Inkat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Machu Picchu, inkojen kaupunki Perussa.

Inkat olivat eteläamerikkalaisia intiaaneja, jotka loivat Cuzcon kaupungista käsin Andien vuoristoon inkavaltion, joka laajeni suureksi valtakunnaksi 1400- ja 1500-luvuilla. Valtakunnan keskus oli nykyisen Perun alueella, ja se ulottui nykyisen Kolumbian eteläosista Chilen keskiosiin saakka. Inkat puhuivat ketšuan kieltä.

Inkavaltakunta oli hyvin valtiojohtoinen luokkayhteiskunta. Sitä johti jumalkuningas, ja jokaisella neljällä liittovaltion osalla oli oma johtonsa. Inkavaltakunta tuhoutui espanjalaisvalloittajien saavuttua 1532.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Inkojen historia

Inkavaltion synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkat olivat alkujaan joukko pieniä ja erillisiä etnisiä ryhmiä. He valloittivat asuinalueekseen Curahuasin seudun, jota ketšuaintiaanit olivat asuttaneet, ja omaksuivat vähitellen ketšuan kielen. Vuoden 1200 tienoilla Apurimac- ja Urubambajoen välisten ylänköjen ryhmät olivat kasvaneet liian suuriksi silloisille alueilleen. Ne alkoivat sen seurauksena liikehtiä, ja muodostui liittoutumia. Näistä liittoutumista voimakkaimmaksi nousi inkavaltion tuleva pääkaupunki Cuzco, jonka asukkaita alettiin kutsua inkoiksi, 'ylhäisiksi herroiksi'.[1]

Legendojen mukaan inkat olivat lähtöisin Titicacajärven Titicacasaarelta, missä ensimmäinen inka Manco Cápac astui esiin luolasta ja avioitui sisarensa Mama Occlon kanssa.[2]

Laajeneminen ja kukoistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltion laajeneminen 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa eri hallitsijoiden valtakausilla.
  Pachacútec 1438–1463
  Túpac Inca Yupanqui 1463–1471*
  Túpac Inca Yupanqui 1471–1493
  Huayna Capac 1493–1525
* prinssinä ja sotapäällikkönä[3]

Cuzcosta tuli vähitellen ketšuankielisten heimojen johtava keskus, joka alkoi laajentaa vaikutuspiiriään naapurikansojen alueille 1100-luvulla. Inkojen valtakunnan ensimmäiset hallitsijat olivat myyttisiä hahmoja, joiden historiallisuudesta ei ole varmuutta, mutta Cuzcon kaupunkivaltio alkoi joka tapauksessa 1200-luvulla laajentua entistä aggressiivisemmin ja alisti kaikki ympäröivän laakson kansat valtansa alle.[2]

Inkavaltion suuruuden ajan kuninkaita olivat Pachacútec (hallitsi 1438–1471), Túpac Inca Yupanqui (1471–1493) ja Huayna Capac (1493–1525). Pachacútec laajensi valtakuntaa voimakkaasti länteen ja etelään, ensisijaisesti rauhanomaisin keinoin. Hän lopetti valtakunnassa vallinneen uskonnollisen hajaannuksen sekä paransi tieverkostoa. Hän myös rakennutti pääkaupunki Cuzcon uudelleen pohjakaavaltaan puuman muotoiseksi[4]. Pachacútecin seuraajan Túpac Inca Yupanqui levitti valtakuntaa yli Pohjois-Chilen. Hänet tunnetaan lainsäätäjäkuninkaana. Huayna Capacin aikana valtakunta saavutti suurimman laajuutensa, mutta se alkoi kokea kapinoita ja levottomuuksia, ja valtio ajautui Quitoon muuttaneen kuninkaan kuoltua sisällissotaan.[5]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luvun alussa inkavaltioon levisi Keski-Amerikassa käyneiden kauppiaitten mukana eurooppalaisten tuomia intiaaneille tappavia tauteja. Kun Huayana Capac kuoli, inkavaltiossa puhkesi kolme vuotta kestänyt tuhoisa vallanperimyssota veljesten Huascarin ja Atahualpan välillä. Lopulta Atahualpa voitti sodan, Huascar joutui vangiksi. Vallananastaja Atahuallpa tappoi monia Huascarin suvusta säästäen kuitenkin tämän itsensä.

