Inkavaltakunta

Wikipedia
Ohjattu sivulta Inkat
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Inkavaltakunta
Tawantinsuyu
1438 – 1533
Inca Empire.svg
Inkavaltio suurimmillaan ja sen neljä osaa
Valtiomuoto kuningaskunta
Hallitsija Sapa Inca
Pääkaupunki Cusco
Väkiluku 6–14 miljoonaa
Yleisimmät kielet ketšua, aimara, uru

Inkavaltakunta (Tawantinsuyu) oli eteläamerikkalaisten intiaanien Cuscon kaupungista käsin Andien vuoristoon luoma inkavaltio, joka laajeni suureksi valtakunnaksi 1400- ja 1500-luvuilla. Valtakunnan keskus oli nykyisen Perun alueella, ja se ulottui nykyisen Kolumbian eteläosista Chilen keskiosiin saakka. Inkavaltakunnan perustivat Cuscon inkat, jotka puhuivat ketšuan kieltä.

Inkavaltakunta oli hyvin valtiojohtoinen luokkayhteiskunta. Sitä johti jumalkuningas, ja jokaisella neljällä liittovaltion osalla oli oma johtonsa. Inkavaltakunta tuhoutui vuoden 1532 jälkeen espanjalaisvalloittajien saavuttua.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Inkojen historia

Inkavaltion synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkat olivat alkujaan joukko pieniä ja erillisiä etnisiä ryhmiä. He valloittivat asuinalueekseen Curahuasin seudun, jota ketšuaintiaanit olivat asuttaneet, ja omaksuivat vähitellen ketšuan kielen. Vuoden 1200 tienoilla Apurimac- ja Urubambajoen välisten ylänköjen ryhmät olivat kasvaneet liian suuriksi silloisille alueilleen. Ne alkoivat sen seurauksena liikehtiä, ja muodostui liittoutumia. Näistä liittoutumista voimakkaimmaksi nousi inkavaltion tuleva pääkaupunki Cusco, jonka asukkaita alettiin kutsua inkoiksi, 'ylhäisiksi herroiksi'.[1]

Legendojen mukaan inkat olivat lähtöisin Titicacajärven Titicacasaarelta, missä ensimmäinen inka Manco Cápac astui esiin luolasta ja avioitui sisarensa Mama Occlon kanssa.[2]

Laajeneminen ja kukoistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltion laajeneminen 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa eri hallitsijoiden valtakausilla.
  Pachacútec 1438–1463
  Túpac Inca Yupanqui 1463–1471*
  Túpac Inca Yupanqui 1471–1493
  Huayna Capac 1493–1525
* prinssinä ja sotapäällikkönä[3]

Cuscosta tuli vähitellen ketšuankielisten heimojen johtava keskus, joka alkoi laajentaa vaikutuspiiriään naapurikansojen alueille 1100-luvulla. Inkojen valtakunnan ensimmäiset hallitsijat olivat myyttisiä hahmoja, joiden historiallisuudesta ei ole varmuutta, mutta Cuscon kaupunkivaltio alkoi joka tapauksessa 1200-luvulla laajentua entistä aggressiivisemmin ja alisti kaikki ympäröivän laakson kansat valtansa alle.[2]

Inkavaltion suuruuden ajan kuninkaita olivat Pachacútec (hallitsi 1438–1471), Túpac Inca Yupanqui (1471–1493) ja Huayna Capac (1493–1525). Pachacútec laajensi valtakuntaa voimakkaasti länteen ja etelään, ensisijaisesti rauhanomaisin keinoin. Hän lopetti valtakunnassa vallinneen uskonnollisen hajaannuksen sekä paransi tieverkostoa. Hän myös rakennutti pääkaupunki Cuscon uudelleen pohjakaavaltaan puuman muotoiseksi[4]. Pachacútecin seuraajan Túpac Inca Yupanqui levitti valtakuntaa yli Pohjois-Chilen. Hänet tunnetaan lainsäätäjäkuninkaana. Huayna Capacin aikana valtakunta saavutti suurimman laajuutensa, mutta se alkoi kokea kapinoita ja levottomuuksia, ja valtio ajautui Quitoon muuttaneen kuninkaan kuoltua sisällissotaan.[5]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Huayana Capac kuoli, inkavaltiossa puhkesi kolme vuotta kestänyt tuhoisa vallanperimyssota veljesten Huascarin ja Atahualpan välillä. Lopulta Atahualpa voitti sodan, Huascar joutui vangiksi. Vallananastaja Atahuallpa tappoi monia Huascarin suvusta säästäen kuitenkin tämän itsensä.

