Paavo Haavikko

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Paavo Haavikko
Syntynyt 25. tammikuuta 1931
Helsinki, Suomi
Kuollut 6. lokakuuta 2008 (77 vuotta)
Helsinki
Ammatit akateemikko, kirjailija, runoilija, kustantaja, kolumnisti, elokuvakäsikirjoittaja
Kansallisuus Suomi
Aikakausi 1951–2008
Tyylilajit modernismi
Ensiteokset Tiet etäisyyksiin (1951)

Paavo Juhani Haavikko (25. tammikuuta 1931 Helsinki – 6. lokakuuta 2008 Helsinki) oli suomalainen akateemikko, kirjailija, runoilija ja kustantaja. Haavikko julkaisi yli 70 teosta. Hänen runokokoelmiaan on käännetty 12 kielelle. Haavikkoa pidetään yhtenä Suomen merkittävimmistä nykykirjailijoista ja -runoilijoista.[1]

Sisällysluettelo

[muokkaa] Kirjailijanura

Haavikon ensimmäinen runokokoelma Tiet etäisyyksiin ilmestyi vuonna 1951. Proosateoksista kolmen novellin kokoelma Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä (1964) herätti huomiota ja siihen sisältyvä dystopia ”Lumeton aika” jäi elämään. Näytelmistä ensimmäinen Münchhausen (1960) herätti kiistaa väitetyn käsittämättömyytensä takia. Myöhemmistä näytelmistä etenkin Sulka (1973) tuli suosituksi. Haavikko on tehnyt librettoja Aulis Sallisen säveltämiin oopperoihin, kuten Kuningas lähtee Ranskaan (1974) ja Ratsumies (1974). Lisäksi hän on kirjoittanut kolumneja muun muassa Uuteen Suomeen ja Suomen Kuvalehteen.

Haavikko toimi Otavan kirjallisena johtajana 1967–1983 ja perusti kustannusyhtiö Art Housen. Filosofian kunniatohtorin arvon Haavikko sai Helsingin yliopistosta 1969. Akateemisia opintoja hän ei harjoittanut vaan toimi jo nuoresta pitäen liikemiehenä. Alan sanasto ja ajattelutapakin näkyvät hänen runoissaan. Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä, totesi akateemikko, ehkä ilkikurisesti, Kauppalehden haastattelussa vuonna 2001.[2]

Arvostelevien näkemystensä vuoksi Haavikko sai valtakunnanpessimistin viitan. Hän arvosteli muun muassa uuden oopperatalon rakentamista, kirjastojen kurjistamista, Martti Ahtisaaren valintaa presidentiksi, Helsingin Sanomien valta-asemaa ja poliisin toimintaa Mikkelin panttivankidraamassa. Haavikko kirjoitti muun muassa yhdessä Tuomas Keskisen ja Kimmo Pietiläisen kanssa lamavuosina 1990-luvun alussa Ilmestyskirja-sarjan. Vuonna 2006 ilmestyneessä Ei. Siis kyllä Haavikko ottaa kriittisesti kantaa Suomen NATO-jäsenyyteen.

Haavikko ansioitui myös elokuvakäsikirjoittajana. Hän teki alkuperäisen käsikirjoituksen Alfred Kordelinin murhasta kertovaan elokuvaan Mommilan veriteot 1917 (1973) sekä toimi yhtenä käsikirjoittajana Maunu Kurkvaaran elokuvassa Menestyksen maku (1983) Lisäksi hän myös dramatisoi oman näytelmänsä Kuningas lähtee Ranskaan Anssi Mänttärin ohjaamaksi elokuvaksi yhdessä Mänttärin ja Heikki Katajiston kanssa. Hänen tunnetuin työnsä elokuvan alalla on Kalevalaan pohjautuva käsikirjoitus neliosaiseen, Kalle Holmbergin ohjaamaan televisiosarjaan Rauta-aika (1982).

Haavikon esikoisromaani Yksityisiä asioita (1960) käsittelee vuoden 1918 tapahtumia. Jännitysromaanin Barr-niminen mies ensimmäisen painoksen (1976) hän julkaisi salanimellä Anders Lieksman.[3]

[muokkaa] Yksityiselämä

Haavikko oli naimisissa kaksi kertaa: vuodesta 1955 kirjailija Marja-Liisa Vartion kanssa tämän kuolemaan 1966 asti, ja vuodesta 1971 kirjallisuudentutkija Ritva Haavikon kanssa omaan kuolemaansa asti.

Kirjailijan ja kustantajan työn lisäksi Haavikko toimi liikemiehenä kiinteistö- ja metsäkauppa-alalla.

