Elanto

Wikipedia
Ohjattu sivulta Osuusliike Elanto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Elannon Hakaniemen tavaratalo vuonna 1993.
Elannon kauppa Jännetiellä Pitäjänmäellä vuonna 1973.

Elanto, virallisesti Osuusliike Elanto oli helsinkiläinen osuuskauppa, joka toimi vuosina 1905–2003. Se oli tunnetuin ja merkittävin edistysmieliseksi osuustoiminnaksi (E-liike) julistautuneista osuusliikkeistä. Elanto perustettiin 15. lokakuuta 1905 ja sen ensimmäisenä tuotantolaitoksena aloitti leipomo vuonna 1907. Alun perin leipomoalan tuotanto-osuuskunnaksi suunniteltu Elanto laajeni pian kulutusosuuskunnaksi, kun se avasi omat leipämyymälänsä ja kahvilansa.

Osuuskauppaliikkeen aateristiriidat 1910-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elanto kasvoi kymmenessä vuodessa vahvaksi toimijaksi pääkaupunkiseudun vähittäiskaupassa, kun se perusti leipä- ja maitokauppoja lähes jokaiseen kaupunginosaan. Lisäksi Elanto käynnisti meijeritoiminnan sekä alkoi paahtaa kahvia ja valmistaa kaljaa.

Vuonna 1915 Elannon johtoon nousi nuori juristi, sosiaalidemokraatti Väinö Tanner, jonka kakkosmieheksi nimitettiin porvari Otto Valmari. Tanner haistoi ensimmäisen maailmansodan vaikutukset sekä kaupankäyntiin että kiinteistöbisnekseen. Elanto hankki tontteja ja kiinteistöjä yli oman tarpeen; tulevaisuuden varalle ja sijoitusmielessä. Vakavarainen osuuskunta osti muun muassa Helsingin Aleksanterinkadulta suuren tontin ja nykyisestä Vantaan Pakkalasta lähes 700 hehtaarin Backaksen kartanon.

Ristiriidat pääasiassa kaupunkien tehdastyöväestöstä koostuneiden, jäsenmäärältään suurten ja poliittisesti lähellä vasemmistoa olleiden osuuskauppojen sekä pääasiassa maaseudun viljelijäväestöstä koostuneiden, jäsenmäärältään pienten ja poliittisesti lähellä porvareita olleiden osuuskauppojen kesken vahvistuivat, kun suuret osuuskaupat halusivat saada aatteellisessa keskusjärjestössä, Yleisessä Osuuskauppojen Liitossa enemmän määräysvaltaa perustuen kunkin osuuskaupan jäsenmäärään. Koska tämä oli kuitenkin jyrkästi osuustoiminnan yksi jäsen - yksi ääni -periaatetta vastaan, perustivat suuret osuuskaupat Elannon johdolla omaksi aatteelliseksi keskusjärjestöksi Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) vuonna 1916 ilmoittautuen edistysmieliseksi osuuskauppaliikkeeksi. Samalla se kuitenkin halusi pitää keskusliikkeenään Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan (SOK). Tähän ei SOK suostunut, jolloin KK:n jäsenosuusliikkeet perustivat Suomen Osuustukkukaupan (OTK) vuonna 1917.

Poliittisen suuntataistelun kiihtyessä Tanner korosti, että Elanto haluaa palvella kaikkia pääkaupunkiseudun asukkaita, aatteeseen katsomatta. Kaikille helsinkiläisille tämä osuustoimintamalli ei kuitenkaan riittänyt, vaan osa porvareista ryhtyi arkkitehti Jalmari Kekkosen johdolla puuhaamaan pellervolaiseen osuuskauppaliikkeeseen eli YOL:seen ja SOK:aan sitoutuvaa osuuskauppaa, jonka perustava kokous järjestettiin 1919.