Espanjalaisvalloitus ja tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalainen konkistadori Francisco Pizarro saapui sisällissodan repimään inkavaltioon vuonna 1532 vain 180 miehen kanssa. Espanjalaisten aseistus oli kuitenkin ylivoimaista inkoihin nähden. He vangitsivat kuningas Atahuallpan ja surmasivat hänet saamistaan lunnaista huolimatta. Atahuallpa ei ollut suosittu etenkään Cuscossa, mutta kuninkaan kuolema helpotti silti valtakunnan valloitusta ajamalla sen sekasortoon. Valtakunnan laajeneminen oli myös heikentänyt sitä taloudellisesti, koska työveroja ei enää maksettu kunnolla. Espanjalaisia auttoi sekin, että inkavaltakunnan provinssit olivat tyytymättömiä tyrannimaisiin inkoihin ja taistelivat espanjalaisten puolella. Paljon inkoja kuoli lisäksi Euroopasta tulleisiin sairauksiin, joihin intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä.[6]

Espanjalaiset ryöstivät Cuscon ja rakensivat uuden kaupungin sen paikalle.[4] He asettivat inkojen nimelliseksi hallitsijaksi Manco II:n, joka kuitenkin johti inkat kapinaan 1536. Epäonnistuneen kapinan jälkeen inkat vetäytyivät vuoristoseuduille ja jatkoivat sissisotaa espanjalaisia vastaan. Inkojen viimeinen johtaja Túpac Amaru kukistui 1572, kun espanjalaiset valloittivat viimeisen itsenäisen inkakaupungin Vilcabamban. Espanjalaiset käyttivät intiaaniseutujen hallitsijoina paljolti samoja menetelmiä kuin inkatkin, mutta heidän kovat vaatimuksensa johtivat useisiin intiaanikapinoihin.[7]

Valtakunnan rajat ja laajenemisen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltakunta laajimmillaan ja sen neljä aluetta

Inkavaltakunta oli laajimmillaan kuningas Huayna Capacin valloitusten jäljiltä, jolloin sen pohjoisraja oli nykyisessä etelä-Kolumbiassa ja eteläraja 80 kilometriä Chilen Santiagosta etelään.[4] Inkat itse käyttivät valtakunnastaan nimeä Tawantinsuyu, 'neljä aluetta'. Nämä liittovaltion neljä aluetta eli suyua olivat nimeltään Antisuyu, Cuntisuyu, Collasuyu ja Chinchasuyu.[7]

Inkat pyrkivät laajentamaan alueitaan rauhanomaisesti ja turvautuivat sotilaalliseen valloitukseen vain viimeisenä keinona. Aluksi he tarjosivat yhdistymistä vastaan lahjoja, avioliittovaihtoa ja poliittisia liittoja. Sen epäonnistuessa he alkoivat uhkailla valloituksella ja tarvittaessa lopulta ryhtyivätkin siihen.[4]

Inkavaltion nopealla laajenemisella oli monta syytä. Inkoilla oli mahtava armeija, hyvät huoltoyhteydet sekä tehokas sodanjohto. Sen lisäksi he suorittivat laajoja väestönsiirtoja ja hallinnollisia operaatioita (niin sanottu mitimae-järjestelmä), joiden avulla he levittivät kulttuuriaan ja vahvistivat valloittamiensa alueiden valvontaa. Inkat siirsivät ketšuankielisiä pääkaupunkiseudun virkamiehiä ja sotilaita valtakuntaan liitetyille alueille perustettuihin kaupunkeihin, joista käsin tuotantoa ja sen jakoa valvottiin ja inkakulttuuria levitettiin. Valloitettujen alueiden oma väestö asutettiin näiden kaupunkien ympäristöön ja sopeutettiin järjestelmään.[8] Epäluotettava osa väestöstä siirrettiin pois ja korvattiin ketšuankielisellä väellä, joka toi inkakulttuurin alueelle. Paikallinen väki sai pitää tapansa, pukunsa ja kielensä, mutta virkamiesten täytyi opetella ketšuaa.[7]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väkiluku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltakunnan asukaslukua ennen espanjalaisten tuloa on vaikea arvioida, sillä tilastoja ei ole säilynyt, vaikka inkat niitä aikoinaan pitivätkin. Nykyisin yleisimmin hyväksytty arvio on 6–14 miljoonan välillä, ja yksittäiset arviot ovat liikkuneet kolmesta miljoonasta aina 37 miljoonaan. Vuonna 1571 tehdyssä väestönlaskennassa inkoja oli jäljellä enää alle 1,5 miljoonaa.[9] Inkoja verottivat etenkin espanjalaisten mukana Amerikkaan tulleet taudit, kuten isorokko.[10]

Säädyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkakulttuuri oli jyrkkä luokkavaltio. Työkykyiset kansalaiset jaettiin työveroluokkiin niin että jokainen luokka joutui tekemään tietyn määrän työtä päivässä tai kuukaudessa. Työveroluokkien lisäksi oli yhteiskunnallisia ryhmiä, joiden pohjana oli syntyperä. Inkat olivat ylintä luokkaa. Heidän alapuolellaan olivat ei-inkat, yanca ayllut, jotka olivat valtakunnan työvoimaa. Cuscon inkat jaettiin kolmeen eriarvoiseen säätyyn. Capac-sääty oli korkeinta aatelia. Heihin kuului enimmillään 300–400 jäsentä, jotka olivat hallitsijan lähisukulaisia. Capacit toimivat kaikkein korkeimmissa viroissa, korkeimman neuvoston jäseninä sekä suurimpien hallintoalueiden ylikäskynhaltijoina. Hahua-säätyyn kuuluivat capacien läheiset sukulaiset ja hallitsijan jalkavaimojen jälkeläiset. Hahuat palvelivat useimmiten upseereina, ja heidän merkkinsä oli pitkä tukka. He eivät osallistuneet poliittisiin päätöksentekoihin. Huaccha-sääty koostui puhdasveristen inkojen ja ei-inkojen jälkeläisistä. He toimivat alemmassa paikallishallinnossa ja inkojen edustajina valtakunnan provinsseissa.[11]