Haavikko sai Helsingin yliopiston kunniatohtorin ja akateemikon arvonimet, mutta ei itse koskaan käyttänyt niitä.[4]

Haavikko kuoli pitkäaikaiseen sairauteen Helsingissä 6. lokakuuta 2008. Hänelle oli vasta edellisenä päivänä myönnetty Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto.[5]

[muokkaa] Rooli kansallisena näkijänä

Haavikko loi vuosikymmenien myötä itsestään julkisuudessa kuvan eräänlaisena kansallisena näkijänä. Sitä asemaa, johon hän oli 1990-luvulle tultua kohonnut, kuvaa Kristina Rotkirchin Dagens Nyheteriin vuonna 1995 kirjoittama: ”Nykyään Haavikko on keisari tasavallassa, kansallinen oraakkeli, jonka ankaraa selvänäköisyyttä arvostavat myös ne, joiden on vaikea sietää sitä.”[6] Jo vuonna 1978 Erno Paasilinna oli kirjoittanut Parnassossa: ”Haavikon asema kirjallisuuden kentässä ei ole kaukana erään toisen henkilön asemasta valtiossa”, viitaten presidentti Kekkoseen[7]. Kansakunnan linja, laajan keskustelun herättänyt Haavikon uudelleentulkinta Suomen lähihistoriasta, oli ilmestynyt vuotta ennen Paasilinnan lausuntoa.

Haavikko kuvaa asemaansa näkijänä muistelmiensa jälkimmäisessä osassa Prospero (1995) seuraavasti:

»Kun yhteisön ajattelu pirstaloituu ja koulutus johtaa yhä kapeneviin tietosektoreihin, on äkkiä tarvetta kokonaisuuden näkijälle jos hänellä on näkijän kyky. Siksi, samalla kun vastus on ehkäpä kasvanut, on Haavikolle myönnetty kansakunnan elämässä itseoikeutettu asema menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden näkijänä. Sen ylläpitäminen vaatii itsenäistä, spekuloimatonta mutta myös perustavasti tervettä luontoa.»
([8])

Julkisuuskuvaansa Haavikko erittelee samassa teoksessaan näin:

»Haavikosta rakentui myytti, pila- ja vihakuva, jollainen kasvaa yleensä vain poliittisen henkilön karikatyyriksi. – – Mutta 1980-luvulla alkaa käsityksiin kirjautua ilkeyttä ja kuonaa itsepäistä oikeudentuntoa ja ilmeisen oikeata näkemistä kohtaan. Kateus hänen itsenäistä asemaansa, julkisuutta ja uskomattomaksi kuviteltua ja kerrottua varallisuuttaan kohtaan kasvattaa tehokasta vastapainoa, alas repimistä. – – Se henkilö joksi Haavikko-niminen henkilö kuvataan ylittää kaikki ihmisen mahdollisuuksien rajoissa olevan toiminnan rajat.»
([9])

Ajan kuluessa julkisuudessa korostui Haavikon rooli poleemikkona. Sen sijaan esimerkiksi monia aforistisia kiteytyksiä, jotka ovat kohonneet lentäviksi lauseiksi, ei välttämättä osata yhdistää Haavikkoon. Esimerkiksi säe ”Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa?” on peräisin oopperalibretosta Ratsumies. Monet presidentti Kekkosen käyttämät Haavikko-lainaukset ovat jääneet elämään: ”Sillat voitetaan kulkemalla niiden ylitse.” Erityisen tunnettu on Haavikon lausahdus parodian tarpeettomaksi käymisestä: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.”[10]

[muokkaa] Tuotantoa

[muokkaa] Runokokoelmia

[muokkaa] Kokoomateoksia

  • Sillat: Valitut runot. Otava, 1984. ISBN 951-1-07958-1.
  • Kirjainmerkit mustat: Runot 1949–1966. WSOY, 1993. ISBN 951-0-19041-1.
  • Tyrannin ylistys: Runot 1970–1981. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19352-6.
  • Runot! Runot 1984–1992. WSOY, 1992. ISBN 951-0-18414-4.
    • Sisältää kokoelmat After the Deadline (1984), Con amore, con furore (1985), Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä (1987), Toukokuu, ikuinen (1988), Talvirunoja (1990), Musta Herbaario (1992) sekä mietelmäkokoelmissa Pimeys (1984) ja Kansalaisvapaudesta (1989) mukana olleet runot. Teokset After the Deadline ja Con amore, con furore kirjailija jakoi ilmestyessä vain pienelle ystäväpiirille. Musta herbaario on aikaisemmin julkaisematon.
  • Talvipalatsi: Varhaisversion rekonstruktio vuodelta 1959. Art House, 2001. ISBN 951-884-307-4.
  • Valitut runot 1949–2001. WSOY, 2006. ISBN 951-0-31939-2.

[muokkaa] Näytelmiä

  • Münchausen; Nuket: Kaksi näytelmää. Otava, 1960.
  • Ylilääkäri: Kaksi näytelmää. Sisältää näytelmät: Ylilääkäri; Agricola ja kettu. Otava, 1968.
  • Soitannollinen ilta Viipurissa 1918. Otava, 1978. ISBN 951-1-04977-1.
  • Viisi pientä draamallista tekstiä. Otava, 1981. ISBN 951-1-06332-4.
  • Sulka: 12 näytelmää. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21855-3.
    • Sisältö: Sulka (1973). Ratsumies (1974), Kuningas lähtee Ranskaan (1974), Harald Pitkäikäinen (1974), Agricola ja kettu (1968), Kuningas Harald, jäähyväiset (kuunnelma, 1978), Kaisa ja Otto (1976), Herra Östanskog (1981), Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää (1976), Naismetsä (kuunnelma, 1989), Englantilainen tarina (1990), Anastasia ja minä (1994).
  • Airo ja Brita. Art House, 1999. ISBN 951-884-259-0.
  • Hitlerin sateenvarjo. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29123-4.

