Realismi (kirjallisuus)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Realismi on kirjallisuuden tyylisuunta, joka syntyi 1850-luvun jälkeen Ranskassa reaktiona romantiikan kirjallisuuden todellisuuspakoiselle tyylille. Teollistumisen myötä kurjistuneet yhteiskunnalliset olot ja kaikkialla näkyvä yleinen kurjuus eivät enää sallineet pakoa romantiikan ihannemaailmaan. Luonnontieteiden ja teknologian nousu nosti järjen ja objektiivisten havaintojen arvostusta.[1]

Realismin tehtävä alusta asti oli juuri ympäristön ja todellisuuden objektiivinen ja todenmukainen kuvailu. Taiteen tehtäväksi tuli vähitellen maailman realistinen kuvaaminen ja epäkohtien esille nostaminen. Tyypillistä realismille on ympäristön ja yksityiskohtien tarkka havainnointi, jonka avulla objektiivisuuteen pyrittiin. Romantiikan kaukokaipuusta poiketen arvoon nousivat arkiset ja ajankohtaiset asiat ja ihmiset, joiden kautta oli mahdollista kuvailla yhteiskuntaa laajemmin.[2]

Ranskasta realismi levisi muualle Eurooppaan ja kesti 1890-luvulle romantiikan uuden nousun ja symbolismin ajalle.[3]

Adolph von Menzel, Pariser Wochentag, 1869. Realismi tavoitteli todenmukaista arkielämän kuvausta.

Yhteiskunnallisia syitä realismiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskunnallinen kehitys, johon kuuluivat teollistuminen ja kaupungistuminen, antoi alkusysäyksen realismin syntyyn. Hyvinvointi nousi kehityksen myötä ja halvat ylellisyystavarat lisääntyivät. Tämä johti aineelliseen rikastumiseen. Kuitenkin hyvät puolet hyödyttivät vain pientä osaa kansalaisista. Suurin osa ihmisistä kärsi tuloerojen kasvun lisääntyessä köyhyydestä, hyväksikäytöstä ja sosiaalisista epäkohdista. Yhteiskunnassa vallitsi myös epädemokraattisuus.[1]

Bernhard J. Dondorf, Maisema New Orleansista, 1850. Teollisen vallankumouksen aikaan kaupunkien väestö kasvoi nopeasti.

Realismi syntyi tarpeesta nostaa nämä räikeät epäkohdat näkyviin. Todellisuus pyrittiin saamaan esiin järjen ja tieteen avulla. Maailman selittäminen romanttisesti, mystisesti ja uskonnollisesti väheni. Idealistiseen ja hyvään yhteiskuntaan ei enää uskottu, vaan yhteiskuntakriittisyys nosti päätään. Tunteiden merkitys pieneni ja ainoana tapana saada tietoa pidettiin konkreettista havaintoa. Tapahtui positivismin ja luonnontieteiden nousu. Tähän vaikutti merkittävästi Charles Darwin, joka ajatuksillaan vahvisti tieteen asemaa yliluonnollisuuden kustannuksella. Vaikuttavana aatteena oli darwinismi, joka heikensi ihmisen erityisasemaa muihin eläimiin nähden.[1]

Realismin piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Realismin aikana taiteen ja taiteilijan tehtävä muuttui romantiikan aikaisesta. Taidetta alettiin tehdä todellisuuden vuoksi ja todellisuuden kuvaamisen myötä arvot ja työtavat kirjallisuudessa muuttuivat. Taide ei enää ollut itseilmaisun keino, vaan tapa kertoa ympäröivästä maailmasta ja esittää yhteiskuntakritiikkiä. Mielikuvituksen roolia alettiin väheksyä ja taiteen tehtäväksi tuli maailman parantaminen. Tunteiden katsottiin vääristävän todellisuutta ja olevan näin haitaksi todelliselle taiteelle. Vain konkreettisesti havaittavat asiat olivat luotettavia ja siksi arvokkaita todellisuuden kuvaamisen kannalta.[2]

Tämä käsitys muutti kirjailijan toimenkuvaa. Kirjailijan oli lähdettävä ulos havainnoimaan ja tutustumaan todellisuuteen. Kirjat tuli kirjoittaa tarkkojen ja ulkokohtaisten havaintojen perusteella. Kirjailijan työ alkoi muistuttaa lehtimiehen havainnointia. Tämä työtapa johti kirjailijoiden käyttämän kielen rikastumiseen kansankielten, murteiden ja yhteiskunnan tuntemuksen kautta.[2]