Espanjalaisvalloitus ja tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalainen konkistadori Francisco Pizarro saapui sisällissodan repimään inkavaltioon vuonna 1532 vain 180 miehen kanssa. Espanjalaisten aseistus oli kuitenkin ylivoimaista inkoihin nähden. He vangitsivat kuningas Atahuallpan ja surmasivat hänet saamistaan lunnaista huolimatta. Atahuallpa ei ollut suosittu etenkään Cuzcossa, mutta kuninkaan kuolema helpotti silti valtakunnan valloitusta ajamalla sen sekasortoon. Valtakunnan laajeneminen oli myös heikentänyt sitä taloudellisesti, koska työveroja ei enää maksettu kunnolla. Espanjalaisia auttoi sekin, että inkavaltakunnan provinssit olivat tyytymättömiä tyrannimaisiin inkoihin ja taistelivat espanjalaisten puolella. Paljon inkoja kuoli lisäksi Euroopasta tulleisiin sairauksiin, joihin intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä.[6]

Espanjalaiset ryöstivät Cuzcon ja rakensivat uuden kaupungin sen paikalle.[4] He asettivat inkojen nimelliseksi hallitsijaksi Manco II:n, joka kuitenkin johti inkat kapinaan 1536. Epäonnistuneen kapinan jälkeen inkat vetäytyivät vuoristoseuduille ja jatkoivat sissisotaa espanjalaisia vastaan. Inkojen viimeinen johtaja Túpac Amaru kukistui 1572, kun espanjalaiset valloittivat viimeisen itsenäisen inkakaupungin Vilcabamban. Espanjalaiset käyttivät intiaaniseutujen hallitsijoina paljolti samoja menetelmiä kuin inkatkin, mutta heidän kovat vaatimuksensa johtivat useisiin intiaanikapinoihin.[7]

Valtakunnan rajat ja laajenemisen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltakunta laajimmillaan ja sen neljä aluetta

Inkavaltakunta oli laajimmillaan kuningas Huayna Capacin valloitusten jäljiltä, jolloin sen pohjoisraja oli nykyisessä etelä-Kolumbiassa ja eteläraja 80 kilometriä Chilen Santiagosta etelään.[4] Inkat itse käyttivät valtakunnastaan nimeä Tawantinsuyu, 'neljä aluetta'. Nämä liittovaltion neljä aluetta eli suyua olivat nimeltään Antisuyu, Cuntisuyu, Collasuyu ja Chinchasuyu.[7]

Inkat pyrkivät laajentamaan alueitaan rauhanomaisesti ja turvautuivat sotilaalliseen valloitukseen vain viimeisenä keinona. Aluksi he tarjosivat yhdistymistä vastaan lahjoja, avioliittovaihtoa ja poliittisia liittoja. Sen epäonnistuessa he alkoivat uhkailla valloituksella ja tarvittaessa lopulta ryhtyivätkin siihen.[4]

Inkavaltion nopealla laajenemisella oli monta syytä. Inkoilla oli mahtava armeija, hyvät huoltoyhteydet sekä tehokas sodanjohto. Sen lisäksi he suorittivat laajoja väestönsiirtoja ja hallinnollisia operaatioita (niin sanottu mitimae-järjestelmä), joiden avulla he levittivät kulttuuriaan ja vahvistivat valloittamiensa alueiden valvontaa. Inkat siirsivät ketšuankielisiä pääkaupunkiseudun virkamiehiä ja sotilaita valtakuntaan liitetyille alueille perustettuihin kaupunkeihin, joista käsin tuotantoa ja sen jakoa valvottiin ja inkakulttuuria levitettiin. Valloitettujen alueiden oma väestö asutettiin näiden kaupunkien ympäristöön ja sopeutettiin järjestelmään.[8]

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Infrastruktuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen rakentama tie Machu Picchuun

Inkavaltakunnan kaupungit olivat yhtä suuria kuin Euroopassa, ja konkistadorien mukaan hyvin siistejä ja järjestettyjä.[4] Inkojen tunnetuin kaupunki on Machu Picchu, joka rakennettiin kuninkaan lomapaikaksi.[4] Se säilyi konkistadorien tuholta vaikeapääsyisyytensä ansiosta. Hiram Bingham löysi koskemattomana säilyneen Machu Picchun vasta vuonna 1911.

