Chacon sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Chacon sota
Chacon alueen linnoitukset ja etulinjat.
Chacon alueen linnoitukset ja etulinjat.
Päivämäärä:

8. heinäkuuta 193210. kesäkuuta 1935

Paikka:

Gran Chacon alue, Etelä-Amerikka

Lopputulos:

Paraguayn voitto

Aluemuutokset:

Suurin osa Gran Chacosta siirtyi Paraguayn omistukseen

Osapuolet

Flag of Bolivia (state).svg Bolivia

Flag of Paraguay.svg Paraguay

Komentajat

Hans Kundt
Enrique Peñaranda

José Félix Estigarribia

Vahvuudet

250 000[1]¹

150 000[1]¹

Tappiot

57 000[2]

36 000[2]

¹Sodan aikana palvelleiden yhteismäärä, Chacossa kerralla olleiden määrä oli molemmilla puolilla pienempi.

Chacon sota käytiin 19321935 Bolivian ja Paraguayn välillä Gran Chacon alueesta, jossa luultiin virheellisesti olevan runsaita luonnonvaroja, etenkin maaöljyä. Kiista Chacon alueesta oli syntynyt maiden itsenäistyttyä Espanjan siirtomaavallasta. Sota oli molemmin puolin raskas, mutta se päättyi lopulta Paraguayn voittoon ja suurin osa kiistellystä alueesta päätyi sille. Sota vaikutti molempien maiden politiikassa vielä pitkään sen loputtuakin.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiistelty Gran Chacon alue kartalla.

Chaco on noin 298 000 neliökilometrin kokoinen pensas- ja hiekka-autiomaa. Alue sijaitsee Pilcomayo- ja Paraguayjoen välillä. Espanjan hallitessa aluetta alue oli kuulunut ensin Charcasin tuomiopiiriin, eli kuninkaalliseen tuomioistuimen alaisuuteen, joka puolestaan muodostaa nykyisen Bolivian. 1700-luvulla tehtiin kuitenkin hallintouudistus, jonka myötä alueesta tuli osa Cochabamban maakuntaa. Rajat alueella oli kaiken kaikkiaan Espanjan aikaan tunnettu ja määritelty huonosti. Näin Espanjan vallan luhistuessa sekä Paraguaylla, Argentiinalla että Bolivialla oli esittää vanhoja asiakirjoja, joiden mukaan Chaco kuului niille. Argentiina otti omaksi katsomansa alueet itselleen Paraguaylta Kolmoisliiton sodassa vuosina 1865–1870.[2]

Bolivian ja Paraguayn osalta kiista jäi vielä ratkaisematta. Varsinaisen sodan esti pitkään molempien osapuolien köyhyys. Tilanne kuitenkin kärjistyi, kun alueelle alkoi virrata sijoituksia Paraguaysta käsin. Alueelta alettiin esimerkiksi hakata quebracho-puita, joita käytettiin nahan parkitsemisessa. Alueelle muutti myös karjankasvattajia. Paraguaylaisille alueen tuotot alkoivat olla niin tärkeitä, että niitä pidettiin jo elintärkeinä koko maalle. Boliviassa taas aluetta pidettiin tärkeänä, sillä sen kautta saataisiin satama, jolta edelleen päästäisiin Platajoelle. Bolivia oli aiemmin menettänyt yhteytensä merelle Chilen kanssa käydyn sodan yhteydessä vuonna 1884 ja tämän tuottamaa eristäytyneisyyttä kammoksuttiin maan sisäpolitiikassa. Molemmat maat alkoivat rakentaa kiistellylle alueelle vartioasemia, mikä johti yhteenottoihin maiden joukkojen välillä.[2]

Maaöljyn löytyminen Andien juurelta sai aikaan villejä spekulaatioita siitä, että myös Chacossa sijaitsisi rikkaita öljyvaroja. Standard Oil etsi öljyä Bolivian tukemana ja Shell Oil Paraguayasta käsin.[3]

Maaliskuussa 1931 Bolivian johtoon nousi presidentti Daniel Salamanca. Hän otti kovan linjan Chacon kysymyksessä. Bolivialaisilla oli myös varaa lentokoneisiin, lentokouluun ja uudenaikaisiin Vickers-aseisiin. Bolivia myös palkkasi saksalaisen Hans Kundtin ja tämän tovereita kouluttamaan maan sotajoukkoja.[2]

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan ensimmäinen vaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paraguaylaisten Maxim-konekivääri.