Realismin ajan aiheet olivat arkisia ja jokapäiväisiä. Nykyaikaa ja tulevaisuutta alettiin arvostaa historian ja menneisyyden sijasta. Tapahtumat realismin kirjoissa sijoittuvat samaan todellisuuteen ja samankaltaiseen paikkaan, jossa kirja on syntynyt. Myös kirjojen henkilöt löytyivät aiempaa lähempää. Realismin ihminen oli sekä henkinen että aineellinen olento, johon vaikuttivat niin ruumis kuin mielikin. Ihmisen tärkein ohjaava voima oli kuitenkin järki. Päähenkilöt olivat tavallisia ihmisiä, usein teollistumisen aikaan alistetun työväenluokan edustajia. Henkilöhahmot edustivat usein jotakin tiettyä sosiaalista luokkaa, kuten työväenluokkaa tai keskiluokkaa. Usein realismin yhteiskunnallinen kritiikki kohdistuu juuri keskiluokkaan, jonka edustajat nähdään kriittisessä valossa.[2]

Ympäristönkuvaus nousi realismissa keskeiseen asemaan. Koska ympäristö vaikutti ihmiseen voimakkaasti, kirjallisuuden oli tärkeää kuvata se mahdollisimman tarkasti. Ympäristön kautta saattoi kuvailla ja ymmärtää ihmistä syvemmin. Lisäksi ympäristön kuvaus antoi mahdollisuuden realistien korostamaan puolueettomaan ja konkreettiseen havainnointiin.[2]

Siinä, missä ympäristönkuvauksen arvostus nousi, juonen merkitys kävi pienemmäksi. Juonenkäänteitä, yllätyksiä ja jännitystä tärkeämpinä pidettiin juonen johdonmukaista etenemistä ja syy-seuraussuhteita. Henkilöiden toiminnan perusteleminen nousi tärkeään asemaan.[2]

Realismin aikana suorasanaisen kirjallisuuden arvostus nousi, sillä sen avulla asioiden puolueeton kuvaileminen oli luontevaa. Runous, joka tarjosi suuret mahdollisuudet tunteiden kuvaamiseen, ei tyydyttänyt realismin kirjailijoita. Romaanin ja novellin arvostus nousi. Realismi vaikutti merkittävästi myös näytelmäkirjallisuuteen synnyttäen useita vieläkin tunnettuja yhteiskuntakriittisiä näytelmiä.[2]

Realismi eri maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Léandre, Rouva Bovary, 1931. Kuvitusta Gustave Flaubertin kirjaan.

Realismi lähti leviämään Ranskasta. Realismin perustan luojana pidetään Gustave Flaubertia (1821–1880). Hänen kuuluisin teoksensa on Rouva Bovary (Madame Bovary, 1857), joka on malliesimerkki realistisesta romaanista. Madame Bovary kertoo lääkärin vaimosta, Emma Bovarysta, jonka onnen ja romantiikan tavoittelu johtaa aviorikoksen kautta itsemurhaan. Kirja aiheutti ilmestyessään suuren skandaalin, koska se käsitteli avoimesti naisen intohimoa ja seksuaalisuutta. Flaubert jätti myös tuomitsematta Rouva Bovaryn tekemän aviorikoksen. Flaubertin romaaneissa yhdistyvät vahva muodontaju ja ihmisen ja hänen ympäristönsä realistinen havainnointi.[4][5]

Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä oli realismin suurmaa. Venäläiset kirjailijat nousivat maineeseen erityisesti syvällisen ihmiskuvauksen ja moniulotteisen elämänkuvansa ansiosta.[6] Suurista venäläisistä realisteista tuli länsimaisen proosan esikuvia vuosikymmeniksi.[7]

Leo Tolstoin (1828–1910) ensimmäinen mestariteos oli Sota ja rauha (1869), jossa ei ylistetä suuria johtohahmoja, vaan Venäjän kansaa. Samaa moralismia ja kriittistä suhtautumista yläluokan elämään näkyy myös Tolstoi romaanissa Anna Karenina (1877). Se, kuten myös Sota ja rauha, pyrkii osoittamaan yksikertaisen maalaiselämän arvon. Tolstoi kehitti realistista kerrontaa ja oli romaanin rakenteen mestari – Sodassa ja rauhassa on 539 eri henkilöä.[7]

Fjodor Dostojevski 1879.

