Inkojen historia
Inkojen historia käsittää Perun Andeilla asuneiden inkojen historian noin 1000-luvulta nykyaikaan, joskin inkavaltakunta lakkasi olemasta jo vuonna 1572.
Inkojen nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Inkat olivat alkujaan joukko pieniä ja erillisiä etnisiä ryhmiä. He valloittivat asuinalueekseen Curahuasin seudun, jota ketšuaintiaanit olivat asuttaneet, ja omaksuivat vähitellen ketšuan kielen. Vuoden 1200 tienoilla Apurímac- ja Urubambajoen välisten ylänköjen ryhmät olivat kasvaneet liian suuriksi silloisille alueilleen. Sen seurauksena ihmisryhmät alkoivat liikehtiä ja muodostui liittoutumia. Näistä voimakkaimmaksi nousi Cusco, jonka asukkaita alettiin kutsua inkoiksi, ’ylhäisiksi herroiksi’.[1]
Joidenkin legendojen mukaan inkat olivat lähtöisin Titicacajärven Titicacasaarelta, missä ensimmäinen inka Manco Cápac astui esiin luolasta ja avioitui sisarensa Mama Occlon kanssa.[2] Hän lähti veljineen ja siskoineen etsimään hedelmällistä paikkaa jonne asettua. Lopulta Manco Cápac saapui vaimonsa kanssa Rio Tullamayon ja Huantanayjoen risteyksen tienoolle, jonka maaperää hän kokeili survaisemalla siihen kultaisen sauvan. Havaittuaan maaperän otolliseksi pariskunta ajoi paikalliset asukkaat pois ja jäi paikalle asumaan. Kun he olivat perustaneet Cuscon kaupungin ja saaneet lapsia, Manco Cápac muuttui kiveksi, josta tuli inkojen pyhä huaca.[3]
Inkavaltakunnan synty ja laajeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Cuscosta tuli vähitellen ketšuankielisten heimojen johtava keskus, ja 1100-luvulla se alkoi laajentaa vaikutuspiiriään naapurikansojen alueille. Kaupunkivaltio alkoi 1200-luvulla laajentua entistä hyökkäävämmin ja alisti kaikki ympäröivän laakson kansat valtansa alle.[2]
Ensimmäiset inkahallitsijat olivat myyttisiä hahmoja, joiden historiallisuudesta ei ole varmuutta.[2] Valtakunnan suuruuden ajan kuninkaita olivat Pachacútec (hallitsi 1438–1471), Túpac Inca Yupanqui (1471–1493) ja Huayna Capac (1493–1525). Pachacútec laajensi valtakuntaa voimakkaasti länteen ja etelään, ensisijaisesti rauhanomaisin keinoin.[5]
Inkavaltakuntaan kuului lukuisia heimoja, joita Andien vuoriketjut pitivät toisistaan erillään. Tällainen monimuotoisuus teki valloituksen helpoksi mutta valtakunnan lujittamisen vaikeaksi. Inkat yhdistelivät eri kansoja ja valtioita yli 80 provinssiksi, jotka olivat kielellisesti monimuotoisia. Inkavaltakunta ei kuitenkaan ollut vielä ehtinyt muodostua yhtenäiseksi espanjalaisten tuloon mennessä 1500-luvun alussa, vaan kapinat olivat yleisiä.[6]
Inkat turvautuivat sotilaalliseen valloitukseen vain viimeisenä keinona. Aluksi he tarjosivat yhdistymistä vastaan lahjoja, avioliittovaihtoa ja poliittisia liittoja. Inkat lupasivat valloitetun alueen ylimystölle etuoikeuksia, mm luvan moniin vaimoihin. Sen epäonnistuessa he alkoivat uhkailla valloituksella ja tarvittaessa lopulta ryhtyivätkin siihen.