Elannon markkina-asema vahvistuu 1920- ja 1930-luvuilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elanto vahvistui markkinoilla nostaen Tannerin asemaa sekä valtakunnan politiikassa että pääkaupungin elintarvike- ja vähittäiskaupassa. Osuuskunta rakensi uuden pääkonttorin Kaikukadulle, avasi uusia liikkeitä ja uudisti makkara- ja virvoitusjuomatehtaansa. Leipä pysyi perustuotteena, ja tuotannon turvaamiseksi rakennettiin uusi leipomo ja oma mylly. Tanner loi osuuskunnalleen omistamisen ideologian: myymälät ja tuotantolaitokset toimivat Elannon omissa kiinteistöissä.

Sota-aika ja sen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940- ja 1950-luvuilla sodasta toipuva Suomi rakensi ja kulutti. Elanto vastasi kysyntään perustamalla myymälöitä toisensa perään; kaupungeissa jokaiseen kaupunginosaan ja maaseudulla jokaiseen kylään.

Henkilöstökulut kasvoivat ja pakottivat miettimään uusia toimintatapoja kuten yhtenäismyymälöitä ja itsepalvelua, kuten ylioppilaiden suosima ruokala Kluuvikadun Elanto. Elannon ensimmäinen pikamyymälä avattiin vuonna 1951. Se edusti ajan tapojen muutoksia. Muita uutuuksia kuluttajille olivat muovikassit, maitotölkit ja viimeinen myyntipäivä leipätuotteille.

Elanto laajentaa toimenkuvaansa 1960-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsinki kasvoi edelleen voimakkaasti. Keskustassa korttelit alkoivat olla täynnä ja yksittäisten liikerakennusten rakentaminen oli vähäistä. Painopiste siirtyi lähiöihin ja aluerakentamiseen. Parhaat kauppapaikat jaettiin neljän koplassa, johon kuuluivat Elanto, Helsingin Osuuskauppa, Kesko ja Tuko.

Elannon johto koki täysremontin. Väinö Tanner väistyi hallintoneuvoston johdosta ja Paavo Heinimo pääjohtajan paikalta. Uudeksi pääjohtajaksi valittiin tohtori Mauno Koivisto, mutta hän ei ehtinyt ottaa tehtävää vastaan, koska sai samaan aikaan viran Suomen Pankista. Paikalle nimitettiin Ylermi Runko.

Kuluttajien tottumukset muuttuivat. Autojen käyttö oli lisääntynyt räjähdysmäisesti ja välimatkat menettäneet merkitystään. Ihmiset asioivat taajamissa ja maaseutu autioitui. Pääkaupunkiseutu oli muuttovoittoaluetta, mutta perinteinen päivittäistavarakauppa ei kannattanut. Elanto myi vain omaa leipäänsä, vaikka kuluttajat kysyivät jo jotain muutakin.

Väinö Tanner vastusti Elannon lähtemistä anniskeluravintolabisnekseen, mutta joutui taipumaan hallintoneuvostouransa viimeisinä kuukausina. Anniskelu tuli pääkaupunkiin Loviisan kautta, kun sikäläinen osuusliike fuusioitui Elantoon. Pian myös Fennia ja Kappeli Helsingin keskustassa siirtyivät Elannolle.

Vastoinkäymisiä 1970-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elannon keskusliikkeen OTK:n varat hupenivat tappiollisen teollisuuden ylläpitoon ja kannattamattomien Osuusliikkeiden tukemiseen. Kiinteistöomaisuuden ansiosta osuusliike pysyi pinnalla, mutta perusbisnes pyörii tappiolla. Edes Kannelmäen ja Leppävaaran uudet hypermarketit tai keskustan HM:t ja Pullapuodit eivät muuttaneet kokonaisuutta.

