Hergé

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Georges Remi
Salanimet Hergé
Syntynyt 22. toukokuuta 1907
Etterbeek, Bryssel, Belgia
Kuollut 3. maaliskuuta 1983 (75 vuotta)
Woluwe-Saint-Lambert, Bryssel, Belgia
Kansallisuus Belgian lippu Belgia
Äidinkieli ranska
Tyylilajit sarjakuvat
Tuotannon kieli ranska
Puoliso Germaine Kieckens (1932–1977) ero
Uskonnollinen kanta roomalaiskatolisuus
Allekirjoitus Allekirjoitus
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Georges Prosper Remi, nimimerkki Hergé, (22. toukokuuta 19073. maaliskuuta 1983) oli belgialainen sarjakuvataiteilija. Hänet on tunnettu erityisesti sarjakuvan Tintin seikkailut luojana, mutta hän käsikirjoitti ja piirsi myös sarjakuvia Quick & Flupke ja Veikko, Tette ja Jykke. Monien sarjakuvan asiantuntijoiden mielestä Hergé oli myös ligne claire -piirrostyylin ensimmäinen edustaja. Hän otti nimimerkiksi ensimmäiset kirjaimet suku- ja etunimestään. Remi Georges (R. G.) joka ranskalaisittain lausutaan "er-gee".

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georges Prosper Remi syntyi 22. toukokuuta 1907 Etterbeekin kaupunginosassa, Brysselissä keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat lastenvaatemyymälän työntekijä Alexis Remi ja hänen flaamilainen puolisonsa Élisabeth Remi (o.s. Dufour).[1] Hänen neljä ensimmäistä vuottaan peruskoulussa osuivat päällekkäin vuosina 1914–1918 käydyn ensimmäisen maailmansodan kanssa. Jo tuolloin Remi tunsi vetoa piirtämiseen ja täytti koulukirjojensa marginaalit karikatyyreillä saksalaisista valloittajista.[2]

Vuonna 1920 hän alkoi opiskella Saint-Bonifacen lukiossa, jonka opettajina toimi katolisia pappeja.[3] Tuolloin hän myös liittyi Belgian partioliikkeen koulunsa osastoon, jossa hänelle annettiin toteeminimi Renard curieux (suom. utelias kettu). Yksi Remin varhaisimpia vitsisarjakuvia on löydetty partio-osaston kokouspaikan seinästä.[4] Remin ensimmäiset piirrokset julkaistiin vuonna 1922 Jamais assezissa, joka oli partio-osaston oma lehti, sekä Le Boy-Scout Belgessa, Belgian partioliikkeen lehdessä.[5] Vuonna 1924 hän alkoi signeerata töitään käyttämällä taiteilijanimeään Hergé.[6] Partiolaisen ihanteet ja matkailukokemukset retkiltä, jotka hän omaksui jo nuorena, tulivat myöhemmin vaikuttamaan merkittävästi hänen sarjakuviensa eettiseen maailmaan.[7]

Koulunsa lopetettua vuonna 1925 Hergé sai töitä katolisesta sanomalehdestä nimeltä Le XXe Siècle (suom. Kahdeskymmenes vuosisata). Hänen työnantajanaan toimi tuolloin katolinen apotti Norbert Wallez, joka piti työhuoneensa seinällä Benito Mussolinin kuvaa.[8] Seuraavana vuonna Hergé julkaisi ensimmäisen sarjakuvatarinansa, jonka päähenkilönä toimi Totor, nuori partiolainen. Tarina julkaistiin Le Boy-Scout Belgessa.[9] Vuonna 1928 hänet laitettiin piirtämään sarjakuvaa Le XXe Siéclen lapsille suunnattuun sisarjulkaisuun Le Petit Vingtièmeen. Hän alkoi aluksi piirtää lehden urheilutoimituksen käsikirjoittamaa sarjakuvaa The Adventures of Flup, Nénesse, Poussette, and Cochonnet, mutta kyllästyi pian sarjaan. Tuolloin Wallez pyysi Hergéä luomaan oman sankarinsa, joka olisi nuori katolinen reportteri ja taistelisi kaikkea pahaa vastaan hyvän puolesta.[8] Tästä hän sai idean luoda oman sarjakuvansa, jossa hän aikoi hyödyntää uutta yhdysvaltalaisten sarjakuvataiteilijoiden keksintöä, puhekuplaa, jossa hahmojen puhe kootaan heidän suustaan ulos tuleviin kupliin. Tähän hän sai innoituksen ranskalaiselta sarjakuvapiirtäjältä Alain St. Oganilta.[10]