Inkat pyrkivät säilyttämään inkaveren puhtaana, joten säätykiertoa ei avoimesti suosittu. Säätykierto oli kuitenkin mahdollista esimerkiksi avioliiton, sodissa menestymisen tai hallitsijan palvelemisen kautta.[11]

Klaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen yhteiskunnan perustana oli klaani, ayllu. Siihen kuului lähekkäin asuvia perheitä, ja se saattoi olla kooltaan pieni tai kaupungin kokoinen. Jokainen inka kuului koko elämänsä ajan johonkin aylluun, joskin kauneimpia ja lahjakkaimpia naisia vietiin joskus tärkeimpiin kaupunkeihin koulutettavaksi ja virkamiesten tai kuninkaan vaimoiksi. Ayullun perheet jakoivat saman yhteisen maan, eläimet ja sadon. Kylvö ja sadonkorjuu tehtiin yhdessä. Joka syksynä ayllun maat jaettiin uudelleen perheiden koossa tapahtuneiden muutosten pohjalta.[7]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio määräsi tarkasti avioitumisesta. Miehet pääsivät naimisiin 24 vuoden iässä ja naiset 18 vuoden iässä. Avioliitto oli pakollinen jokaiselle viimeistään 30 vuoden iässä. Vaimot otettiin omasta yhteisöstä, mutta lähisukulaisten avioliitot oli kielletty muilta kuin kuninkaalta. Nuoret parit saattoivat olla "koeavioliitossa" ennen oikeaa avioitumista; tällaisessa liitossa syntyneet lapset siirrettiin äidin vanhempien huomaan. Avioiduttuaan mies sai oman majan, maapalan ja työapulaisia. Avioliitot solmittiin yhteistilaisuuksissa kylien pääaukioilla kerran vuodessa tiettynä päivänä, joka oli samalla kansallinen juhlapäivä.[12] Tavallinen väki määrättiin yksiavioisiksi, mutta hallitsevan luokan miehet olivat moniavioisia.[7]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastasyntynyt kapaloitiin ensimmäisten elinkuukausiensa ajaksi, ja äiti kantoi sitä mukanaan peltotöissään. Vauvoja ei hellitty, jotta ne eivät tottuisi liian helppoon elämään. Lapsi sai alustavan nimensä vasta ensimmäisen elinvuotensa jälkeen. Yhdeksänvuotiaana pojat alkoivat auttaa vanhempiaan torjumalla lintuja pelloilta. 12-vuotiaana pojat alkoivat hoitaa laamoja ja metsästää lintuja, joiden höyheniä käytettiin koristeina. Pojat oppivat myös käsityötaitoja, ja teinitytöille opetettiin naisten töitä kuten ruoanlaittoa ja kutomista. 12 ja 14 ikävuoden välissä pojille ja tytöille järjestettiin siirtymäriitti, jossa he saivat lopullisen nimensä ja poika myös lannevaatteen. 25 vuoden iässä nuoresta miehestä tuli täysivaltainen kansalainen.[13]

Koulunkäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koulua kävivät vain yläluokan lapset, sillä tavallisen kansan ainoa tehtävä oli työn tekeminen. Koulunkäynti aloitettiin 15 vuoden iässä, ja neljän vuoden jälkeen oli loppukoe. Koulussa opetettiin ketšuan kieltä, uskontoa, quipun käyttöä ja valtakunnan historiaa. Myös geometriaa, maantietoa ja tähtitiedettä sivuttiin, ja liikunta oli tärkeä aine.[14]

Vaatetus ja hiukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltio antoi miehille ja naisille yksinkertaiset, yhdenmukaiset ja tarkoituksenmukaiset vaatteet näiden hääpäivänä. Yhtä pukua käytettiin töissä, toista juhlissa. Vaatteita käytettiin kunnes niitä ei enää voinut korjata. Miehet käyttivät valkoista ja hihatonta paitaa, lannevaatetta ja ruskeaa viittaa tai ponchoa. Naiset käyttivät pitkää tunikaa, vyötä ja saalia. Töitä tehtiin paljain jaloin. Sandaaleita käytettiin juhlissa tai matkoilla; tasapainoa vaativan maaston vuoksi varpaat olivat kuitenkin vapaana. Yläluokan vaatteet olivat värikkäämpiä ja korkealaatuisempia kuin työväestön. Keisarin vaatteet tehtiin laadukkaasta vikunjan villasta. Hän käytti myös värikästä llantu-päähinettä, joka oli koristeltu höyhenin.[15]

Miesten hiustyylit vaihtelivat alueittain. Pääkaupungin miehillä oli lyhyt tukka. Työväenluokkaisten naisten hiukset oli yleensä palmikoitu ja sidottu nauhoilla. [16]

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupungit ja kylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Machu Picchu, inkojen kaupunki Perussa.