Sekä Bolivia että Paraguay osallistuivat kesällä 1932 Chacon rauhankonferenssiin Washingtonissa. Neuvottelut keskeytyivät 8. heinäkuuta, kun paraguaylaiset saivat tiedon bolivialaisten joukkojen hyökkäyksestä Fort Lopezia vastaan. Seuraavalla viikolla paraguaylaiset puolestaan piirittivät Fort Santa Cruzin, mutta luopuivat piirityksestä usean epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen. Näiden tapahtumien jälkeen Bolivia sijoitti 50 000 sotilasta käsittäneet kaksi armeijakuntaa paraguaylaisten Corrales- ja Lopez-linnoitusten edustalle. Paraguay sijoitti vastaavasti 42 000 sotilasta kolmesta armeijakunnasta linnoitetulle rajalinjalle. Bolivialaisten ja sodan ensimmäinen offensiivi alkoi 29. heinäkuuta. Hyökkäyksen tarkoituksena oli uhata Paraguayn tärkeitä satamia Puerto Casadoa ja Concepciónia Paraguayjoella. Corrales- ja Lopez-linnoitukset kukistuivat jo ensimmäisenä päivänä ja kauempana sijainnut Boquerón kukistui 31. päivänä. Hyökkäys kuitenkin pysähtyi lähes kuukaudeksi rankkojen sateiden alettua ja muutettua alueen suoksi. Paraguaylaiset käyttivät tätä edukseen tuomalla etulinjaan vahvistuksia.[1]

Bolivialaiset suunnittelivat uutta hyökkäystä uutena kohteena paraguaylaisten päämaja Isla Poylla. Hyökkäyksen oli tarkoitus alkaa 11. syyskuuta, mutta paraguaylaisten komentaja José Félix Estigarribia teki vastahyökkäyksen 9. syyskuuta Boquerónin vallattua linnoitusta vastaan. Paraguaylaiset hyökkäsivät linnoitusta vastaan epäonnistuen monta kertaa, mutta kukistivat sen kuitenkin kahden viikon taistelun jälkeen. Estigarribiasta tehtiin voiton jälkeen Paraguayn armeijan ylipäällikkö. Hyökkäys jatkui lokakuussa ja kuun 10. päivä paraguaylaiset olivat vallanneet takaisin Toledon ja Corralesin. Arcen luona paraguaylaiset joutuivat kiivaampaan taisteluun bolivialaisten kanssa, jotka vetäytyivät vasta kun heitä uhkasi saarto. Edelleen vallattiin myös Alihuati. Etelämpänä paraguaylaisten hyökkäys pysähtyi Saavedrassa bolivialaisten kiivaaseen puolustukseen. Estigarribia oli kuitenkin onnistunut valtaamaan hyökkäyksellään 15 bolivialaisten asemaa ja erottamaan Bolivian kaksi armeijakuntaa toisistaan. Talvisateet lopettivat kaikki suuremmat operaatiot alueella.[1]

Sateiden aikana bolivialaiset uudelleenjärjestelivät asevoimiaan. Muodostettiin kolmas armeijakunta ja alun perin vallankumousta maasta paennut Hans Kundt kutsuttiin takaisin komentamaan sotavoimia. Sateiden jälkeen Kundt järjesti hyökkäyksen Saavedran tilanteen helpottamiseksi 1. maaliskuuta 1933, mutta suuria voittoja ei saavutettu ennen kuin hyökkäys taas pysähtyi. Paraguaylaisten hyökkäys saman vuoden joulukuussa oli paljon menestyksekkäämpi ja oli lähellä voittaa koko sodan. 15. joulukuuta paraguaylaiset hyökkäsivät bolivialaisten selustaan motittaen puolet Bolivian ensimmäisestä armeijakunnasta. Bolivialaiset menettivät 10 000 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina, sekä suuren määrän sotatarvikkeita. Ensimmäisen armeijakunnan rippeiden vetäytymisen pelasti vain Enrique Peñarandan vastahyökkäys. Tästä palkintona Castillo yleni kenraaliksi ja Bolivian armeijan päälliköksi. Tähän mennessä Bolivia oli menettänyt noin 30 000 miestä ja Paragyay vastaavasti 15 000. Sodan ensimmäinen vaihe päättyi 20. joulukuuta solmittuun 18 päivän aselepoon, jonka ajan bolivialaiset käyttivät armeijansa vahvistamiseen etenkin Ballivianissa.[1]