10. tammikuuta 1929 Le Petit Vingtièmessa julkaistiin Tintti Neuvostojen maassa (ransk. Les Aventures de Tintin, reporter du Petit ”Vingtième”, au pays des Soviets) -tarinan ensimmäinen osa[11]. Viimeinen osa ilmestyi 11. toukokuuta 1930.[11] Tarina oli luonteeltaan poliittinen satiiri Neuvostoliitosta ja siinä arvosteltiin kommunistisen järjestelmän ongelmia kärjistävästi. Benoît Peetersin kirjoittaman kirjan Le monde d'Hergé mukaan ainoa lähde, jota Hergé käytti tarinaa luodessaan, oli Joseph Douilletin teos Hunnuton Moskova: yhdeksän työvuotta Neuvostolassa (ransk. Moscou sans voiles, engl. Moscow Unveiled). Douillet oli työskennellyt aiemmin Rostovissa Belgian konsulina ja kirjoittanut teoksensa sen mukaan.[11] Sarjakuva saavutti suosiota Belgiassa ja Le Petit Vingtième piti jopa Tintin paluuta sarjakuvassa mukailevan tilaisuuden Pohjois-Brysselin rautatieasemalla. Paikalle saapuu suuri määrä yleisöä. Tintin osaa esitti 15-vuotias partiolainen Lucien Pepermans.[12] Myöhemmin tarinan neuvostovastainen henki kadutti Hergéä, joka kielsi sen uudelleenjulkaisun useiden vuosikymmenien ajan[11]. Tarina on nykyään ainoa Tintin seikkailuiden tarina, joka on yli 62 sivun pituinen ja mustavalkoinen.

23. tammikuuta 1930 Hergé julkaisi ensimmäisen osan vähemmän tunnettua vitsisarjaansa nimeltään Quick & Flupke, joka kertoi kahdesta keppostelevasta lapsesta. Sarja jatkui Le Petit Vingtièmessa vuoteen 1940 asti. Lukijat kuitenkin halusivat uuden Tintti-tarinan ja Wallez pyysi Hergéä piirtämään sellaisen. Hän halusi, että siinä opetettaisiin nuorisolle kolonialismin arvoja, joten tarina sijoitettiin Afrikkaan, tarkemmin Belgian siirtomaahan Kongoon.[13] . Vuonna 1930 ilmestynyt Tintti Afrikassa (ransk. Tintin au Congo eli suoraan suomennettuna Tintti Kongossa) onkin jälkeenpäin herättänyt kiistelyä rasistisen ja kolonialistisen maailmankuvansa takia, ja se oli pitkään Neuvostojen maan lisäksi ainoa Tintin seikkailut -sarjan albumi, josta ei otettu Belgiassa uusintapainoksia. Tarina muokattiin nykyiseen julkaisumuotoonsa vuonna 1946, jolloin se väritettiin ja sivumäärää lyhennettiin 62:een[11].

Kolmas Tintti-seikkailu oli Tintti Amerikassa, jossa Hergé kritisoi Yhdysvaltain liike-elämää ja intiaanien maiden riistämistä. Nuoren Hergén vähäinen tietämys ulkomaista kuitenkin johti siihen, että Yhdysvallat oli kuvattu Neuvostoliiton ja Kongon tavoin mielikuvituksellisesti ja erittäin karrikoidusti.

Vuonna 1932 Hergé julkaisi neljännen Tintti-seikkailun Faaraon sikarit. Kolmessa edellisessä Tintissä juoni oli koostunut useista irrallisista episodeista, mutta pulp-henkisestä jännityskirjallisuudesta inspiraationsa saaneessa Faaraon sikarien tarinassa oli yksi jatkuvasti etenevä juoni. Aikaisemmista seikkailuista poiketen tarinassa ei myöskään ollut poliittisia kannanottoja. Hergé esitteli Tintin ja Miloun rinnalle kömpelön etsiväkaksikon Dupont ja Dupond ja muita hahmoja, joita nähtiin myös myöhemmissä Tintti-tarinoissa. Samana vuonna Hergé avioitui vuonna 1931 kihlaamansa Germaine Kickensin, Norbert Wallezin henkilökohtaisen sihteerin, kanssa.

