Eila Hiltunen
Sivulta puuttuu Eila Hiltunen (22. marraskuuta 1922, Sortavala – 10. lokakuuta 2003, Helsinki) oli suomalainen kuvanveistäjä. Hiltunen tunnetaan ennen kaikkea hitsatuista teräsveistoksistaan, joista tunnetuin on Sibelius-monumentti Helsingissä. Nuoruudentuotantonsa (1947–1957) hän teki pronssista ja marmorista. Myöhemmin hän on soveltanut hitsaustekniikkaa teräksen lisäksi muun muassa kupariin ja alumiinipronssiin.
Eila Vilhelmiina Hiltunen oli autoalan yrittäjä Usko Hiltusen ainoa lapsi. Hän teki ensimmäiset hitsauskokeilunsa 8-vuotiaana salaa toisen tytön kanssa isän metalliverstaassa Haminassa. Isän työn perässä perhe muutti Lahteen ja sitten Helsinkiin, jossa Eila ryhtyi opiskelemaan Tyttönormaalilyseossa. Hän pääsi ylioppilaaksi keväällä 1942, sota-ajan vuoksi ilman ylioppilaskirjoituksia. Hänet valittiin Ateneumiin opiskelemaan kuvataidetta mm. Aale Hakavan johdolla. Eila Hiltunen sai vuonna 1948 osallistua Salzburgin seminaariin, amerikkalaiseen kesäyliopistokurssiin Itävallassa. Samana vuonna hän osallistui pohjoismaiseen naistaitelijoiden näyttelyyn Tukholmassa. Kahta vuotta myöhemmin hän piti ensinäyttelynsä Suomessa ja vuonna 1952 Kööpenhaminassa.[1]
1950-luvun lopulla Eila Hiltunen alkoi työskennellä muovailun ja valamisen sijasta suoraan metalliin. Vaikka itsekin perehtyi hitsaukseen, hän alkoi käyttää hitsaaja-avustajaa [1]. Vuonna 1967 paljastetun Sibelius-monumentin lisäksi Hiltusen tunnettuja julkisia teoksia ovat mm. suihkukaivo Veden alla Tampereella (1960), Suomen pankin suihkukaivo Kuparikonstruktio (1961) – ensimmäinen abstrakti julkinen veistos Helsingissä – Ihmisiä aikojen saatossa Helsingin kaupungintalolla (1971) ja Polyfonia Porissa (1984). Ulkomailla Hiltusen julkisia teoksia on mm. Montrealissa, New Yorkissa, Berliinissä, Roomassa, Teheranissa ja Jeddassa. [2] Suurten töiden ohella Eila Hiltunen tunnetaan muotokuvistaan, mitalieistaan ja koruistaan.[1]
Eila Hiltunen sai Pro Finlandian 1966 ja professorin arvonimen 1973. Vuonna 2000 Eila Hiltuselle myönnettiin Suomi-palkinto ja seuraavana vuonna valtion taidepalkinto. Samana vuonna 2001 Didrichsenin taidemuseo järjesti Eila Hiltusen töiden retrospektiivisen näyttelyn.[3] Ulkomaisia tunnustuksia olivat Italian tasavallan komentajamerkki 1982, Pariisin kaupungin hopeamitali ja Jeddan kaupungin kultamitali 1980. [2]
[muokkaa] Perhe
Vuonna 1944 Eila Hiltunen avioitui leskeksi jääneen valokuvaaja Otso Pietisen (1916-1993) kanssa, ja ensimmäinen lapsi Markku syntyi 1946. Tytär Pia syntyi [[1956. Tyttären syntymän aikoihin valmistui ateljeetalo Helsingin Munkkiniemeen. 1960-luvun lopulla perhe hankki toiseksi asunnokseen keskiaikaisen linnoitustornin Monticchiellon kylästä Italian Toscanasta.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ a b c Allen, Ritva (1998). Suomalaisia vaikuttajanaisia : kohti vuotta 2000. Porvoo: W. Söderström. ISBN 9510226076.
- ↑ a b Eila Hiltunen Helsingin Sanomat. Viitattu 16.1.2012.
- ↑ Eila Hiltunen - Biography Viitattu 16.1.2012.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Eila Hiltunen taiteilijamatrikkelissa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Eila Hiltunen Wikimedia Commonsissa- Eila Hiltusen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
- Artists.fi – mm. teoskuvia
- Eilahiltunen.net – perheen ja ystävien kunnianosoitus
- YLE Elävä arkisto – Poikkitaiteellinen Eila Hiltunen
- Retrospektiivisen näyttelyn luettelo vuodelta 2001
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 