Inkavaltakunnan kaupungit olivat yhtä suuria kuin Euroopassa, ja konkistadorien mukaan hyvin siistejä ja järjestettyjä.[4]

Inkavaltakunnan suurin kaupunki oli pääkaupunki Cusco, jossa espanjalaiset arvioivat asuneen 200 000 ihmistä. Muita tärkeitä kaupunkeja olivat:[17]

  • Quito, jossa sijaitsi Auringon ja Kuun temppeli
  • Cajamarca, joka tunnettiin suuresta aukiostaan, jolla Atahualpa ja Pizarro kohtasivat
  • Vilacamba, vuoristokaupunki
  • Hatoun Colla Titicacajärven rannalla
  • Huamachuco, pääteiden risteyskaupunki
  • Tumbez, ainoa satamakaupunki
  • Ollantaytambo, legendojen syntykaupunki
  • Machu Picchu rakennettiin kuninkaan lomapaikaksi.[4] Se säilyi konkistadorien tuholta vaikeapääsyisyytensä ansiosta. Hiram Bingham löysi koskemattomana säilyneen kaupungin vasta vuonna 1911.[18]

Kylät rakennettiin yleensä niemekkeille ja vuorenhuipuille, jotta viljelysmaalle saatiin jätettyä tilaa ja kylää olisi helpompi puolustaa. Jokilaaksojen pohjat olivat harvaan asutettuja.[19]

Tieverkosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen rakentama tie Machu Picchuun

Inkavaltakunnan tieverkosto oli noin 40 000 kilometriä pitkä. Tieverkosto ja akveduktien verkosto olivat hyvin edistyneitä jopa eurooppalaisiin verrattuna.[4] Inkoilla oli kaksi pohjois–eteläsuuntaista päätietä: rannikon valtatie ja vuoriston valtatie. Tiet oli päällystetty, reunustettu ja ojitettu.[20] Rannikkoa pitkin kulkenut päätie oli 4000 kilometriä pitkä ja jopa seitsemän metriä leveä. Siitä lähti poikkiteitä Andien valtatielle ja lopulta laamapolkuja ylös vuoristoon. Syvien jokirotkojen yli johti riippusiltoja, jotka uusittiin vuosittain. Majataloja oli 20 kilometrin välein; jotkin niistä olivat linnoituksia, joissa oli armeijatarvikkeita. Inkojen tiet rakennettiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Teitä käyttivät armeijan lisäksi myös lähetit.[21]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltiota johti jumalkuningas Sapa Inca. Kuninkuus oli käytännössä perinnöllinen. Seuraavaksi tulivat kuninkaan vaimot. Kuningasperheen jälkeen seuraavaksi mahtavimpia olivat armeijan komentaja ja ylipappi.[22]

Hallitsijan alaisuudessa oli korkein neuvosto hunu, jota hallitsija kuunteli neuvoa-antavana elimenä. Sen merkitys oli kuitenkin käytännössä melko vähäinen. Neuvoston jäsenistö koostui valtakunnan neljän hallintoalueen johtohenkilöistä, ja se toimi yhdyssiteenä paikallishallinnon yksiköihin. Neljän hallintoalueen eli suyun johtajia olivat varakuninkaat, capacit. Hallintoalueet muodostuivat provinsseista, joiden johdossa oli yksinvaltias tocricoc, syntyperäinen capac inka. Hänen alamaisiaan olivat neljä paikallista ylimystä, huñoa, jotka toimivat noin kymmenentuhannen ihmisen päällikkönä. Inkojen desimaalisessa käskyvaltahierarkiassa huñoja seurasivat tuhannen ihmisen päälliköt ja edelleen sadan ihmisen päälliköt, joiden tehtävät liittyivät työveron ja tuotannonjaon valvontaan. Provinssien hallinnossa toimi lisäksi hallitsijan henkilökohtaisia edustajia, erikoisvirkamiehiä, jotka valvonnan lisäksi myös ehkäisivät vakoilua sekä vahvistivat avioliittoja, jakoivat viljelysmaita ja hoitivat maaomaisuuksien perimisasioita. Inkojen raskas virkamiesjärjestelmä hajautti talouspoliittista valtaa paikallisvirkamiehille ja samalla esti papiston vallan kasvua.[8]