Uran käännekohta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Faaraon sikareiden jälkeen Hergé päätti sijoittaa viidennen Tintti-seikkailun Kiinan maaperälle ja kertoi suunnitelmistaan Leuvenin yliopiston opettajiin kuuluneelle katoliselle papille isä Gossetille. Gosset vetosi Hergéen, ettei hän tekisi kiinalaisista silloisen eurooppalaisen ajattelutavan mukaisia stereotyyppejä. Keväällä 1930 myös esitteli tälle kiinalaisen veistonopiskelijan Tšang Tšong-jenin (vaihtoehtoiset kirjoitusasut: Zhang Chongren tai Chang Ch’ung-jen), joka kertoi Hergélle Kiinan historiasta ja kulttuurista.[14][15] Tšangin taustatutkimuksen avulla Hergé käsikirjoitti ja piirsi Sinisen lootuksen, joka ilmestyi aluksi Le Petit Vingtiéme -lehdessä aikavälillä 9. elokuuta 1934 – 17. lokakuuta 1935. Tarinaa on pidetty hänen sarjakuvataiteilijan uransa käännekohtana. Sininen lootus oli realistisempi ja vakavahenkisempi kuin edelliset Tintti-seikkailut, ja tarinassa Hergé jopa pilkkasi aikaisemman maailmankuvansa naiiviutta. Hergé kritisoi jyrkästi kiinalaisten syrjimistä ja keisarillisen Japanin miehitystä Kiinassa. Japanin imperialistisen laajentumispolitiikan vastaisen sanomansa takia Sininen lootus sai japanilaiset diplomaatit esittämään Brysselissä protestin Belgian ulkoministeriössä. Tarinan valmistumisen jälkeen Tšang palasi takaisin kotimaahansa, jossa vuonna 1937 alkanut Kiinan–Japanin sota katkaisi hänen yhteydenpitonsa Hergén kanssa.

Sinisen lootuksen jälkeen Hergé pyrki Tintti-tarinoista realismiin ja uskottavuuteen, joten hän alkoi suorittaa taustatutkimusta tehdäkseen sarjakuviensa miljööstä mahdollisimman todenmukaisen. Vuonna 1935 ilmestyi Etelä-Amerikkaan sijoittunut Särkynyt korva, jossa Hergén satiirin kohteena oli erityisesti vuosina 1932–1935 käyty Chacon sota, jossa sotineiden Bolivian ja Paraguayn toimintaa rahoittivat öljy-yhtiöt Standard Oil ja Shell Oil. Myös Latinalaisen Amerikan vallankaappaukset saivat tarinassa osakseen kritiikkiä. Hergé myös jatkoi Quick & Flupke -tarinoiden laatimista, ja alkoi käsikirjoittaa ja piirtää Coeurs Vaillants -lehden toimituksen aloitteesta alkanutta Veikko, Tette ja Jykke -nimistä lastensarjakuvaa. Hergé myös alkoi esiintyä uudella nimimerkillä ”Atelier Hergé”.

Vuonna 1937 ilmestyi Tintti-tarina Mustan saaren salaisuus, jonka Hergé piirsi kolmeen kertaan kokonaan uudelleen englantilaisen kustantamon pyynnöstä vuonna 1965. Se oli Faaraon sikareiden tavoin poliittisesti neutraali seikkailukertomus, mutta seuraavassa Tintti-tarinassa, Kuningas Ottokarin valtikka, esiintyi jo selkeä fasismin ja kansallissosialismin vastainen sanoma.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan alettua Hergé joutui astumaan asepalvelukseen jalkaväen komppanian kouluttajaksi Turnhoutiin. Sodan takia hänen täytyi keskeyttää jo Le Petit Vingtièmessa alkaneen uuden Tintin seikkailut -sarjan tarinan, Mustan kullan maan, julkaiseminen.[16] Kun 1940 natsi-Saksa kuitenkin miehitti Belgian, se lakkautti Le Petit Vingtièmen julkaisemisen.[17] Hänen onnistui kuitenkin solmia uusi työsopimus suuren ranskalaisen lehden, Le Soirin kanssa, jolla oli vielä lupa toimia miehitysaikana.[18] Hergé hyllytti keskeneräisen Mustan kullan maan, koska sitä pidettiin poliittisesti epäkorrektina, ja aloitti uuden tarinan nimeltä Kultasaksinen rapu, joka oli ensimmäinen kuudesta Tintin seikkailut -sarjan tarinasta, jotka ilmestyivät sodan aikana.