[7][8][9] Inkavaltion nopealla laajenemisella oli monta syytä. Inkoilla oli mahtava armeija, hyvät huoltoyhteydet ja tehokas sodanjohto. Lisäksi he suorittivat laajoja väestönsiirtoja ja hallinnollisia operaatioita (niin sanottu mitimae-järjestelmä), joiden avulla he levittivät kulttuuriaan ja vahvistivat valloittamiensa alueiden valvontaa. Inkat siirsivät ketšuankielisiä pääkaupunkiseudun virkamiehiä ja sotilaita valtakuntaan liitetyille alueille perustettuihin kaupunkeihin, joista käsin tuotantoa ja sen jakoa valvottiin ja inkakulttuuria levitettiin. Valloitettujen alueiden oma väestö asutettiin näiden kaupunkien ympäristöön ja sopeutettiin järjestelmään.[10] Epäluotettava osa väestöstä siirrettiin pois ja korvattiin ketšuankielisellä väellä, joka toi inkakulttuurin alueelle. Paikallinen väki sai pitää tapansa, pukunsa ja kielensä, mutta virkamiesten täytyi opetella ketšuaa.[11]
Pachacútec lopetti valtakunnassa vallinneen uskonnollisen hajaannuksen ja paransi tieverkostoa. Hän myös rakennutti pääkaupunki Cuscon uudelleen pohjakaavaltaan puuman muotoiseksi[7]. Pachacútecin seuraaja, lainsäätäjäkuninkaana tunnettu Túpac Inca Yupanqui levitti valtakuntaa yli Pohjois-Chilen.[5] Mapuche-heimo kuitenkin pysäytti inkojen etenemisen Maulejoelle Maulen taistelussa noin vuonna 1480.[12]
Huayna Capacin valloitusten jäljiltä Inkavaltakunta oli suurimmillaan: sen pohjoisraja oli nykyisessä Etelä-Kolumbiassa ja eteläraja 80 kilometriä Chilen Santiagosta etelään.[7]
Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Inkojen sisällissota
Huayana Capacin kuoltua 1527 hänen poikansa Huáscar ja Atahualpa yrittivät aluksi johtaa valtakuntaa yhdessä. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja heidän välilleen puhkesi vallanperimyssota. Huáscar hallitsi pääkaupunki Cuscoa ja Atahualpa pohjoisempaa Quitoa. Sisällissota ratkesi Atahualpan eduksi 1532 ja Huáscar otettiin vangiksi.[13]
Inkavaltion valloitus ja tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Inkavaltion valloitus
Espanjalainen konkistadori Francisco Pizarro saapui sisällissodan repimään inkavaltioon vuonna 1532 vain 180 miehen kanssa. Hän vangitsi kuningas Atahualpan Cajamarcan taistelussa houkuttelemalla hänet kohtaamaan espanjalaiset aseettomana ja myöhemmin surmautti hänet saamistaan lunnaista huolimatta[14]. Espanjalaiset onnistuivat valloittamaan koko inkavaltakunnan, mihin oli monta syytä. Espanjalaisten aseistus oli ylivoimaista inkoihin nähden. Atahualpa ei ollut ollut suosittu etenkään Cuscossa, mistä espanjalaiset saivatkin lisäjoukkoja[14]. Myös provinssit olivat tyytymättömiä tyrannimaisiin inkoihin ja taistelivat espanjalaisten puolella. Valtakunnan laajeneminen oli myös heikentänyt sitä taloudellisesti, koska työveroja ei enää maksettu kunnolla. Paljon inkoja oli myös jo kuollut Euroopasta tulleisiin sairauksiin, joihin intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä.[15] Valtakunnan valloitus onnistuikin melko vaivatta, ja espanjalaisvallan varmistivat Kastiliasta myöhemmin saapuneet lisäjoukot.[14]