Valtio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltio huolehti kansalaisistaan hyvin. Valtio tarjosi väestölle toimeentulon perusedellytykset ja puutteen aikana ilmaista ruokaa viljavarastoista. Valtio ruokki myös vanhukset, sairaat ja työkyvyttömät ja piti huolta leskistä ja orvoista. Valtio puolusti asukkaitaan hyökkääjiltä ja tarjosi "moraalisesti oikeudenmukaiset" oikeudenkäynnit. Rangaistusten kovuuteen vaikutti tekijän yhteiskuntaluokka: rangaistukset olivat sitä kovempia mitä korkeampi virkamies rikoksen oli tehnyt, sillä valtiolle oli tärkeää pitää kaikki talonpojat töissä ja vaatia virkamiehiltä esimerkillistä käytöstä. Jos joku oli varastanut ruokaa tai vaatteita tarpeeseensa, rangaistiin sitä virkamiestä, joka puutteesta oli vastuussa. Rangaistuksina eri rikoksista käytettiin julkisia nuhteita, kansalaisoikeuksien poistamista tai karkotusta, vapausrangaistuksia ja kuolemanrangaistusta.[23]

Inkavaltio myös määräsi kansalaistensa elämästä tarkasti. Jokaista kansalaista valvottiin, ja kaikki joutuivat tekemään töitä ahkerasti. Valtio saneli myös avioliitot, juhlat ja ammatinvalinnat.[23]

Armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkat taistelevat espanjalaisia vastaan. Yksityiskohta Juan Bravon maalauksesta.

Inkojen armeija koostui lähes 200 000 sotilaasta.[24] Pienin yksikkö oli ryhmä, joka koostui kymmenestä sotilaasta. Suuremmat yksiköt olivat 50, 100, 500, 1000 ja 5000 miehen suuruisia. Koko armeijan ylipäällikkönä toimi kuningas. Sotilaat olivat 25–50-vuotiaita ja koulutettuja. He käyttivät puusta punottuja tai kuparisia, usein sulilla koristeltuja kypäriä sekä kuparista ja puuvillasta tehtyjä suojuksia.[25][26]

Taistelut olivat yleensä lähitaisteluita, joissa käytettiin sotakirveitä, nuijia, linkoja, nuolia ja jousia sekä keihäitä, jotka tehtiin kuparista, pronssista ja kivestä. Inkojen heikot aseet eivät pystyneet espanjalaisten haarniskaan. Linko pystyi kuitenkin hajottamaan miekan, ja köyteen kiinnitetyistä kivistä tehty bola tehosi hevosia vastaan.[25]

Inkojen sotajoukko järjestyi niin, että eturiviin menivät jousiampujat, linkomiehet ja keihäsmiehet. Takana olivat lähitaistelijat eli kirvesmiehet, nuijamiehet ja peitsimiehet. Yksi joukko hyökkäsi edestä ja kaksi muuta sivuilta. Armeija piti kovaa meteliä lähestyessään vihollista.[25][26]

Inkat ryhtyivät taisteluun vain kun se oli täysin välttämätöntä, ja he kokosivat siksi mahdollisimman suurilukuisen sotajoukon. Armeijat liikkuivat pitkiä etäisyyksiä laajassa valtakunnassa, sillä sotilaat määrättiin taisteluihin mahdollisimman kaukana kotiseuduiltaan. Sotajoukot hyödynsivät muonitukseensa ja huoltoonsa valtion linnoituksia, eivätkä siksi joutuneet ryöstelemään kyliä. Ryöstelystä ja muunlaisesta häiriköinnistä sotilaita jopa rangaistiin kuolemalla[27]. Asevoimat kuljettivat myös ruokaa ja tavaraa valtakunnan osien välillä ja kouluttivat asiantuntijoita. Poikien sotilaskoulutus aloitettiin 10 vuoden iässä.[24]

Talous ja elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inka, jolla on kädessään quipu, solmukirjoitus.

Inkoilla ei ollut markkinataloutta tai rahaa, kauppoja tai toreja, eikä juurikaan kauppiaita. Kansalaiset saivat välttämättömyystarvikkeensa valtion varastoista, eikä mitään tarvinnut erikseen ostaa.[4] Talouden kirjanpidossa käytettiin quipua, solmukirjoitusta, jolla voitiin merkitä tavaramääriä ja tavaroiden lajeja.

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruokavalio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen perusruokaa oli peruna. Muita yleisesti viljeltyjä kasveja olivat quinoa, pavut, kurpitsa, bataatti, avokado, tomaatti ja maniokki. Vuoristoseutujen asukkaat suosivat etenkin juureksia niiden hyvän kylmäsäilyvyyden vuoksi. Alavammilla mailla syötiin enemmän maissia.[28] Eliitin ruokaa olivat maissi ja liha. Valtio järjesti alamaisilleen säännöllisiä ja julkisia juhla-aterioita korvauksena näiden työpanoksesta.[4]

Alkoholin nauttiminen oli suosittua kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Chicha on maissista valmistettu alkoholijuoma, jota vanhat naiset valmistivat puremalla maissinsiemeniä ja sylkemällä ne vesiastiaan.[29]

Maanviljely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen pengermiä

Vuoristoon rakennettiin porrasmaisia pengerviljelmiä, kanavia ja vesisäiliöitä. Penkerien kivisten reunojen avulla päivien lämpö pystyttiin säilyttämään mullassa kylmien öiden ajaksi, ja ne tasoittivat myös kuivien aikojen vaikutusta vettä varastoimalla. Inkojen pengerviljelmät kattoivat laajimmillaan miljoonan hehtaarin alan. Inkavaltakunnan romahduksen jälkeen edistynyt viljelyosaaminen unohdettiin.[30]