[muokkaa] Romaaneja ja novelleja

  • Yksityisiä asioita. Otava, 1960.
  • Toinen taivas ja maa. Otava, 1961.
  • Vuodet. Otava, 1962.
  • Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä. Sisältää novellit Lumeton aika, Arkkitehti, Pitkiä naisia. Otava, 1964.
  • Yksityisiä asioita: 60-luvun proosa. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20114-6.
    • Sisältää myös novellit Hämäläinen (1960) ja Työmaaparakki (1967).
  • Barr-niminen mies. Otava, 1976. ISBN 951-1-08178-0. (Ensimmäinen painos salanimellä Anders Lieksman, myöhemmät omalla nimellä.)
  • Fleurin koulusyksy. Art House, 1992. ISBN 951-884-076-8.
  • Fantastisia kertomuksia: Proosa 1976–1995. WSOY, 1996. ISBN 951-0-20915-5.
    • Sisältää muun muassa: Gagarin (pienoisromaani), Barr-niminen mies (1976), Fleurin koulusyksy (1992).
  • Pahin ja paras. Art House, 1996. ISBN 951-884-201-9.
  • Mustat kantarellit: Kolme novellia. Art House, 2004. ISBN 951-884-392-9.

[muokkaa] Aforistiikkaa

  • Puhua, vastata, opettaa. Otava, 1972. ISBN 951-1-00027-6.
  • Ikuisen rauhan aika (1981)
  • Pimeys (1984)
  • Näkyväistä maailmaa: Aforistiset sarjat 1972–1984. WSOY, 1985. ISBN 951-0-13282-9.
    • Sisältää teokset Puhua, vastata, opettaa (1972), Puolustuspuhe (1977), Ikuisen rauhan aika (1981), Pimeys (1984) ja Rahasta (1973).
  • Kansalaisvapaudesta. WSOY, 1989. ISBN 951-0-13434-1.
  • Käytännön metafysiikka. Art House, 2001. ISBN 951-884-317-1.

[muokkaa] Muuta proosaa

[muokkaa] Muistelmia

[muokkaa] Historiankirjoitusta

  • Kansakunnan linja: Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan 1904–1975. Otava, 1977. ISBN 951-1-04412-5.
  • Kansakunnan synty. Arthouse, 1988. ISBN 951-96086-2-1.
  • Kansakunnan linja: Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan 1904–1990. Laajennettu laitos. Art House, 1990. ISBN 951-884-048-2.
  • Nuijasota: Sisällissodan vuodet 1596–1599. Art House, 1996. ISBN 951-884-206-X.
  • Suuri keinottelu: Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan. Art House, 1997. ISBN 951-884-212-4.
  • Päämaja – Suomen hovi. 4. korjattu painos. Art House, 2007. ISBN 978-951-884-438-2.

[muokkaa] Kannanottoja

[muokkaa] Ilmestyskirja-sarja

Tuomas Keskisen ja Kimmo Pietiläisen kanssa.

[muokkaa] Tietokirjallisuutta

[muokkaa] Tunnustuksia

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Esimerkiksi Suomen kirjallisuushistoria 1–3. Päätoimittaja: Yrjö Varpio. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-133-X.
  2. ↑ http://www.iltalehti.fi/uutiset/200810078385520_uu.shtml
  3. ↑ "Esko Laukosta Olavi Kokkoon". HS.fi, 26.8.2006. Viitattu 20.10.2008.
  4. ↑ Kansallisbiografia
  5. ↑ Kirjailijaliitto palkitsi Paavo Haavikon Helsingin Sanomat. 5.10.2008. Viitattu 6.10.2008.
  6. ↑ Haavikko, Paavo: Prospero: Muistelmat vuosilta 1967–1995, s. 269. Art House, 1995. ISBN 951-884-157-8.
  7. ↑ Haavikko 1995, s. 73.
  8. ↑ Haavikko 1995, s. 249.
  9. ↑ Haavikko 1995: 243.
  10. ↑ Haavikko 1995, s. 48.

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Eskelinen, Markku & Koskimaa, Raine: Haavikko 2001. S. 235–283: Paavo Haavikon haastattelu 26.10.2000. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25732-X.
  • Kinnunen, Aarne: Syvä nauru: Tutkimus Paavo Haavikon dramatiikasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 331. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1977. ISBN 951-717-109-9.
  • Pentikäinen, Johanna: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Espoo: J. Pentikäinen, 2002. ISBN 952-10-0647-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Saari, Mauno: Haavikko-niminen mies. Helsingissä: Otava, ilmestyy 2009. ISBN 978-951-1-22741-0.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Haavikko
Henkilökohtaiset työkalut