Inkavaltakunnan tieverkosto oli noin 40 000 kilometriä pitkä. Tieverkosto ja akveduktien verkosto olivat hyvin edistyneitä jopa eurooppalaisiin verrattuna.[4] Inkojen tiet rakennettiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Rannikkoa pitkin kulkenut päätie oli 4000 kilometriä pitkä ja jopa seitsemän metriä leveä. Siitä lähti poikkiteitä Andien valtatielle ja lopulta laamapolkuja ylös vuoristoon. Syvien jokirotkojen yli johti riippusiltoja, jotka uusittiin vuosittain. Majataloja oli 20 kilometrin välein; jotkin niistä olivat linnoituksia, joissa oli armeijatarvikkeita. Teitä käyttivät armeijan lisäksi myös lähetit.[9]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltakunnan asukaslukua ennen espanjalaisten tuloa on vaikea arvioida, sillä tilastoja ei ole säilynyt, vaikka inkat niitä aikoinaan pitivätkin. Nykyisin yleisimmin hyväksytty arvio on 6–14 miljoonan välillä, ja yksittäiset arviot ovat liikkuneet kolmesta miljoonasta aina 37 miljoonaan. Vuonna 1571 tehdyssä väestönlaskennassa inkoja oli jäljellä enää alle 1,5 miljoonaa.[10] Inkoja verottivat etenkin espanjalaisten mukana Amerikkaan tulleet taudit, kuten isorokko.[11]

Inkojen yhteiskunnan perustana oli klaani, ayllu. Siihen kuului lähekkäin asuvia perheitä, ja se saattoi olla kooltaan pieni tai kaupungin kokoinen. Jokainen inka kuului koko elämänsä ajan johonkin aylluun, joskin kauneimpia ja lahjakkaimpia naisia vietiin joskus tärkeimpiin kaupunkeihin koulutettavaksi ja virkamiesten tai kuninkaan vaimoiksi. Ayullun perheet jakoivat saman yhteisen maan, eläimet ja sadon. Kylvö ja sadonkorjuu tehtiin yhdessä. Joka syksynä ayllun maat jaettiin uudelleen perheiden koossa tapahtuneiden muutosten pohjalta.[7] Tavallinen väki määrättiin yksiavioisiksi, mutta hallitsevan luokan miehet olivat moniavioisia.[7]

Inkat pyrkivat mukauttamaan valloittamansa alueet valtakuntaansa väestönsiirroin. Epäluotettava osa väestöstä siirrettiin pois ja korvattiin ketšuankielisellä väellä, joka toi inkakulttuurin alueelle. Paikallinen väki sai pitää tapansa, pukunsa ja kielensä, mutta virkamiesten täytyi opetella ketšuaa.[7]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltiota johti jumalkuningas Sapa Inca. Kuninkuus oli käytännössä perinnöllinen. Seuraavaksi tulivat kuninkaan vaimot. Kuningasperheen jälkeen seuraavaksi mahtavimpia olivat armeijan komentaja ja ylipappi.[12]

Hallitsijan alaisuudessa oli korkein neuvosto hunu, jota hallitsija kuunteli neuvoa-antavana elimenä. Sen merkitys oli kuitenkin käytännössä melko vähäinen. Neuvoston jäsenistö koostui valtakunnan neljän hallintoalueen johtohenkilöistä, ja se toimi yhdyssiteenä paikallishallinnon yksiköihin. Neljän hallintoalueen eli suyun johtajia olivat varakuninkaat, capacit. Hallintoalueet muodostuivat provinsseista, joiden johdossa oli yksinvaltias tocricoc, syntyperäinen capac inka. Hänen alamaisiaan olivat neljä paikallista ylimystä, huñoa, jotka toimivat noin kymmenentuhannen ihmisen päällikkönä. Inkojen desimaalisessa käskyvaltahierarkiassa huñoja seurasivat tuhannen ihmisen päälliköt ja edelleen sadan ihmisen päälliköt, joiden tehtävät liittyivät työveron ja tuotannonjaon valvontaan. Provinssien hallinnossa toimi lisäksi hallitsijan henkilökohtaisia edustajia, erikoisvirkamiehiä, jotka valvonnan lisäksi myös ehkäisivät vakoilua sekä vahvistivat avioliittoja, jakoivat viljelysmaita ja hoitivat maaomaisuuksien perimisasioita. Inkojen raskas virkamiesjärjestelmä hajautti talouspoliittista valtaa paikallisvirkamiehille ja samalla esti papiston vallan kasvua.[8]

Armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkat taistelevat espanjalaisia vastaan. Yksityiskohta Juan Bravon maalauksesta.