Hergé joutui sodan takia muuttamaan työskentelytyyliään. Sodan takia paperin saatavuus oli vähäistä, joten Tintin julkaisut jouduttiin pienentämään kolmeen tai neljään päivittäiseen ruutuun, nk. sarjakuvastripiksi. Le Petit Vingtièmellä Tinttiä oli julkaistu kaksi sivua kerrallaan.[19] Tarinoiden aiheet myös muuttuivat sodan takia vähemmän ajankohtaisiksi ja yhteiskuntakriittisiksi (merirosvon aarteen metsästys Yksisarvisen salaisuudessa ja Rakham Punaisen aarteessa, ystävän pelastaminen muinaisten inkojen käsistä Auringon temppelissä). Tarinat alkoivat myös kiinnittää ajoittain enemmän huomiota hahmoihin, kuin varsinaiseen juoneen. Hergé loi tuona aikana Tinttiä varten kaksi uutta hahmoa, joista kasvoi sarjan vakiohahmoja: Kapteeni Haddock Kultasaksisessa ravussa ja Professori Tuhatkauno Rakham Punaisen aarteessa.

Vuonna 1943 Hergé tapasi Edgar Pierre Jacobsin, Blake ja Mortimer sarjakuvastaan myöhemmin tunnetun sarjakuvataiteilijan, joka teki Hergén kanssa yhteistyötä Tintti-tarinoiden päivitysten parissa. Hän oli mukana päivittämässä muun muassa Kuningas Ottokarin valtikka -tarinaa.[20]

Sodanjälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brysselin miehitys päättyi 3. syyskuuta 1944. Tintin seikkailut keskeytyivät vähän ennen Seitsemän kristallipallon loppua, kun Liittoutuneet sulkivat Le Soirin.[21] Ajat olivat vaikeat, ja neljä kertaa Hergé joutui eri ryhmien pidättämäksi.[22] Hergéä syytettiin muun muassa natsisympatioista, ja todistusaineistona käytettiin usein hänen piirtämiään sarjakuvia. Vaikka sodan aikana Hergé olikin pyrkinyt poliittiseen neutraaliuteen tarinoidensa suhteen, oli Salaperäinen tähti monien mielestä tulkittavissa natsimyönteiseksi, sillä Tintin vastustajina toimivat alkuperäisessä versiossa Yhdysvallat ja juutalaisia piirteitä omaava pankkiiri Blumenstein. Tämän jälkeen Hergé ajautui samaan tilanteeseen, kuin monet muutkin miehitysaikana työskenneleet lehtimiehet, eli työttömäksi. Tämän ajan hän käytti yhdessä Jacobsin kanssa vanhojen Tinttien uudelleenpiirtämiseen ja värittämiseen.[23]

Tintti palasi sarjakuviin 26. syyskuuta 1946, jolloin kustantaja ja miehitysajan vastarintaliikkeen jäsen Raymond Leblanc tarjosi taloudellista tukea Hergélle ja perusti yhdessä tämän kanssa Tintin Magazinen. Lehti ilmestyi viikoittain ja sisälsi joka numerossaan kaksi sivua Tintin seikkailut -sarjan tarinoita, alkaen kesken jääneestä Seitsemästä kristallipallosta. Lehdessä julkaistiin myös muitakin sarjakuvia ja artikkeleita.[24] Siitä tuli hyvin suosittu ja se myi noin 100 000 kappaletta viikossa.

Tuona aikana Jacobsin merkittävyys Tintin kannalta tuli esiin käsikirjoittajana, sillä hän auttoi Hergéä Seitsemän kristallipalloa käsikirjoituksen teossa. Tässä toimessa hän jatkoi vuoteen 1946 asti, kunnes hänelle tuli riitaa Hergén kanssa nimensä julkaisemisesta sarjakuvassa. Hergé halusi pitää Tintin tiukasti omana luomuksenaan, eikä merkinnyt Jacobsia yhdeksi tarinan tekijöistä, joten hän vetäytyi ja alkoi piirtää omia sarjakuviaan Tintin Magazineen, joista tunnetuin on Blake ja Mortimer.[25]

