Paavo Haavikko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Paavo Haavikko
Paavo Juhani Haavikko.jpg
Salanimet Anders Lieksman
Syntynyt 25. tammikuuta 1931
Helsinki
Kuollut 6. lokakuuta 2008 (77 vuotta)
Helsinki
Ammatit kirjailija, runoilija, kustantaja, kolumnisti, elokuvakäsikirjoittaja
Kansallisuus suomalainen
Aikakausi 1951–2008
Tyylilajit modernismi
Ensiteokset Tiet etäisyyksiin (1951)
Tunnustukset Neustadtin kansainvälinen kirjallisuuspalkinto 1984,
taiteen akateemikon arvonimi 1994
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Paavo Juhani Haavikko (25. tammikuuta 1931 Helsinki6. lokakuuta 2008 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, runoilija ja kustantaja. Haavikko julkaisi yli 70 teosta. Hänen runokokoelmiaan on käännetty 12 kielelle. Haavikkoa pidetään yhtenä Suomen merkittävimmistä nykykirjailijoista ja -runoilijoista.[1] Hänet palkittiin muun muassa kansainvälisellä Neustadt-palkinnolla 1984 ja taiteen akateemikon arvonimellä 1994.

Haavikko oli paitsi kirjailija ja kustantaja, myös liikemies kiinteistö- ja metsäkauppa-alalla.[2] Hänelle myönnettiin akateemikon ja Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvonimet, mutta hän ei itse käyttänyt niitä.[2]

Haavikko toimi kustannuosakeyhtiö Otavan kirjallisena johtajana 1967–1983 ja hän oli myös Otavan, Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n ja Rautakirja Oy:n johtokuntien jäsenenä 1970-luvulla.[3]

Kirjailijanura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavikon ensimmäinen runokokoelma Tiet etäisyyksiin ilmestyi vuonna 1951. Proosateoksista kokoelma Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä (1964) herätti huomiota ja siihen sisältyvä novelli ”Lumeton aika” jäi elämään. Näytelmistä ensimmäinen, Münchhausen (1960), herätti kiistaa väitetyn käsittämättömyytensä takia. Myöhemmistä näytelmistä etenkin Sulka (1973) tuli suosituksi. Haavikko on tehnyt librettoja Aulis Sallisen säveltämiin oopperoihin, kuten Kuningas lähtee Ranskaan (1974) ja Ratsumies (1974). Lisäksi hän kirjoitti kolumneja muun muassa Uuteen Suomeen ja Suomen Kuvalehteen.

Haavikko perusti 1975 kustannusyhtiö Art Housen, jonka siipien suojaan tuli myöhemmin myös Jalava kirjankustantamo. Vuonna 1988 Art House osti lisäksi Uusi Suomi-yhtiöiltä ammatti- ja oppikirjallisuutta kustantavan Tietosanoma Oy:n.[4] Haavikon yrityksiin kuului lisäksi Pudasjärvellä turvetuotantoa harjoittanut Polar-sammal Oy ja Haavikon perhe omisti myös noin 1 000 hehtaaria metsää pääosin Pohjois-Suomessa.[5]

Filosofian kunniatohtorin arvon Haavikko sai Helsingin yliopistosta 1969. Akateemisia opintoja hän ei harjoittanut vaan toimi jo nuoresta pitäen liikemiehenä. Alan sanasto ja ajattelutapakin näkyvät hänen runoissaan. Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä, sanoo Haavikko vuonna 2001.[6] Teoksessa Puolustuspuhe (1977) Haavikko selvittää kirjoittamisen etiikkaansa ja kertoo varmistaneensa sen, ettei hänen kirjoituksiaan voi käyttää hyväksi.

Haavikko ansioitui myös elokuvakäsikirjoittajana. Hän teki alkuperäiskäsikirjoituksen Alfred Kordelinin murhasta kertovaan elokuvaan Mommilan veriteot 1917 (1973) ja toimi yhtenä käsikirjoittajana Maunu Kurkvaaran elokuvassa Menestyksen maku (1983) Lisäksi hän dramatisoi oman näytelmänsä Kuningas lähtee Ranskaan Anssi Mänttärin ohjaamaksi elokuvaksi yhdessä Mänttärin ja Heikki Katajiston kanssa. Hänen tunnetuin työnsä elokuvan alalla on Kalevalaan pohjautuva käsikirjoitus neliosaiseen, Kalle Holmbergin ohjaamaan televisiosarjaan Rauta-aika (1982).