Inkojen armeija koostui lähes 200 000 sotilaasta.[13] Pienin yksikkö oli ryhmä, joka koostui kymmenestä sotilaasta. Suuremmat yksiköt olivat 50, 100, 500, 1000 ja 5000 miehen suuruisia. Koko armeijan ylipäällikkönä toimi kuningas. Sotilaat olivat 25–50-vuotiaita ja koulutettuja. He käyttivät puusta punottuja tai kuparisia, usein sulilla koristeltuja kypäriä sekä kuparista ja puuvillasta tehtyjä suojuksia.[14][15]

Taistelut olivat yleensä lähitaisteluita, joissa käytettiin sotakirveitä, nuijia, linkoja, nuolia ja jousia sekä keihäitä, jotka tehtiin kuparista, pronssista ja kivestä. Inkojen heikot aseet eivät pystyneet espanjalaisten haarniskaan. Linko pystyi kuitenkin hajottamaan miekan, ja köyteen kiinnitetyistä kivistä tehty bola tehosi hevosia vastaan.[14]

Inkojen sotajoukko järjestyi niin, että eturiviin menivät jousiampujat, linkomiehet ja keihäsmiehet. Takana olivat lähitaistelijat eli kirvesmiehet, nuijamiehet ja peitsimiehet. Yksi joukko hyökkäsi edestä ja kaksi muuta sivuilta. Armeija piti kovaa meteliä lähestyessään vihollista.[14][15]

Inkat ryhtyivät taisteluun vain kun se oli täysin välttämätöntä, ja he kokosivat siksi mahdollisimman suurilukuisen sotajoukon. Armeijat liikkuivat pitkiä etäisyyksiä laajassa valtakunnassa, sillä sotilaat määrättiin taisteluihin mahdollisimman kaukana kotiseuduiltaan. Sotajoukot hyödynsivät muonitukseensa ja huoltoonsa valtion linnoituksia, eivätkä siksi joutuneet ryöstelemään kyliä. Asevoimat kuljettivat myös ruokaa ja tavaraa valtakunnan osien välillä ja kouluttivat asiantuntijoita. Poikien sotilaskoulutus aloitettiin 10 vuoden iässä.[13]

Valtio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltio huolehti kansalaisistaan hyvin. Valtio tarjosi väestölle toimeentulon perusedellytykset ja puutteen aikana ilmaista ruokaa viljavarastoista. Valtio ruokki myös vanhukset, sairaat ja työkyvyttömät ja piti huolta leskistä ja orvoista. Valtio puolusti asukkaitaan hyökkääjiltä ja tarjosi "moraalisesti oikeudenmukaiset" oikeudenkäynnit. Rangaistusten kovuuteen vaikutti tekijän yhteiskuntaluokka: rangaistukset olivat sitä kovempia mitä korkeampi virkamies rikoksen oli tehnyt, sillä valtiolle oli tärkeää pitää kaikki talonpojat töissä ja vaatia virkamiehiltä esimerkillistä käytöstä. Jos joku oli varastanut ruokaa tai vaatteita tarpeeseensa, rangaistiin sitä virkamiestä, joka puutteesta oli vastuussa. Rangaistuksina eri rikoksista käytettiin julkisia nuhteita, kansalaisoikeuksien poistamista tai karkotusta, vapausrangaistuksia ja kuolemanrangaistusta.[16]

Inkavaltio myös määräsi kansalaistensa elämästä tarkasti. Jokaista kansalaista valvottiin, ja kaikki joutuivat tekemään töitä ahkerasti. Valtio saneli myös avioliitot, juhlat ja ammatinvalinnat.[16]

Säädyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkakulttuuri oli jyrkkä luokkavaltio. Työkykyiset kansalaiset jaettiin työveroluokkiin niin että jokainen luokka joutui tekemään tietyn määrän työtä päivässä tai kuukaudessa. Työveroluokkien lisäksi oli yhteiskunnallisia ryhmiä, joiden pohjana oli syntyperä. Inkat olivat ylintä luokkaa. Heidän alapuolellaan olivat ei-inkat, yanca ayllut, jotka olivat valtakunnan työvoimaa. Cuzcon inkat jaettiin kolmeen eriarvoiseen säätyyn. Capac-sääty oli korkeinta aatelia. Heihin kuului enimmillään 300–400 jäsentä, jotka olivat hallitsijan lähisukulaisia. Capacit toimivat kaikkein korkeimmissa viroissa, korkeimman neuvoston jäseninä sekä suurimpien hallintoalueiden ylikäskynhaltijoina. Hahua-säätyyn kuuluivat capacien läheiset sukulaiset ja hallitsijan jalkavaimojen jälkeläiset. Hahuat palvelivat useimmiten upseereina, ja heidän merkkinsä oli pitkä tukka. He eivät osallistuneet poliittisiin päätöksentekoihin. Huaccha-sääty koostui puhdasveristen inkojen ja ei-inkojen jälkeläisistä. He toimivat alemmassa paikallishallinnossa ja inkojen edustajina valtakunnan provinsseissa.[17]