Henkilökohtaiset kriisit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tintin Magazine asetti Hergélle jatkuvasti suuria paineita viikoittaisen julkaisutahdin takia. Vuonna 1947 hän joutui keskeyttämään Auringon temppeli -tarinan piirtämisen kahdeksi kuukaudeksi ja lähti lomalle.[26] Hergé oli väsynyt työntekoon ja suunnitteli vaimonsa Germainen kanssa matkaa Argentiinaan, mutta matka peruuntui, kun Hergén uskottomuus paljastui.[27] Vuonna 1949 hän oli piirtämässä sodan takia keskeytyneestä tarinastaan Mustan kullan maa uutta versiota, kun hän yhtäkkiä sai hermoromahduksen ja joutui pitämään neljän kuukauden loman.[28] Seuraavan kerran hän kävi läpi hermoromahduksen, kun hän oli työstämässä Päämääränä kuu -tarinaa.[29]

Jotta Hergén työtaakkaa olisi saatu pienennettyä, 6. huhtikuuta 1950 perustettiin Hergé Studios.[30] Studiolla työskenteli monia taiteilijoita, jotka antoivat oman panoksensa Tintin seikkalut -sarjan uusiin tarinoihin. Tunnetuin näistä taiteilijoista on varmaankin Bob de Moor, joka täytti seuraavien Tintti-tarinoiden taustat yksityiskohdilla ja oli vastuussa myös Tintti kuun kamaralla -tarinan kuu maisemista.[31] Studion avulla valmistuivat seuraavat Tintti-tarinat: Tuhatkaunon tapaus vuosina 1954–1956 ja Seikkailu Punaisella merellä vuosina 1956–1957.

Vuonna 1957 Hergén henkilökohtaista elämäänsä kohtasi jälleen uusi kriisi. Hänen avioliittonsa Germainen kanssa oli hajoamassa 25 yhteisen aviovuoden jälkeen, sillä Hergé oli rakastunut nuoreen Hergé Studioiden taiteilijaan Fanny Vlaminckiin.[32] Hän alkoi myös nähdä painajaisia, jotka olivat täynnä valkeutta.[33] Tämän takia hän kävi tapaamassa sveitsiläistä psykoanalyytikkoa, joka neuvoi häntä lopettamaan Tintin piirtämisen, jota piti syynä hänen painajaisiinsa.[34] Hergé ei kuitenkaan kuunnellut vaan saattoi loppuun vuotta aiemmin aloittamansa Tintti Tiibetissä -tarinan.

Vuosina 1958 ja 1959 Tintin Magazinessa julkaistu tarina, jossa Tintti lähti Himalajalle etsimään lento-onnettomuudessa kadonnutta ystäväänsä Tsangia, kasvoi lopulta Hergén omaksi suosikiksi kaikista hänen Tintti-tarinoistaan. Hän poikkesi siinä aiempien tarinoidensa linjasta ja vähensi tarinan henkilöiden määrän vain kolmeen keskushenkilöön, jotka olivat Tintti, kapteeni Haddock ja sherpa Tharkey. Hän myös piirsi tarinaan paljon valkoista vuoristomaisemaa ja pyrki näin kohtaamaan painajaistensa pelon.[35] Tarinan valmistumisella oli selkeä vaikutus hänen elämäänsä. Painajaiset loppuivat, hän muutti asumuseroon vaimostaan vuonna 1960 (erosivat 1977) ja myöhemmin hän meni myös naimisiin Fanny Vlaminckin kanssa.[36]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeiset kolme Tintti-seikkailua, Castafioren korut (1961), Lento 714 (1966) sekä Tintti ja Picarot (1975) valmistuivat hitaasti aiempien tarinoiden kahden vuoden tasaiseen tahtiin nähden. Samaan aikaan Tintti-tarinat olivat myös alkaneet siirtyä sarjakuvista toisiin medioihin, kun vuonna 1961 ilmestyi toinen Tintti-elokuva, Tintin et le mystère de la Toison d’or, jossa Jean-Pierre Talbot esitti Tinttiä.[37] Tintistä oli jo aiemminkin tehty elokuva, vuonna 1947 julkaistu animaatio Le crabe aux pinces d’or, mutta se ehdittiin esittää julkisesti vain kerran ennen kuin se vedettiin teattereista.[38] Le crabe aux pinces d’or oli kuitenkin vielä alkeellista stop motion -animaatiota edustava tuote ja ensimmäinen perinteisesti animoitu Tintti-elokuva oli vuonna 1961 ensi-iltaan tullutTintti ja Tuhatkaunon tapaus (Het geval Zonnebloem). Näiden lisäksi Raymond Leblanc käytti Tinttiä Tintin Magazinen markkinointivalttina.