Toinen vaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vickers 6-ton -panssarivaunu, jollaisia oli käytössä Bolivian joukoilla.

Sotatoimet jatkuivat vuoden 1934 alussa paraguaylaisten etenemisellä. Eteneminen oli kuitenkin hidasta paraguaylaisten tehdessä uusia teitä ja parannellessa vanhoja huoltolinjojen turvaamiseksi. Paraguaylaiset olivat valmiina hyökkäämään Balliviania vastaan huhtikuussa. 25. päivä paraguaylaiset tekivät suuren rintamahyökkäyksen, jonka bolivialaiset kuitenkin löivät takaisin suurin tappion hyökkääjälle. Tavallisen rintamahyökkäyksen epäonnistuttua päätettiin vaihtaa taktiikkaa. Estigarribia määräsi reservinsä joukkoja uhkaamaan Bolivian Santa Cruzin öljyaluetta pohjoisessa toivoen tämän pakottavan bolivialaiset heikentämään asemiaan Ballivianissa. Bolivialaisten kenraali Peñaranda määräsikin noin 12 000 sotilasta paraguaylaisten reservijoukkoja vastaan. Nämä pysäyttivät paraguaylaiset Carandaitissa. Bolivialaiset luulivat pelastaneensa maansa öljylähteet, mutta Ballivian oli heikentynyt huomattavasti operaation seurauksena.[1]

Paraguaylaiset hyökkäsivät Ballivianin alueella 14. marraskuuta. Hyökkäys tuhosi bolivialaisten 9:nen ja 10:nen divisioonan lähes kokonaan ennen 15. päivän aamua. Ballivian ja alueen muut linnoitukset kukistuivat 16. päivänä paraguaylaisten saatua näin tuhannet bolivialaiset mottiin. Pieni osa heistä murtautui linjojen läpi ja osa pakeni Argentiinan puolelle rajaa. Paraguaylaiset olivat ottaneet noin 500 upseeria ja 8 000 rivisotilasta vangeiksi, joiden lisäksi noin 7 000 bolivialaista oli kuollut. Paraguaylaisten menetykset olivat vain noin 3 000 miestä. Tässä vaiheessa Kansainliitto ehdotti rauhaa, mutta sen ehdot eivät kelvanneet kummallekaan osapuolelle. 27. marraskuuta bolivialaiset kenraalit pidättivät presidenttinsä Salamancan ja valtaan nousi varapresidentti José Luis Tejada Sorzano.[1]

Kolmas vaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paraguaylaiset joukot hallitsivat nyt suurinta osaa Chacosta, mutta taistelut jatkuivat. 13. joulukuuta paraguaylaiset valtasivat Picuiban, Senator Longin, Irandaquen ja "27. marraskuuta"- linnoitukset tuhoten bolivian 7. divisioonan saartamalla ja estäen näin vesitäydennykset. Noin 4 000 bolivialaista kuoli janoon ja 2 000 otettiin vangeiksi. Divisioonan rippeet pakenivat Carandaitiin paraguaylaisten takaa-ajamina. Paraguaylaiset etenivät nyt myös Santa Cruzin provinssin puolelle. Boliviassa oli 9. joulukuuta suoritettu yleinen liikekannallepano ja maa oli myös hyväksynyt Kansainliiton rauhanehdot. Paraguay ei kuitenkaan tähän edelleenkään suostunut ja niinpä sota jatkui.[1]