Osuusliike muuttaa bisneslinjaustaan 1980-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raskas teollisuus ja kannattamattomat Osuusliikkeet olivat ajaneet OTK:n kriisin partaalle. Pitkäaikaiset vastuunkantajat väistyvät ja valta keskittyi uudelle pääjohtajalle, joka laittoi saman tien tuulemaan. Osuusliikkeiden ja niiden omistaman OTK:n fuusiosta muodostui 1983 E-osuuskunta Eka, josta muotoutui 1987 Osuuskunta Eka-yhtymä. Kuitenkin muista Osuusliikkeistä poiketen juuri Elanto ei lähtenyt tähän mukaan ja näin yli 65 vuotta kestänyt side Elannon ja OTK:n välillä oli historiaa. Jo aiemmin samana vuonna KK:n nimi muutettiin muotoon Kulutusosuustoiminnan Keskusliitto jäseninään fuusion jälkeen siis vain Eka ja Elanto.

Elanto hankki runsaasti aivan uutta liiketoimintaa: Tasokaluste ja Koti-idea toivat valikoimaan huonekaluja, Koneveljet kodinkoneita ja Pizzeria Nr 1 pitsoja. Elanto toimi kuitenkin ilman selvää laajenemisen strategiaa ja alkoi menettää uskoa omaan perusosaamiseensa.kenen mukaan?

Elannon ja HOK:n sulautuminen oli lähellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elanto sai ensimmäistä kertaa kilpailijan entisestä keskusliikkeestään, kun Eka osti Valintatalo-ketjun. Elannon asemaa parantaakseen pääjohtaja Ylermi Runko viritti pariin otteeseen keskustelun Elannon ja Helsingin Osuuskaupan fuusiosta tai ainakin merkittävästä yhteistyöstä. Vuonna 1989 fuusio oli lähempänä kuin koskaan aiemmin. Runko otti yhteyttä Pentti Pasuriin ja HOK:n hallintoneuvoston avainhenkilöihin. HOK:n hallintoelimissä aatteet ja johtajakysymykset kuitenkin herättivät epäluuloa, joka aiheutti hankkeen kaatumisen.

E-liikkeen loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1992 Elanto ja Eka sekä SOK ja Suomen Osuuskauppojen Keskusliitto perustivat Co-op Suomen Kuluttajaosuustoiminnan Liiton (KOL), jolloin samassa yhteydessä KK lopetti toimintansa ja E-liike siirtyi historiaan. KOL:n toiminta puolestaan päättyi ainakin tosiasiallisesti vuoden 2003 lopussa.

Lama riepottelee liike-elämää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun lama Suomessa oli vakavin vuosikymmeniin. Työttömien määrä kohosi enimmillään lähes puoleen miljoonaan. Valtion ja kuntien verotulot romahtivat ja sosiaaliturvan kulut kasvoivat.

Elanto aloitti uuden vuosikymmenen vauraana, mutta kannattamattomana ja yksin. Uusi pääjohtaja Jorma Seppänen yritti keksiä lääkkeitä lamaan. Liikkeitä ehostettiin, mutta myynti väheni. Jokainen kuluerä ja työvaihe joutuvat suurennuslasin alle.

Elannon tavoin myös Eka oli pahassa kriisissä. Jorma Seppänen sanoi irti Elannon ja Ekan säästökassatalletuksia ja eläkevakuutusvaroja koskeneet keskinäiset takuusopimukset. Elanto joutui maksamaan 135 miljoonan markan eläkevastuuvajauksen, mutta säästi myöhemmin lähes 300 miljoonaa, koska ei joutunut enää tilille Ekan tekemisistä.

Osuuskunta Eka-yhtymä ajautui yrityssaneeraukseen vuonna 1993. Elannon johto näki ilmassa vaaran merkit ja sai päärahoittajaltaan Kansallis-Osake-Pankilta lupauksen, että pankki vastaisi osuusliikkeen rahoituksesta myös siinä tapauksessa, että asiakasomistajat kävisivät levottomiksi ja säästökassatalletukset alkaisivat huveta.