Inkapariskunta kylvöpuuhissa, mies tacllan varressa

Inkat eivät tunteneet auraa. He käyttivät maatöissä sen sijaan taclla-nimistä työkalua, joka oli metrin mittainen suora puinen keppi. Mies avasi ensin maan tacllalla, ja vaimo poisti sitten maasta kivet ja kylvi siemenet.[31]

Maissi kylvettiin heinäkuussa ja sen jälkeen perunat. Syyskuussa korjattiin vihannessato ja maustesato. Lokakuussa kerättiin puuta, valmistettiin köyttä ja korjailtiin majoja. Marras-joulukuussa palvottiin aurinkojumalaa ja kunnioitettiin vainajia. Ruokana käytettiin tuohon aikaan säilykkeitä. Tammikuu oli pyhitetty kuujumalan palvontaan. Pellot kuokittiin ja siistittiin, ja lapset ja naiset hätistivät lintuja pois pelloilta ja metsästivät niitä. Tammikuu oli sateinen kuukausi, jolloin perheet pysyttelivät paljon majojensa sisällä korjailemassa vaatteitaan ja rukoilemassa. Helmikuussa korjailtiin kanavia ja polkuja. Maissi versoi maaliskuussa ja sato korjattiin toukokuussa. Kesäkuussa korjattiin perunasato. Ylijäämät varastoitiin viljasiiloihin ja julkisiin varastoihin puutteen ja luonnonkatastrofien varalta. Koko valtakunnan varastot tasattiin kuljettamalla tarvikkeita alueelta toiselle. Ennen seuraavaa kylvöä yhteisö korjasi paikat tarkastusmiehen käyntiä varten, joka jakoi maat uudelleen.[32]

Metsästys ja kalastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Riistaa ajettiin kokoon kerran vuodessa kuninkaallisessa metsästyksessä, jossa mukana oli jopa 30 000 riistanhätyyttäjää.[33] Meressä ja Titicacajärvessä oli paljon kalaa, jota pyydystettiin koukuilla, ansoilla ja verkoilla.[34]

Kotieläimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkat kesyttivät laaman ja alpakan, ja joka kylässä oli laamakarsina. Laamaa käytettiin pienten kuormien kantojuhtana. Sen lihaa syötiin, lantaa käytettiin polttoaineena ja nahkaa jalkineisiin sekä huopiin. Laaman maitoa intiaanit eivät käyttäneet. Alpakasta saatiin laadukasta villaa, ja laamankin villaa käytettiin ponchoihin ja peittoihin.[35] Villinä elävästä vikunjasta saatiin kaikkein laadukkainta villaa, jota kuningas käytti.[34]

Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen vanhaa muuria Cuscossa

Inkojen uskonnolliset rakennukset ja linnoitukset olivat valtavan suuria, mutta heidän rakennustaiteensa ei ollut taidokkaampaa tai taiteellisempaa kuin heidän edeltäjillään.[36] Inkat eivät tunteneet holvia, eivätkä he käyttäneet sementtiä tai laastia, vaan kivet vain sovitettiin tarkasti yhteen. Rakennukset tehtiin kestämään maanjäristyksiä: perustuksesta tehtiin leveä ja rakennuksissa oli vain yksi kerros eikä juurikaan ikkunoita.[37]

Inkat rakensivat suurimmat kaupunkinsa saman kaavan mukaan. Keskusaukion ympärillä oli julkisia rakennuksia, päälliköiden taloja, siiloja ja laamojen karsinoita. Rakennukset olivat yksinkertaisia, osin maanjäristysten vuoksi. Kadut olivat kapeita.[38]

Inkavaltakunnan ilmasto-olot vaihtelivat suuresti eri alueiden välillä, mikä aiheutti erilaisia vaatimuksia asuintalojen rakentamiselle. Lauhkean rannikkoseudun taloja ei tarvinnut rakentaa kovin vankoiksi. Niiden seinät olivat tiiltä ja katot olkea, ja niissä oli ikkunoita. Ylängöillä talot rakennettiin suojaamaan kylmältä ja kosteudelta. Seinät olivat kiveä tai savitiiltä, eikä niissä ollut muita aukkoja kuin matala oviaukko. Talot olivat pyöreitä ja matalia, ja sisällä oli hämärää, savuista, likaista ja haisevaa. Laamannahkoja käytettiin peittoina ja patjoina. Huonekaluja ei ollut, ja koristukset oli kielletty. Paremman väen talot olivat kaikkialla suurempia ja valoisampia kuin alempien luokkien talot.[39]

Muu tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkoilla ei ollut pyörää, vahvoja vetojuhtia, rautaa, rahaa eikä varsinaista kirjoitusjärjestelmää.[4]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taide ja käsityöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitta noin vuodelta 1550