Haavikon esikoisromaani Yksityisiä asioita (1960) käsittelee vuoden 1918 tapahtumia. Jännitysromaanin Barr-niminen mies ensimmäisen painoksen (1976) hän julkaisi salanimellä Anders Lieksman.[7]

Haavikon pitkään tuntenut Mauno Saari laati Haavikosta elämäkerran Haavikko-niminen mies, joka ilmestyi lokakuussa 2009. Haavikon poika Heikki Haavikko jätti käräjäoikeudelle pyynnön estää kirjan julkaisu, koska hän ei saanut kirjaa ennakkoon luettavakseen.[8] Käräjäoikeus kuitenkin hylkäsi vaatimuksen.[9] Kiistan vuoksi Heikki Haavikko antoi isänsä teosten uusintapainosten julkaisuoikeudet WSOY:lle.[10]

Haavikon valikoitujen teosten julkaisusuunnitelman toteuttamiseen on ajateltu kolmea kustantajaa, ArtHouse, WSOY ja Otava. Suunnitelman takana ovat Haavikon puoliso Ritva Haavikko ja professori Aarne Kinnunen. Sarjaan kuuluisi kymmenen teosta Haavikon keskeisestä tuotannosta.[11]

Haavikolta on peräisin monia lentäviksi lauseiksi jääneitä sanontoja, kuten "ne tekevät sen itse".[12]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavo Haavikko puolisonsa Marja-Liisa Vartion kanssa vuonna 1960.

Paavo Haavikon vanhemmat olivat toimitusjohtaja Heikki Adrian Haavikko ja Rauha Pyykönen.[13]

Haavikko oli naimisissa kaksi kertaa: vuodesta 1955 kirjailija Marja-Liisa Vartion kanssa tämän kuolemaan 1966 asti, jonka kanssa hänellä oli lapset Johanna s. 1956 ja Heikki s. 1960 ja vuodesta 1971 kirjallisuudentutkija Ritva Haavikon kanssa omaan kuolemaansa asti.[2]

Haavikko kuoli pitkäaikaiseen sairauteen Helsingissä 6. lokakuuta 2008. Hänelle oli vasta edellisenä päivänä myönnetty Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto.[14]

Rooli kansallisena näkijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavikosta muodostui vuosikymmenien myötä julkisuudessa kuva eräänlaisena kansallisena näkijänä. Siitä asemasta, johon hän oli 1990-luvulle tultua kohonnut, kirjoitti Kristina Rotkirch 1995: ”Nykyään Haavikko on keisari tasavallassa, kansallinen oraakkeli, jonka ankaraa selvänäköisyyttä arvostavat myös ne, joiden on vaikea sietää sitä.”[15] Jo vuonna 1978 Erno Paasilinna oli kirjoittanut: ”Haavikon asema kirjallisuuden kentässä ei ole kaukana erään toisen henkilön asemasta valtiossa”, viitaten presidentti Kekkoseen.[16] Vuotta ennen Paasilinnan lausuntoa ilmestynyt Haavikon uudelleentulkinta Suomen lähihistoriasta, Kansakunnan linja, herätti laajaa keskustelua.

Haavikko kuvaa asemaansa näkijänä muistelmiensa jälkimmäisessä osassa Prospero (1995) seuraavasti:

»Kun yhteisön ajattelu pirstaloituu ja koulutus johtaa yhä kapeneviin tietosektoreihin, on äkkiä tarvetta kokonaisuuden näkijälle jos hänellä on näkijän kyky. Siksi, samalla kun vastus on ehkäpä kasvanut, on Haavikolle myönnetty kansakunnan elämässä itseoikeutettu asema menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden näkijänä. Sen ylläpitäminen vaatii itsenäistä, spekuloimatonta mutta myös perustavasti tervettä luontoa.»
([17])

Julkisuuskuvaansa Haavikko erittelee samassa teoksessaan:

»Haavikosta rakentui myytti, pila- ja vihakuva, jollainen kasvaa yleensä vain poliittisen henkilön karikatyyriksi. – – Mutta 1980-luvulla alkaa käsityksiin kirjautua ilkeyttä ja kuonaa itsepäistä oikeudentuntoa ja ilmeisen oikeata näkemistä kohtaan. Kateus hänen itsenäistä asemaansa, julkisuutta ja uskomattomaksi kuviteltua ja kerrottua varallisuuttaan kohtaan kasvattaa tehokasta vastapainoa, alas repimistä. – – Se henkilö joksi Haavikko-niminen henkilö kuvataan ylittää kaikki ihmisen mahdollisuuksien rajoissa olevan toiminnan rajat.»
([18])