Seppänen luopui fuusioaikeistaan ja samalla virastaan. Hän ilmoitti hallintoneuvoston puheenjohtajalle Erkki Tuomiojalle, että tämä voisi ryhtyä etsimään pääjohtajaksi uutta miestä. Pääjohtajaksi valittiin vähittäiskaupparyhmän johtaja Tauno Palmroos.

Elanto etsii aktiivisesti yhteistyökumppania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elannon uusi pääjohtaja Tauno Palmroos tarttui toimeen. Hän kävi alustavia neuvotteluja fuusiosta tai muusta toimialajärjestelystä HOK:n varatoimitusjohtajan Esa Haapaniemen ja Ässä-Partners Oy:n toimitusjohtajan Arto Hiltusen kanssa.

Toisaalla KOP ja Suomen Yhdyspankki fuusioituvat. Se oli Elannolle huono uutinen ja enteili ongelmia. Koko osuusliikettä kiinnostanut kysymys kuului: sitoiko KOP:n antama rahoituslupaus myös sen fuusiokumppania SYP:ia? Päätös oli pelätynlainen: rahaa luvattiin kaikkeen muuhun, mutta ei siihen mihin sitä kipeimmin tarvittiin eli korvaamaan mahdollista säästökassan tyhjenemistä.

Tieto rahoituspäätöksistä tuli julki ja säästökassan jäsenet ryntäsivät nostamaan talletuksiaan. Yhden aamupäivän aikana liikkeen kassasta lähti kymmeniä miljoonia markkoja, ja Elanto hakeutui yrityssaneeraukseen. Vastavalittu pääjohtaja sai jatkaa, koska velkojat eivät pitäneet häntä syyllisenä osuuskaupan ahdinkoon. Yrityssaneerausohjelma valmistui nopeasti aiemman säästöohjelman pohjalta. Palmroos onnistui vakuuttamaan velkojille, että kaikki saisivat omansa. Säästökassatallettajat saivat rahansa, kun valtio maksoi heidän saatavansa ja liittyi velkojien rintamaan.

Toisin kuin Ekan saneerauksessa vähän aiemmin, Elannon velkoja ei leikattu. Pelastajaksi tuli jälleen Tannerin perintö, vahva kiinteistömassa. Kivitaloja oli edelleen runsaasti ja niiden arvo alkoi uudelleen kohota.

Saneeraus oli Elannolle vastenmielinen, mutta ainoa tapa päästä takaisin jaloilleen. Kaikki panokset olivat bisneksen elvyttämisessä. Saneerausohjelma tarjosi myös mahdollisuuden irrottautua sopimuksista, joiden purkaminen muuten olisi ollut mahdotonta tai käynyt kalliiksi. Ahdingossa ollut osuusliike sai useita kaupallisia yhteistyötarjouksia. Toimivan johdon kannalta ainoaksi mahdollisuudeksi jäi Tradeka-yhteistyö.

Lama oli syvä, mutta pohjakosketuksen jälkeen kannattavuus nousi varsin nopeasti plussalle, ensimmäisen kerran sitten 1980-luvun lopun hullujen vuosien. Yhteistyö Tradekan kanssa sujui operatiivisella tasolla mutkattomasti. Omistajapolitiikassa näkemykset sen sijaan erosivat: Tradeka halusi yhtiöittää kaiken liiketoiminnan, Elanto oli uskollinen osuustoimintataustaansa.

HOK:ssa vaihtui toimitusjohtaja lyhyen ajan sisällä kahdesti. Pasurin ja Haapaniemen jälkeen vetovastuu siirtyi uudelle sukupolvelle, kun toimitusjohtajaksi valittiin Arto Hiltunen. HOK seurasi Elannon rimpuilua kuiville tietäen, että Elanto oli joutunut 1990-luvun alussa käymään kovaa koulua ja trimmaamaan koneensa tuloskuntoon. Kun Elannon saneerauksen pääarkkitehti Tauno Palmroos kuoli yllättäen, uudeksi pääjohtajaksi nousi rakennusliike Polarin Arto Ihto. Ihto oli yritysjohtajana strateginen visionääri ja yhteistyön rakentaja. Hänen päämääränsä kiteytyi yksinkertaiseksi: Elanto ei selviäisi yksin. Sen olisi saatava kumppani, joka valittaisiin liiketaloudellisin perustein.