Fjodor Dostojevski (1821- 1881) sai mainetta kirjoittamalla vuonna 1849 romaanit Köyhää väkeä ja Kaksoisolento. Hän kuvasi nerokkaasti ihmissielun syvyyksiä ja osoitti samalla, että romaani voi olla filosofisen keskustelun väline kadottamatta jäntevyyttään ja havainnollisuuttaan. Dostojevskin romaaneita hallitsee kahden vastakkaisen ihmistyypin välille syntyvä jännite. Dostojevski tuomittiin kuolemaan vallankumouksellisesta juonittelusta hänen liityttyään sosialistismieliseen seuraan, mutta rangaistus lieveni myöhemmin kuritushuonetuomioksi. Siitä lähtien hänen runoutensa aiheina olivat ihmisten turmellus ja marttyyrius. Dostojevskin runot liikkuvat vapauden, syyllisyyden, pahuuden ja vastuun ikuisten kysymysten parissa. Hänen ensimmäinen tunnettu mestariteoksensa on Rikos ja rangaistus (1867). Muita hänen kuuluisia teoksiaan ovat Idiootti (1868) ja keskeneräiseksi jäänyt mahtava Karamazovin veljekset (1880).[8]

Anton Tšehov (1860–1904) tunnetaan erityisesti luomastaan uudentyyppisestä novellilajista, tšehovilaisesta novellista. Tšehovin novellit ovat psykologisesti vivahteikkaita tilannenovelleja.[6] Tšehov kirjoitti myös näytelmiä, joista ensimmäinen oli Ivanov (1887). Samaa lajityyppiä hänen novelliensa kanssa edustavat myös Tšehovin tunnetuimmat näytelmät Lokki (1895), Vanja-eno (1900), Kolme sisarta (1901) ja Kirsikkapuisto (1904).[8]

Englanti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisia englantilaisia realisteja ovat Charles Dickens (1812–1870), Brontën kolme siskosta Charlotte (1816–1855), Emily (1818–1848) ja Anne (1820–1849)[9], sekä Mary Ann Evans, kirjailijanimeltään George Eliot (1819–1880).[10]

Dickens on lahjoittanut Homeroksen ja Shakespearen ohella maailman kirjallisuudelle eniten kuolemattomia henkilöhahmoja. Hänen uraansa vaikutti merkittävästi hänen yhteistyönsä pilapiirtäjän kanssa esikoisteoksessaan Bozin skitsejä (1835). Dickensin henkilöt ovatkin karikatyyrejä samalla tapaa kuin pilapiirtäjien uhrit. Hänen läpimurtoromaaninsa oli Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (1836). Dickensin romaaneille antaa erityistä syvyyttä se, että hän kertoo usein omasta elämästään kuten romaanissaan David Copperfield (1848), joka kuvaa pojan tuskia kenkätehtaassa ja oppikoulussa.[10]

Brontën siskoksista muistetaan erityisesti Charlotte ja Emily Brontë, joiden teoksista voidaan löytää piirteitä niin romantiikasta kuin realismistakin. Charlotten merkittävin teos oli Kotiopettajattaren romaani (1847), joka on tutkielma naisen sielunelämästä. Emily Brontëlta taas muistetaan erityisesti Humiseva harju (1847).

Mary Ann Evans puolestaan kuvaili talonpoikia ja keskiluokkaa muun muassa romaanissaan Rehdin miehen rakkaus (1859). Hänen henkilöissään on puunveistoksen karkeutta ja juonet ovat dramaattisia ja konstailemattomia.[10]

Norja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henrik Ibsen.

Norjalaista Henrik Ibseniä (1828–1906) pidetään Pohjoismaiden vaikutusvaltaisimpana dramaatikkona. Hän käsittelee avoimesti kaikkia asioita myös ihmisen ja yhteiskunnan pimeitä puolia. Hänen kuuluisia teoksiaan ovat esimerkiksi näytelmät Nukkekoti (1879) ja Villisorsa (1884). Kriittisissä näytelmissään Ibsen paljastaa yhteiskunnassa vallitsevan kaksinaismoralismin.[6] Alun realistisen kautensa jälkeen Ibsen kääntyi myöhemmin symbolismiin.[6].[8]

Ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

August Strindberg (1849–1912) on Ruotsin uudenaikaisen kirjallisuuden merkillisin nero. Hän ei ollut ulkomaailmasta riippuvainen vaan kulki omaa tietään jo nuorena. Strindberg kirjoitti yhden Ruotsin kirjallisuuden mielenkiintoisimmista teoksista, suuren historiallisen draaman Mestari Olavin vuonna 1872.[11]. Häneltä tunnetaan myös romaani Punainen huone (1879)[12] sekä omaelämänkerrallinen Palkkapiian poika (1886).[13] Strindberg kirjoitti myös naturalistisia näytelmiä ja siirtyi Ibsenin tavoin myöhemmällä ajalla symbolismiin.[6]

Realismin vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Realismi vaikutti yhteiskunnassa pitkään. Yhteiskunnallisten epäkohtien paljastaminen loi paineita niiden korjaamiseksi, vaikka uudistuminen tai epäkohtiin puuttuminen ei ollutkaan nopeaa.[3] Realismin synnyttämä yhteiskuntakritiikki jatkui kuitenkin varsinaisen realismin ajan loppumisen jälkeen. Lisäksi realismi nosti arvoonsa luonnontieteiden tutkimuksen, mikä johti teknologian kehitykseen.

Realismin aika kirjallisuudessa kesti 1800-luvun lopulle. Realismilla on kuitenkin siitä asti ollut vaikutuksensa kirjallisuuteen. Vaikka 1800-luvun lopulla romantiikan uusi nousu ja symbolismi syrjäyttivätkin realismin, ei realistinen kirjallisuus kadonnut kokonaan. Erityisesti realismin vakuuttava yhteiskunta- ja ihmiskuvaus kestivät myös kirjallisuuden uudet tuulet. Realistinen kirjallisuus eli myös useiden sitä seuranneiden tyylikausien rinnalla ja vaikuttaa yhä nykyaikanakin.[3]

Eräs myöhempi tunnettu realismin suuntaus oli 1930-luvulla Neuvostoliitossa syntynyt sosialistinen realismi. Sosialistisen realismin tehtävänä oli edistää sosialismin toteutumista ja se olikin Neuvostoliiton virallisesti hyväksymä kirjallisuussuuntaus. Sosialistisessa realismissa yksilöt nähdään aina osina sosialistista yhteiskuntaa. Teokset suhtautuivat yhteiskuntaan myönteisesti. Ne oli kirjoitettu koko kansan luettaviksi. Todellisuus esitettiin sellaisena kuin kansan enemmistön se haluttiin näkevän.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuuslähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koskimies, Rafael: Maailman kirjallisuus IV, Otava, 1965
  • Rikama, Juha: Kirjallisuustieto, WSOY, 1978
  • Zetterholm, Tore: Kirjaniekat, Koko Kansan Kirjakerho Oy, 1984

Verkkolähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Rikama, Juha: Kirjallisuustieto, WSOY, 1978, sivut 130–132
  2. a b c d e f g Rikama, Juha: Kirjallisuustieto, WSOY, 1978, sivut 132–136, sivu 142
  3. a b c Rikama, Juha: Kirjallisuustieto, WSOY, 1978, sivu 144–146
  4. Zetterholm, Tore: Kirjaniekat, Koko Kansan Kirjakerho Oy, 1984, sivu 193
  5. http://wsoy.fi/yk/products/show?isbn10=951-0-30303-8 (23.01.10)
  6. a b c d e Rikama, Juha: Kirjallisuustieto, WSOY, 1978, sivut 136–141
  7. a b Zetterholm, Tore: Kirjaniekat, Koko Kansan Kirjakerho Oy, 1984, sivut 221–228
  8. a b c Zetterholm, Tore: Kirjaniekat, Koko Kansan Kirjakerho Oy, 1984, sivut 217–218
  9. http://digital.library.upenn.edu/women/bronte/bronte-anne.html
  10. a b c Zetterholm, Tore: Kirjaniekat, Koko Kansan Kirjakerho Oy, 1984, sivut 198–205
  11. Maailman kirjallisuus IV, Otava, 1965, sivu 267–276
  12. http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525771229 (23.01.10)
  13. http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525771229
  14. http://www.kulttuuri.hel.fi/valkoinensali/ohjelma/sosialistinen_fi.html (23.01.10)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Auerbach, Erich: Mimesis: todellisuuden kuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000.
  • Kansojen kirjallisuus, osa 8: Realismi. WSOY, 1976.
  • Vartiainen, Pekka: Länsimaisen kirjallisuuden historia. BTJ-kustannus, 2009.