Ajan kuluessa julkisuudessa korostui Haavikon rooli poleemikkona. Sen sijaan esimerkiksi monia aforistisia kiteytyksiä, jotka ovat kohonneet lentäviksi lauseiksi, ei välttämättä osata yhdistää Haavikkoon. Esimerkiksi säe ”Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa?” on peräisin oopperalibretosta Ratsumies. Monet presidentti Kekkosen käyttämät Haavikko-lainaukset ovat jääneet elämään: ”Sillat voitetaan kulkemalla niiden ylitse.” Erityisen tunnettu on Haavikon lausahdus parodian tarpeettomaksi käymisestä: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.”[19]

Tuotanto (valikoima)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Paavo Haavikon teokset

Runoteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Proosaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kootut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aforismeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiankirjoitusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kansakunnan linja: Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan 1904–1990. Laajennettu laitos, 1. laitos 1977. Art House, 1990. ISBN 951-884-048-2.
  • Nuijasota: Sisällissodan vuodet 1596–1599. Art House, 1996. ISBN 951-884-206-X.
  • Suuri keinottelu: Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan. Art House, 1997. ISBN 951-884-212-4.
  • Päämaja – Suomen hovi. 4. korjattu painos (1. painos 1999). Art House, 2007. ISBN 978-951-884-438-2.

Kannanottoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen kirjallisuushistoria 1–3. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-133-X.
  2. a b c H. K. Riikonen: Haavikko, Paavo (1931-2008) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 7.10.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 3.9.2009.
  3. Kuka kukin on 1978 (Projekt Runeberg)
  4. Tietoa ArtHouse-ryhmästä
  5. Kustantajaperhe tekee turvebisnestä, Kaleva 6.7.2002
  6. Kupiainen, Jari: Miljoonien perintö Iltalehti. 8.10.2008. Viitattu 3.9.2009.
  7. Esko Laukosta Olavi Kokkoon Helsingin sanomat. 26.8.2006. Viitattu 20.10.2008.
  8. Mäkinen, Esa: Haavikon poika yrittää estää isänsä elämäkerran julkaisun. Helsingin sanomat, 20.8.2009, s. C1. Artikkelin verkkoversio Viitattu 20.8.2009.
  9. Paavo Haavikon elämäkerran saa julkaista Yle.fi. Viitattu 27.8.2009.
  10. STT: WSOY julkaisee Paavo Haavikon teosten uusintapainoksia 3.9.2009. Elisa.net. Viitattu 3.9.2009.
  11. Risto Lindstedt, Haavikko pakettiin, Suomen Kuvalehti, 24/2919, 18.6.2010, sivu 15.
  12. Jyrki Nummi, On oltava ehdottoman moderni, Poiminta, Helsingin Sanomat 4.2.2011 sivu C 3
  13. Kuka kukin on 1978 (Projekt Runeberg)
  14. Kirjailijaliitto palkitsi Paavo Haavikon Helsingin sanomat. 5.10.2008. Viitattu 6.10.2008.
  15. Haavikko, Paavo: Prospero: Muistelmat vuosilta 1967–1995, s. 269. Art House, 1995. ISBN 951-884-157-8.
  16. Haavikko 1995, s. 73.
  17. Haavikko 1995, s. 249.
  18. Haavikko 1995, s. 243.
  19. Haavikko 1995, s. 48.
  20. http://www.otava.fi/kirjailijat/kotimaiset/a-i/haavikko_paavo/fi_FI/palkinnot/
  21. http://www.mtv3.fi/uutiset/arkisto/9610/961010/9610100107.html

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eskelinen, Markku & Koskimaa, Raine: Haavikko 2001. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25732-X.
  • Kinnunen, Aarne: Syvä nauru: Tutkimus Paavo Haavikon dramatiikasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 331. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1977. ISBN 951-717-109-9.
  • Kinnunen, Aarne: Kaksi metriä syvistä kysymyksistä: Paavo Haavikon proosasta. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34507-8.
  • Pentikäinen, Johanna: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Espoo: J. Pentikäinen, 2002. ISBN 952-10-0647-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Saari, Mauno: Haavikko-niminen mies. Helsingissä: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22741-0.
  • Sihvo, Hannes: Soutu Bysanttiin: Paavo Haavikon metodin ja maailmankuvan tarkastelua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 356. Joensuun korkeakoulun julkaisuja. Sarja A 14. Helsinki Joensuu: Suomalaisen kirjallisuuden seura: Joensuun korkeakoulu, 1980. ISBN 951-717-200-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]