Elanto ja HOK sulautuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 2000 Elannon hallitus hahmotti tulevaisuuttaan velkasaneerauksen jälkeisessä ajassa. Vaihtoehtoja oli kolme: riskialtis yhteistyö alan ulkopuolelta tulevien pääomasijoittajien kanssa, yhteistyön syventäminen Osuuskunta Eka-yhtymästä Osuuskunta Tradeka-yhtymäksi muuttuneen konsernin kanssa tai kumppanuus HOK:n rinnalla. Kaikissa tapauksissa yhteistyön ehtona oli saneerauksesta irrottautuminen etuajassa. Sitä pidettiin täysin mahdollisena.

Ihto sai hallitukselta tunnusteluvaltuudet ja tapasi Arto Hiltusen. Ihto tarjosi yhteistyötä pääkaupunkiseudun päivittäistavarakaupassa ja sai vastaehdotuksen suorasta fuusiosta. Tapaamiset tihenivät ja selvitykset käynnistyivät kummassakin osuusliikkeessä. Yhdistymisen edellytykset rajautuivat kolmeen: Kilpailuviraston kantaan, Elannon vapautumiseen yrityssaneerauksesta ja irrottautumiseen Tradeka-yhteistyöstä.

Ensimmäinen kohdista oli helpoin. Kilpailuvirasto ei nähnyt ennakkoarvioissaan yhdistymiselle esteitä. Myös saneerausohjelma eteni reippaasti etuajassa. Se oli ohi vuonna 2001. Kolmas ehto oli työläin täyttää. Tradekalla oli Elannon kanssa joukko sopimuksia, joita se ei halunnut purkaa. Parin vuoden neuvottelujen jälkeen päästiin sopuun irrottautumisen hinnasta: 46 Siwaa, yksi Valintatalo ja kaksi hotellia siirtyivät Tradekalle.

Vuoden 2003 lopussa Elanto lopetti toimintansa (samoin HOK) ja vuoden 2004 alussa aloitti Helsingin Osuuskauppa Elanto. Uudistuksen myötä kaikkiaan 31 Elannolle kuulunutta Valintataloa, Siwaa ja Maxia muuttuivat vuosien 2003-04 aikana S-ryhmän ketjuiksi siten, että uusia Alepoita oli 27, jotka oli muutettu pienimmistä Valintataloista (18 kpl) ja Siwoista (9 kpl), ja S-marketteja 9, jotka oli muutettu suuremmista Valintataloista (5 kpl) ja Valintatalo Plus-myymälöistä (4 kpl). Lopuista neljästä Maxi-marketista kolme muutettiin Prismoiksi (Isossa Omenassa, Sellossa ja Kannelmäessä) ja yksi tavaratalomainen Maxi Hakaniemessä käyttötavaraosastoiltaan Sokos-tavarataloksi ja elintarvikeosastoltaan S-marketiksi.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elanto 1905–1955. Helsinki 1955.
  • J. Siipi: Puoli vuosisataa Elantoa. Helsinki 1963.
  • Honkanen, Helmiriitta: Vanha rakas Elanto: Elannon mainoksen historiaa vuosilta 1905–1978. Lahden taidemuseo 1994. ISBN 9789519679914.
  • Mauno Saari: Muistiin merkitsi Väinö Tanner. Gummerus, 2005. ISBN 9512070154.
  • Sofia-lehti 1 - 2/2005: Kaupunginmuseo juhlii Elantoa
  • Kulman takan Elanto. Helsingin kaupunginmuseo 2005. ISBN 9789524735629.