Espanjalaiset ryöstivät Cuscon ja rakensivat uuden kaupungin sen paikalle.[7] He asettivat inkojen nimelliseksi hallitsijaksi Manco II:n, joka kuitenkin johti inkat kapinaan 1536. Epäonnistuneen kapinan jälkeen inkat vetäytyivät vuoristoseuduille ja jatkoivat sissisotaa espanjalaisia vastaan. Inkojen viimeinen johtaja Túpac Amaru kukistui 1572, kun espanjalaiset valloittivat viimeisen itsenäisen inkakaupungin Vilcabamban. Espanjalaiset käyttivät intiaaniseutujen hallitsijoina paljolti samoja menetelmiä kuin inkatkin, mutta heidän kovat vaatimuksensa johtivat useisiin intiaanikapinoihin.[11]
Vaikka inkavaltakunta tuhoutuikin, joitain inkojen kulttuuriperinteitä on säilynyt nykyaikaan asti, kuten ketšuan kieli, tekstiilitaide ja ruokakulttuuri.[7] Inkojen asuinseudun Perun ylänköjen asukkaat ovat edelleen geneettisesti noin 95-prosenttisesti intiaaneja, ja eurooppalaisvaikutus heidän geeniperimäänsä on jäänyt hyvin vähäiseksi. Rannikolla sijaitsevassa pääkaupungissa Limassa intiaaniperimän osuus on enää 68 prosenttia.[16]
Inkahallitsijat eli Sapa Incat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hurinin dynastia:
- Manco Cápac n. 1200 jaa.
- Sinchi Roca n. 1230
- Lloque Yupanqui n. 1260
- Mayta Capac n. 1290
- Capac Yupanqui n. 1320
- Hananin dynastia:
- Yahuar Huacac n. 1380
- Viracocha Inca n. 1410
- Pachacútec 1438–71
- Túpac Inca Yupanqui 1471–1493
- Huayna Capac 1493–1527
- Ninan Cuyochi 1527
- Huáscar 1527–32
- Atahualpa 1532–33
- Espanjalaisten valloituksen jälkeiset inkajohtajat:
- Tupac Huallpa (1533)
- Manco Inca Yupanqui (1533–1545)
- Sayri Tupaq (1545–1560)
- Titu Cusi (1560–1571)
- Túpac Amaru (1571–1572)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kari, Risto: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 2. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 951-31-1094-x.
- Kämäräinen, Eija (Zetterberg, Seppo, päätoim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30602-9.
- Moseley, Michael E.: The Incas and Their Ancestors : The Archaeology of Peru. Thames and Hudson, 1992.
- Pärssinen, Martti: Tawantinsuyu : The Inca State and Its Political Organization. Gummerus, 1992. ISBN 951-8915-62-8.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kämäräinen 2006, s. 475–476.
- ↑ a b c Kari 2001, s. 124.
- ↑ Moseley 1992, s. 14.
- ↑ Kämäräinen 2006, s. 481.
- ↑ a b Kämäräinen 2006, s. 480–482.
- ↑ Moseley 1992, s. 10.
- ↑ a b c d e Jarus, Owen: The Incas: History of Andean Empire 19.11.2013. LiveScience. Viitattu 23.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Talvitie &ilmonen 2001, s 212
- ↑ Pärssinen 2004, s 80
- ↑ Kämäräinen 2006, s. 476.
- ↑ a b Von Hagen, Victor W.: The Incas 1996. Colliers Encyclopedia. Viitattu 26.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Muinaiset intiaanikulttuurit, s. 100.
- ↑ Minster, Christopher: Huáscar and Atahualpa: An Inca Civil War About com. Viitattu 21.2.2015. (englanniksi)
- ↑ a b c Moseley 1992, s. 11.
- ↑ Kämäräinen 2006, s. 485–488.
- ↑ Your Regional Ancestry: Reference Populations : Highland Peruvian Genographic Project. National Geographic. Viitattu 15.8.2015.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Baumann, Hans: Perun kultaa ja jumalia. (Gold und Götter von Peru, 1963.) Suomentanut Kaarina Jaatinen. Hämeenlinna: Karisto, 1966. ISBN 951-584-641-2.
- Karsten, Rafael: Inkavaltio ja sen kulttuuri. Helsinki: Tammi, 1946.