myymälöihinsä. Näissä hommissa Pakarinen viihtyi seitsemisen vuotta.

Kiertue-elämän ja elokuvanteon loputtua Pakarinen jatkoi levyttämistä. Vuonna 1966 ilmestyivät hänen ensimmäiset LP:nsä Severi Suhonen ja Severi Suhonen Ala-Tölöviössä. Samaisena vuonna julkaistiin Suhmuran Santra ja seuraavana vuonna Rapurallaa. 1970-luvun puolella ilmestyivät LP:t Lonkalta Irwin Goodmanin kanssa, sekä Esa & Eemeli.[1] Kaksikko teki vuonna 1972 kiertueen Yhdysvalloissa ja Kanadassa suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Samana vuonna ilmestyi myös albumi Vihonviimeiset tangot, joka sisälsi tangoja Vexi Salmen uudelleen sanoittamina.

1970-luku toi tullessaan myös jonkinlaisen kulttuuripiirien siunauksen Pakarisen työlle, kun kulttuurintutkijat alkoivat arvostaa 1950-luvun rillumareitä. Pakarinen esiintyi muun muassa Jyväskylän Kulttuuripäivillä, KOM-teatterin lauluillassa Helsingissä ja Varkauden huumoritapahtumassa. Vuonna 1973 Pakarinen piti näyttävän juhlakonsertin Finlandia-talossa. Mainostelevisio televisioi tapahtuman, jossa taustalla oli Eino Virtasen johtama 20-miehinen orkesteri. Illan aikana lavalla nähtiin muun muassa Pekka Puupää, Impi Umpilampi ja Severi Suhonen. Muina illan esiintyjinä Eila Itkonen Justiinana, Masa Niemen sisko Taimi Mäkinen Pätkänä ja Armas Jokio talonmies Pikkaraisena. Samana vuonna konsertin kanssa syntyi Pakarisen viimeinen elokuva, Matti Kassilan ohjaama Meiltähän tämä käy (1973), jossa hän esiintyi ikääntyneenä Severi Suhosena. Elokuvan muissa rooleissa esiintyivät Kauko Helovirta, Pentti Siimes, Jussi Jurkka, Kirsti Ortola ja Olavi Ahonen.

Vuonna 1974 Pakarinen jäi sairauseläkkeelle astman vuoksi, mutta jatkoi kuitenkin epäsäännöllistä keikkailua. Samaisena vuonna tehtiin Eugén Malmstenin kanssa kiertue Australiassa – 13 keikkaa paikallisilla Suomi-taloilla. 1975 sanoittaja Vexi Salmi lähestyi Pakarista idealla levyttää 1950-luvun rokkia savon murteella. Syntyi albumi Pakarock joka myi yli 26 000 kappaletta, yltäen kultalevyyn. Seuraavana vuonna Pakarinen teki muutaman rokkikeikan Savonlinnassa ja Mikkelissä ja teki toisen Pakarock-levyn, jolta kuitenkin jäi kultalevy saamatta, levymyyntirajan noustua vuoden aikana ylöspäin. Vuonna 1978 Pakarinen osallistui Syksyn Säveleen kappaleella "Vaasan junassa", joka ei selviytynyt loppukilpailuun.

Vuosikymmenen lopulla hänet nähtiin myös televisio-ohjelmissa kuten Omissa jutuissa, Tosimiehissä ja vierailijana Kivikasvoissa. Kesällä 1980 nähtiin Severi Suhosen jäähyväisesiintyminen Tervon kesätapahtumassa. Hahmo teki kuitenkin vielä paluun, vaikka Esa olikin välillä Severiin kyllästynyt. 1980-luvulla Pekka Puupää herätettiin henkiin, Pekka Lappalaisen toimiessa Pätkänä. Keikkoja tehtiin Säästöpankin lastenjuhlissa. Vuosikymmenen aikana ilmestyi vielä kolme albumia ennen Pakarisen kuolemaa. Viimeisimmäksi albumiksi jäi Savolaesta sanarrieskoo (1988/cd94), jonka tuotti Jaakko Salo.

Esa Pakarinen kuoli syöpään 78-vuotiaana ja hänet haudattiin viimeisenä suomalaisen kulttuurin edustajana valtion kustannuksella keväällä 1989 Varkauden Könönpellon hautausmaalleselvennä.

Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakarisen kuoleman jälkeen hänen kunniakseen pystytettiin Rääkkylän kuntaan muistomerkki.[2] Varkaudessa sijaitsi myös Esa Pakarisen museo (lopettanut toimintansa 2002) sekä Esa Pakarisen puisto.

Vuonna 1999 Pakarisesta julkaistiin postimerkki.[3] Esa Pakarisen satavuotisjuhlan kunniaksi järjestettiin 16 paikkakuntaa käsittävä Rillumarei-juhlakiertue 12. helmikuuta – 13. maaliskuuta 2011.

9.2.2011 julkaistiin Esa Pakarinen – meiltähän tämä käy! Kaikki levytykset 1951–1988 -juhlajulkaisu. 172 sivuinen kirja ja 10 CD-levyä, 251 kappaletta, 12 t 26 min musiikkia, HYTICD11 ISBN 978-951-98566-1-2

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ääninäyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Esa Pakarinen Elonetissä
  • Maarit Niiniluoto: Esa Pakarinen – Hanuri ja hattu, WSOY, 1981
  • Jukka Pennanen & Kyösti Mutkala: Reino Helismaa – Jätkäpoika ja runoilija, WSOY, 1994
  • Pekka Gronow, Jukka Lindfors & Jake Nyman: Suomi Soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille, Tammi, 2004
  • Tony Latva & Petri Tuunainen: Iskelmän tähtitaivas – 500 suomalaista viihdetaiteilijaa, WSOY, 2004

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Esa Pakarinen Pomus.net. Viitattu 24.8.2010.
  2. Rääkkylän kunta Raakkyla.fi. Viitattu 24.8.2010.
  3. Postimerkit Suomi Datafun.fi. Viitattu 27.8.2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]