Inkat pyrkivät säilyttämään inkaveren puhtaana, joten säätykiertoa ei avoimesti suosittu. Säätykierto oli kuitenkin mahdollista esimerkiksi avioliiton, sodissa menestymisen tai hallitsijan palvelemisen kautta.[17]

Talous ja elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inka, jolla on kädessään quipu, solmukirjoitus.

Inkavaltion kauppa ulottui laajalle, myös Amazonin sademetsiin. Pääosan taloudesta hoiti valtio, yksityiskauppaa esiintyi vähemmän.

Inkoilla ei ollut markkinataloutta tai rahaa, kauppoja tai toreja, eikä juurikaan kauppiaita. Kansalaiset saivat välttämättömyystarvikkeensa valtion varastoista, eikä mitään tarvinnut erikseen ostaa.[4]

Valtion lisäksi tavallinen kansa oli velvollinen tekemään töitä papistolle, ja miesten täytyi osallistua asepalveluun ja sotaretkiin määrättäessä. Vallatuilla alueilla siirrettiin väestöä parhaille viljelymaille.

Talouden kirjanpidossa käytettiin quipua, solmukirjoitusta, jolla voitiin merkitä tavaramääriä ja tavaroiden lajeja.

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen pengermiä

Vuoristoon rakennettiin porrasmaisia pengerviljelmiä, kanavia ja vesisäiliöitä. Penkerien kivisten reunojen avulla päivien lämpö pystyttiin säilyttämään mullassa kylmien öiden ajaksi, ja ne tasoittivat myös kuivien aikojen vaikutusta vettä varastoimalla. Inkojen pengerviljelmät kattoivat laajimmillaan miljoonan hehtaarin alan. Inkavaltakunnan romahduksen jälkeen edistynyt viljelyosaaminen unohdettiin.[18]

Inkojen perusruokaa oli peruna. Muita yleisesti viljeltyjä kasveja olivat quinoa, pavut, kurpitsa, bataatti, avokado, tomaatti ja maniokki. Vuoristoseutujen asukkaat suosivat etenkin juureksia niiden hyvän kylmäsäilyvyyden vuoksi. Alavammilla mailla syötiin enemmän maissia.[19] Eliitin ruokaa olivat maissi ja liha. Valtio järjesti alamaisilleen säännöllisiä ja julkisia juhla-aterioita korvauksena näiden työpanoksesta.[4] Kokapensaan lehtiä pureskeltiin kivun ja nälän poistamiseksi.

Riistaa ajettiin kokoon kerran vuodessa kuninkaallisessa metsästyksessä, jossa mukana oli jopa 30 000 riistanhätyyttäjää. Viljelyssä ei käytetty pyörää eikä auraa, vaan työkaluna vain kupariheloitettua kuokkaa.[20] Laama ja alpakka kuljettivat tavaroita, ja niistä saatiin lihaa ja villaa.[19] Villivikunjasta saatiin hienoa turkista.

Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen rakennustaide ei ollut kehittyneempää kuin edeltäjiensä alueella. Heidän rakennuksensa olivat valtavia, mutta eivät erityisen taitavasti rakennettuja tai taiteellisia.[21] Inkojen kivitalojen kivet liitettiin toisiinsa tarkasti ilman laastia.[4] Inkat rakensivat satulakattoisten talojensa seinät kivestä tai savesta ja kattoivat ne puulla ja hyvin paksulla ruokokerroksella. Taloissa ei ollut huonekaluja.