Jokaisessa inkaperheessä kudottiin, sillä se oli kansalaisvelvollisuus. Virkamiehet hoitivat villan jakelun kutojille valtion varastoista. Valmiit vaatteet varastoitiin valtion varastoihin.[40] Perheiden lisäksi käsitöitä tekivät myös erikoistuneet ammattikäsityöläiset, joiden työn jälki olikin taidokasta. Joitain kauniita tekstiilejä lukuunottamatta inkojen käsityöt olivat taiteellisesti kuitenkin yleensä vaatimattomia verrattuna heidän edeltäjiensä mochicojen ja chimujen käsitöihin.[40]

Inkat arvostivat tekstiilejä suuresti, ja inkojen kankaat olivat koristeellisia. Kankaita tehtiin puuvillasta ja keritystä villasta.[4] Laamasta saatiin karkeaa kangasta, ja alpakasta ja vikunjasta hienompaa. Yleisin kangaspuutyyppi oli kaksi keppiä, joiden väliin langat vedettiin. Toinen keppi kiinnitettiin puuhun ja toinen kutojan vyötärölle. Väriaineita tunnettiin lukuisia, joillain seuduilla jopa 190 erilaista.[40]

Lintujen höyheniä käytettiin koristeina seremonioissa ja kypärissä, etenkin Amazonin papukaijojen höyheniä.[40]

Inkojen saviastia

Inkat maalasivat keramiikkansa yleensä mustalla ja valkoisella värillä punaista pohjaa vasten. He koristelivat keramiikkansa geometrisesti neliöillä, vinoneliöillä, kolmioilla ja meandereilla. Joillain seuduilla savitöihin kaiverrettiin kohtauksia tavallisesta elämästä tai mytologiasta.[40] Niin kutojat kuin savenvalajatkaan eivät käyttäneet pyörää.[40]

Inkat eivät tunteneet rautaa, vaan käyttivät kiveä, kuparia ja pronssia työkaluihinsa. Kultaa, hopeaa ja platinaa käytettiin myös paljon koristeena. Kultaa saatiin joenpohjista ja kultakaivoksista, joskaan ei kovin syvältä.[41] Kullalla ja hopealla oli muinaisille perulaisille uskonnollinen merkitys, sillä ne symboloivat väriensä johdosta aurinkoa ja kuuta, Andien alueen korkeita jumalolentoja. Kulta oli juuri inkojen tunnus, sillä hallitseva luokka piti itseään auringon jälkeläisinä.[42]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltakunnan soittimet olivat puhallinsoittimia ja lyömäsoittimia. Tunnetuimpia huiluja olivat quena ja panhuilu.[43]

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkavaltakunnan virallinen kieli ja hallintokieli oli ketšua. Muita suuria kieliä olivat aimara ja uru.[44]

Kalenteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkat käyttivät kuu-aurinkokalenteria, jossa vuosi oli aurinkovuoden mittainen ja kuukausia kuun kierron mukaan 12. Sitä ei tiedetä, miten he säätivät 12 kuukauden pituuden sopimaan aurinkovuoteen. Myöskään inkojen viikon pituutta ei tunneta.[45]

Uskonto ja mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Inkojen mytologia

Inkojen tärkeimpiä jumalia olivat luojajumala Viracocha, aurinkojumala Inti, ukkosjumala Illapa ja maanäitijumalatar Pachamama. Inkat palvelivat jumaliaan rukoilemalla, paastoamalla, sekä uhraamalla eläimiä ja ihmisiä, etenkin lapsia ja nuoria.[4] Kuningasta palvottiin auringonjumalan poikana. Kuninkaan vastustaminen katsottiin siis myös jumalaa vastaan rikkomiseksi.[46] Toinen inkahallitsijan vanhemmista oli Kuu.[47]

Inkat hyväksyivät valloittamiensa alueiden paikallisetkin jumalat, mutta määräsivät niiden väestöt palvomaan myös auringonjumalaa. Intin temppeleitä pystytettiin joka puolille valtakuntaa; näistä merkittävin oli Cuscon Coricancha.[46] Viracochan merkitys kasvoi Pachacutin hallintoaikana Intiin nähden.[46] Kuuta palvottiin lähinnä rannikolla, missä se valaisi öisin kalastusta ja taikayrttien keräilyä.[46]

Maalaisilla oli pieniä varjelijapatsaita (cenopa) ja pyhiä paikkoja (huaca). Huacat olivat useimmiten pyhiä kivenlohkareita, joissa asui henki.[46]

Inkojen tärkein uskonnollinen juhla oli auringonjumalan juhla Intiraymi, jota vietettiin Cuscossa talvipäivänseisauksena kesäkuussa.[48]

Pappeja oli paljon, ja heitä pelättiin. Johtava pappi oli inkakuninkaan sukulainen ja toimi Cuscon päätemppelissä muiden ylipappien tapaan. Heitä avustivat "aurinkoneitsyet", nuoret naiset joita kerättiin joka puolelta valtakuntaa. Alimmat papit viljelivät maaseudulla maata kuten tavallinenkin väki.[46] Papit palvelivat temppeleissä ja huascoissa sekä toimivat joskus ennustajina.[49]

Muumiointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkat muumioivat vainajiaan ja järjestivät marraskuisia juhlia, joissa he ruokkivat ja vaatettivat muumioitaan ja kuljettivat näitä pitkin kyliä.[4]

Lääkintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokapensaan lehtiä pureskeltiin nälän ja väsymyksen ehkäisyyn sekä lääkinnällisiin tarkoituksiin esimerkiksi puudutusaineena. Kokaa käytettiin myös uskonnollisissa seremonioissa.[50] Inkat käyttivät muitakin yrttejä kivunlievitykseen ja muihin lääkinnällisiin tarkoituksiin. He harjoittivat myös kirurgiaa.[51] Noitatohtorit yrittivät parantaa sairauksia myös uhraamalla ja loitsuamalla sekä erilaisin seremonioin.[50]

Inkojen yleisimpiä sairauksia olivat keuhkoputkentulehdus ja keuhkokuume. Jotkin espanjalaisten tuomat sairaudet verottivat heitä ankarasti, sillä niitä ei heillä ollut aiemmin esiintynyt.[51]

Inkat nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joitain inkojen perinteitä on säilynyt nykyaikaan asti, kuten ketšuan kieli, tekstiilitaide ja ruokakulttuuri.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Innes, Hammond: Conquistadorit – espanjalaiset valloittajat. K. J. Gummerus, 1973 (alkuteos 1969). ISBN 951-20-0224-8.
  • Kämäräinen, Eija (Zetterberg, Seppo, päätoim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30602-9.
  • Kari, Risto: Historian ABC. Kaikkien aikojen valtiot, osa 2. Tammi 2001. ISBN 951-31-1094-x
  • Romé, Jésus; Romé, Lucienne: Life of the Incas in Ancient Peru. Liber, 1987.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kämäräinen 2006, s. 475–476.
  2. a b Kari 2001, s. 124
  3. Kämäräinen 2006, s. 481.
  4. a b c d e f g h i j k l m n Owen Jarus: The Incas: History of Andean Empire 19.11.2013. LiveScience. Viitattu 23.11.2014.
  5. Kämäräinen 2006, s. 480–482.
  6. Kämäräinen 2006, s. 485–488.
  7. a b c d e Von Hagen, Victor W.: The Incas 1996. Colliers Encyclopedia. Viitattu 26.11.2014.
  8. a b Kämäräinen 2006, s. 476.
  9. Inca Population Estimates 29.11.2012. How to Peru.. Viitattu 24.11.2014.
  10. Smallpox: Conquered Killer National Geographic. Viitattu 24.11.2014.
  11. a b Kämäräinen 2006, s. 476–478.
  12. Romé 1987, s. 20–21.
  13. Romé 1987, s. 23–28.
  14. Romé 1987, s. 28–29.
  15. Romé 1987, s. 31–32.
  16. Romé 1987, s. 39.
  17. Romé 1987, s. 48–50.
  18. Romé 1987, s. 117.
  19. Romé 1987, s. 46.
  20. Romé 1987, s. 83–85.
  21. Innes 1973, s. 244–250.
  22. Crystalinks.com Inca Civilization (englanniksi)
  23. a b Kämäräinen 2006, s. 476–477.
  24. a b The Incan military – military organization 16.10.2013. Weapons and Warfare. Viitattu 23.11.2014.
  25. a b c Inca Military mayaincaaztec.com. Viitattu 23.11.2014.
  26. a b Incan Warfare Incan Civilization. Viitattu 23.11.2014.
  27. Romé 1987, s. 77.
  28. Inca Food Peru Facts. Viitattu 23.11.2014.
  29. Romé 1987, s. 41–43.
  30. Cynthia Graber: Farming Like the Incas 6.9.2011. Smithsonian. Viitattu 23.11.2014.
  31. Romé 1987, s. 56.
  32. Romé 1987, s. 58.
  33. Innes 1973, s. 257.
  34. a b Romé 1987, s. 66.
  35. Romé 1987, s. 58–63.
  36. Innes 1973, s. 248.
  37. Romé 1987, s. 113–114.
  38. Romé 1987, s. 48.
  39. Romé 1987, s. 45–46.
  40. a b c d e f Romé 1987, s. 69–72.
  41. Romé 1987, s. 74.
  42. Kämäräinen 2006, s. 476–477.
  43. Romé 1987, s. 97.
  44. Romé 1987, s. 120.
  45. Romé 1987, s. 121.
  46. a b c d e f Romé 1987, s. 123–130.
  47. Kuohuvassa Etelä-Amerikassa, Toivo Rapeli, Kirjapaja Helsinki 1974, Arvi A. Karisto Osakeyhtiön kirjapaino Hämeenlinna 1974, ISBN 951-621-115-1, s 155
  48. Romé 1987, s. 135.
  49. Romé 1987, s. 138.
  50. a b Romé 1987, s. 106.
  51. a b Romé 1987, s. 105.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anneli Ilmonen, Jyrki K. Talvitie (toim.): Kultakruunu ja höyhenviitta : Inkat ja heidän edeltäjänsä - Perun kolme vuosituhatta. Tampereen taidemuseo, 2001. ISBN 952-9549-62-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta inkat.
  • Late Horizon - inkojen laajenemista kuvaava flash-esitys (englanniksi)