Paraguaylaisten hyökkäys jatkui Villa Montesissa. Neljän päivän taisteluissa he menettivät kuitenkin 4 500 miestä ilman merkittäviä saavutuksia. 25. helmikuuta 1935 bolivialaisten partiot huomasivat paraguaylaisten asemien tyhjenneen. Paraguaylaiset olivat vetäytyneet taakse uudelleen järjestäytymistä varten. Bolivialaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen ja huhtikuussa 1935 he valtasivat takaisin joitakin menettämiään asemia ja heidän onnistui myös piirittää paraguaylaisten 8. divisioona. Divisioonan onnistui kuitenkin murtautua ulos. Bolivialaisten hyökkäys jatkui 16. toukokuuta saakka, jolloin paraguaylaisten hyökkäys pakotti heidät jälleen perääntymään. Sodan viimeisiksi operaatioiksi jäivät kesäkuussa suoritetut Bolivian epäonnistunut hyökkäys Ingavissa ja paraguaylaisten hyökkäys 3.–8. päivä samaa kuuta, jolloin he voittivat Bolivian 8. divisioonan.[1]

Jälkimainingit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paraguayn Enrique Peñaranda ja Bolivian José Estigarribia kuvattuna neuvotteluissa kesäkuussa 1935.

Aselepo Bolivian ja Paraguayn välillä neuvoteltiin lopulta 10. kesäkuuta 1935. Molemmat maat olivat sodan myötä rasittuneet raskaasti sotilaallisesti ja taloudellisesti.[1] Bolivia oli menettänyt noin 57 000 miestä kaatuneina ja Paraguay 36 000[2] . Rauha solmittiin 21. tammikuuta 1936 neuvotteluissa, joissa mukana oli Paraguayn ja Bolivian lisäksi Argentiina, Brasilia, Chile, Uruguay ja Yhdysvallat. Maat solmivat jälleen diplomaattiset suhteet. Paraguay palautti 17 037 vangiksi otettua bolivialaista ja Bolivia vastaavasti 2 498 paraguaylaista. Paraguay oli ottanut vangiksi yhteensä noin 23 000 sotilasta ja 10 000 siviiliä, mutta osa heistä päätti olla palaamatta Boliviaan. Rajakiista ratkaistiin vuonna 1938 Buenos Airesissa solmitulla sopimuksella, jolla Paraguay sai noin kolme neljäsosaa Chacon alueesta. Sodan yhtenä taustatekijänä olleita öljyesiintymiä ei Paraguayn puolella lopulta ollutkaan, joskin Bolivian puolelta löydettiin myöhemmin öljy- ja maakaasuesiintymiä.[1]

Keskiluokkaiset bolivialaiset pettyivät nopeaan häviöön sodassa, joka johti perinteisen valtajärjestyksen hylkäämiseen niin sanotun Chacon sukupolven (Generación del Chacon) myötä[3] ja lopulta vuoden 1952 Movimiento Nacionalista Revolucionarion johtamaan vallankumoukseen.

Sodan jälkeen molemmissa maissa perustettiin veteraaniliikkeitä. Paraguayssa Asociación Nacional de Ex Combatientes perustettiin vuonna 1935. Sen poliittinen painostus sai hallituksen esimerkiksi tarjoamaan sotilaskoteja sodassa vammautuneille. Järjestön nimi muutettiin myöhemmin muotoon Cuartel de la Victoria. Veteraanien vanhenemisen myötä heidän määränsä on vähentynyt, mutta vielä 2009 heitä oli elossa 2 614.[1]

Boliviassa vastaava järjestö on Federación de Excombatientes de la Guerra del Chaco. Bolivialaisia Chacon veteraaneja oli vuonna 2010 arviolta alle 3 000.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m A M De Quesad,; Philip S Jowett ja Ramiro Bujeiro: The Chaco War 1932–35, s. 3–23. Osprey Publishing, 2011. ISBN 978 1 84908 416 1. (englanniksi)
  2. a b c d e f Hannu Säilä: Kuohuva vuosisata, s. 21–23. Artikkeli Chacon sota, kirjoittanut Malcolm Deas. BPC Publishing, 1976.
  3. a b Rex A. Hudson and Dennis M. Hanratty, toim.: The Chaco War US Country Studies Bolivia. 1989. US Library of Congress.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]