Inkoilla ei ollut pyörää, vahvoja vetojuhtia, rautaa, rahaa eikä varsinaista kirjoitusjärjestelmää.[4]

Metallinkäsittely, saviastioiden tekotaito ja kudonta olivat kehittyneet jo ennen inkoja, ja inkat veivät pääkaupunkiinsa valtaamiltaan alueilta parhaat kultasepät.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitta noin vuodelta 1550

Inkat arvostivat tekstiilejä suuresti, ja inkojen kankaat olivat koristeellisia. Kankaita tehtiin puuvillasta ja keritystä villasta.[4]

Uskonto ja mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Inkojen mytologia

Inkojen tärkeimpiä jumalia olivat luojajumala Viracocha, aurinkojumala Inti, ukkosjumala Illapa ja maanäitijumalatar Pachamama. Inkojen valloittamien alueiden kansoilla oli myös omia jumaliaan. Inkat palvelivat jumaliaan rukoilemalla, paastoamalla, sekä uhraamalla eläimiä ja ihmisiä, etenkin lapsia ja nuoria.[4]

Kuningasta palvottiin auringonjumalan poikana. Toinen inkahallitsijan vanhemmista oli Kuu[22].

Inkojen mailla oli pyhiä paikkoja, joita kutsuttiin nimellä huaca. Ne olivat vuoria, jokia, taistelupaikkoja, kokoontumispaikkoja, edellisten hallitsijoiden vanhoja olinpaikkoja ja niin edelleen.

Johtavat papit olivat inkakuninkaan sukulaisia. Papit uhrasivat ja rukoilivat huacoissa. Papit toimivat myös muun muassa parantajina. Inkojen vuosikierrossa oli juhlia muun muassa jumalina palvottujen auringon ja kuun mukaan. Ennen auringonjumalan palvontaa merkittävin jumala lienee ollut luojajumala Viracocha.

Muumiointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkat muumioivat vainajiaan ja järjestivät marraskuisia juhlia, joissa he ruokkivat ja vaatettivat muumioitaan ja kuljettivat näitä pitkin kyliä.[4]

Inkat nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joitain inkojen perinteitä on säilynyt nykyaikaan asti, kuten ketšuan kieli, tekstiilitaide ja ruokakulttuuri.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Innes, Hammond: Conquistadorit – espanjalaiset valloittajat. K. J. Gummerus, 1973 (alkuteos 1969). ISBN 951-20-0224-8.
  • Kämäräinen, Eija (Zetterberg, Seppo, päätoim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30602-9.
  • Kari, Risto: Historian ABC. Kaikkien aikojen valtiot, osa 2. Tammi 2001. ISBN 951-31-1094-x

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kämäräinen 2006, s. 475–476.
  2. a b Kari 2001, s. 124
  3. Kämäräinen 2006, s. 481.
  4. a b c d e f g h i j k l m n o Owen Jarus: The Incas: History of Andean Empire 19.11.2013. LiveScience. Viitattu 23.11.2014.
  5. Kämäräinen 2006, s. 480–482.
  6. Kämäräinen 2006, s. 485–488.
  7. a b c d e Von Hagen, Victor W.: The Incas 1996. Colliers Encyclopedia. Viitattu 26.11.2014.
  8. a b Kämäräinen 2006, s. 476.
  9. Innes 1973, s. 244–250.
  10. Inca Population Estimates 29.11.2012. How to Peru.. Viitattu 24.11.2014.
  11. Smallpox: Conquered Killer National Geographic. Viitattu 24.11.2014.
  12. Crystalinks.com Inca Civilization (englanniksi)
  13. a b The Incan military – military organization 16.10.2013. Weapons and Warfare. Viitattu 23.11.2014.
  14. a b c Inca Military mayaincaaztec.com. Viitattu 23.11.2014.
  15. a b Incan Warfare Incan Civilization. Viitattu 23.11.2014.
  16. a b Kämäräinen 2006, s. 476–477.
  17. a b Kämäräinen 2006, s. 476–478.
  18. Cynthia Graber: Farming Like the Incas 6.9.2011. Smithsonian. Viitattu 23.11.2014.
  19. a b Inca Food Peru Facts. Viitattu 23.11.2014.
  20. Innes 1973, s. 257.
  21. Innes 1973, s. 248.
  22. Kuohuvassa Etelä-Amerikassa, Toivo Rapeli, Kirjapaja Helsinki 1974, Arvi A. Karisto Osakeyhtiön kirjapaino Hämeenlinna 1974, ISBN 951-621-115-1, s 155

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anneli Ilmonen, Jyrki K. Talvitie (toim.): Kultakruunu ja höyhenviitta : Inkat ja heidän edeltäjänsä - Perun kolme vuosituhatta. Tampereen taidemuseo, 2001. ISBN 952-9549-62-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta inkat.
  • Late Horizon - inkojen laajenemista kuvaava flash-esitys (englanniksi)