Tintin taloudellinen menestys antoi Hergélle mahdollisuuden käyttää yhä enemmän aikaa matkustamiseen. Hän matkusti ympäri Eurooppaa ja kävi vuonna 1971 ensimmäistä kertaa elämässään Pohjois-Amerikassa. Siellä hän myös tapasi intiaaneja, joiden kulttuuri oli kiehtonut häntä pienestä pitäen.[39] Vuonna 1973 Hergé vieraili Taiwanissa lunastamassa kolme vuosikymmentä aiemmin saamansa kutsun Taiwanin hallitukselta. Syy kutsuun oli, että Guomindang halusi osoittaa kunnioituksensa Sininen lootus -tarinan puolesta.[40]

Vuonna 1981 Hergé tapasi myös pitkän ajan jälkeen vanhan ystävänsä Chang Chong-jenin. Hän oli työskennellyt kadunlakaisijana kulttuurivallankumouksen jälkeen, mutta oli 1970-luvun aikana onnistunut kohoamaan Shanghain taidemuseon johtajaksi. Hän matkusti Eurooppaan tapaamaan Hergéä 1981 ja muutti Pariisiin 1985, jossa hän myös kuoli 1989.[41]

Hergé kuoli 3. marraskuuta 1983, 75 vuoden ikäisenä.[42] Hän oli sitä ennen sairastanut jo monia vuosia, mutta sairauden aiheuttaja oli epäselvä. Hänellä epäiltiin olevan erittäin harvinainen ja perinnöllinen verisairaus nimeltään Porfyria. Hänen kuolemaansa kuitenkin edesauttoi HIV, jonka hän oli saanut viikoittaisten verensiirtojensa aikana.[43] Hänen kuolemansa takia viimeinen, kahdeskymmenesviides Tintti-seikkailu Tintti ja aakkostaide jäi keskeneräiseksi. Koska Hergé ei ollut eläessään sallinut kenenkään muun ottavan kunniaa Tintistä tai jatkavan sen piirtämistä hänen kuolemansa jälkeen, Aakkostaide julkaistiin keskeneräisenä Belgiassa 1986 ja Suomessa vasta 2003. Vuonna 1988 Tintin Magazine lakkautettiin.

Museo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musée Hergé rakenteilla vuonna 2009.

Vuonna 2009 Belgiassa avattiin kokonaan Hergélle omistettu museo, Musée Hergé. Louvain-la-Neuvessa sijaitsevan museorakennuksen on suunnitellut arkkitehti Christian de Portzamparc.[44]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Goddin Philippe: Hergé. Levenslijnen. Biografie, s. 25. Moulinsart, 2008. ISBN 9782874241710. (hollanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Goddin, s. 25
  2. Goddin, s. 49.
  3. Goddin, s. 62.
  4. Old Hergé mural found on the wall of his scout meeting place
  5. Goddin, s. 70.
  6. Goddin, s. 92.
  7. Goddin, s. 76.
  8. a b Numa Sadoul. (2003). Tintin et moi. [Betacam SP]. Geneva, Canton Geneva, Switzerland: Angel Films. Event occurs at 10:20–10:40.
  9. Goddin, s. 100.
  10. Goddin, s. 122.
  11. a b c d e Ransakalaiset sarjakuvat
  12. Le Figaro, 2 May 2000
  13. "Tintin in the Congo"
  14. Goddin, s. 200.
  15. Tintinologist.org
  16. Goddin, s. 256.
  17. Goddin, s. 260.
  18. Goddin, s. 261.
  19. Goddin, s. 280.
  20. Goddin, s. 290.
  21. Goddin, s. 325.
  22. Goddin, s. 331.
  23. Goddin, s. 345.
  24. Goddin, s. 365.
  25. Goddin, s. 373.
  26. Goddin, s. 393.
  27. Goddin, s. 420.
  28. Goddin, s. 462.
  29. Goddin, s. 489.
  30. Goddin, s. 484.
  31. Goddin, s. 506.
  32. Goddin, s. 567.
  33. Goddin, s. 632.
  34. Goddin, s. 656.
  35. Goddin, s. 657.
  36. Goddin, s. 934.
  37. Goddin, s. 695.
  38. Goddin, s. 404.
  39. Goddin, s. 834.
  40. Goddin, s. 887.
  41. Tintin's new adventure in Hollywood The First Post.
  42. Goddin, s. 975.
  43. Goddin, s. 973.
  44. Dave: Contemporist 3.6.2009. Viitattu 13.7.2009. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]