Ulkovaltojen interventio Venäjän sisällissodassa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ulkovaltojen interventio Venäjän sisällissodassa
Osa Venäjän sisällissota
Liittoutuman paraati Vladivostokissa vuonna 1918
Liittoutuman paraati Vladivostokissa vuonna 1918
Päivämäärä:

19171923

Paikka:

Venäjä, Siperia, Mongolia, Persia, Keski-Aasia

Lopputulos:

Bolseviikkejen voitto, Neuvostoliiton perustaminen

Osapuolet

Neuvosto-Venäjän lippu Neuvosto-Venäjä
Flag of Ukrainian SSR.svg Neuvosto-Ukraina
Viron työkansan kommuuni Viron työkansan kommuuni
Kaukoidän tasavalta Kaukoidän tasavalta

Itävalta-Unkarin lippu Itävalta-Unkari
Osmanien valtakunnan lippu. Osmanien valtakunta
Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunta
Japani
Tšekkoslovakian lippu Tšekkoslovakia
Flag of Greece (1822-1978).svg Kreikka
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Canadian Red Ensign 1921-1957.svg Kanada
State Flag of Serbia (1882-1918).svg Serbia
Romanian lippu Romania
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
Ranskan lippu Ranska
Flag of Italy (1861-1946).svg Italia
Viron lippu Viro
Latvia
Liettua
Puolan lippu Puola
Suomen lippu Suomi

Komentajat

Vladimir Lenin
Lev Trotski
Mihail Tuhatševski

ei yhtä tiettyä

Vahvuudet

Tuntematon

Tuntematon

Tappiot

tuntematon

tuntematon

Ulkovaltojen interventio oli ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän sisällissodan aikainen ulkovaltojen sotaretki Venäjälle aluksi ottamaan haltuunsa Venäjälle maailmansodan aikaan laivattuja sotatarvikkeita ja myöhemmin tukemaan Venäjän valkoisia bolševikkien Puna-armeijaa vastaan.

Venäjän ja Saksan solmiman Brest-Litovskin rauhan jälkeen ympärysvallat päättivät ryhtyä Venäjän interventioon. Joissain tapauksissa ympärysvallat tukivat vahvaa paikallista hallintoa, kun taas jossain ne muodostivat bolševikkeja vastaan taistelevien joukkojen pääosan. Ympärysvallat vetäytyivät Pohjois-Venäjältä ja Siperiasta 1920, Japani 1922.

Itsenäisyystaistelijat korvavat Saksan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan marraskuussa 1918 vapautui Neuvosto-Venäjä Saksan sotilaallisesta paineesta, jolloin Saksan paikan Itä-Euroopassa pyrkivät ottamaan haltuunsa Puolan, Viron, Liettuan, Latvian ja Ukrainan itsenäisyystaistelijat. Entente tavoite vaihtui Saksan vastustamisesta bolševismin vastustamiseen, mitä se kuitenkaan ollut valmis tukemaan voimakkaasti tai pitkäaikaisesti, vaan lähinnä tukemalla Venäjän reuna-alueilla olevia niin kansallismielisiä, niin kuin myös keisarillisen Venäjän alueen jakamattomuudesta kiinni pitäviä venäläisiä joukkoja, jotka käytännössä vuoteen 1919 mennessä ajautuivat yhteistyöhön Baltiassa myös kansallismielisten kanssa. Ukrainassa sen sijaan Etelä-Venäjän armeija ja itsenäisyydestään taistelevat puolalaiset sotivat myös ukrainalaisia itsenäisyysmielisiä vastaan.

Interventio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Interventiojoukkojen vangiksi ottamia neuvostovenäläisiä sotilaita Arkangelissa

Britannia, Ranska, Yhdysvallat ja 18 muuta maata (mm. Saksa ja Suomi) tukivat lokakuun vallankumouksessa syrjäytettyjä porvarillisia. Hyökkäystä kutsuttiin interventioksi, joka oli tällaisista operaatioista käytetty nimitys. Ympärysvaltojen voitettua keskusvallat marraskuussa 1918, sotatoimet alkoivat kommunistista Venäjää vastaan, koska haluttiin palauttaa vanha järjestelmä tai jokin sen kaltainen ja jossain määrin pelättiin vallankumouksen leviävän muihin maihin etenkin, kun Saksassa nousi voimakas kommunistinen liike.

Interventio jakautui neljään eri rintamaan, pohjoiseen (Murmansk), itäiseen (Siperia), eteläiseen (Mustameri) ja luoteiseen (Baltia). Pääjoukko oli etelässä Donin alueen vapaaehtoisarmeija, johon liittyi idässä tšekkien ja slovakkien legioona. Idässä oli myös kaksi muuta bolševikkivastaista aluetta, Komutš Samarassa ja Siperian kansallismielinen hallitus Omskissa. Taistelut alkoivat valkoisten tšekkoslovakialaisten ja punaisten latvialaisten välillä 14.5.1918 Tšeljabinskissa, jonka valkoiset voittivat. Tästä alkoi tšekkilegioonan rautatiesota, jota he kävivät Siperian radan junista käsin.[1]

Pohjois-Venäjän interventio 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit, ja sitten brittien pyynnöstä ranskalaiset, nousivat maihin Murmanskissa maaliskuussa 1918 suojellakseen Entente cordialen eli itsensä Venäjälle toimittamia sotatarvikkeita mahdolliselta saksalaishyökkäykseltä, joka voisi olla Suomen valkoisen armeijan tukema. Britannian laivasto oli sekä toimittanut sotatarvikkeita Pohjoisen jäämeren kautta ympäri vuoden sulana pysyvään Murmanskin satamaan, jonne toimitetut varusteet lähetettiin Muurmannin rataa pitkin etelään.

Hanke sai alkunsa, kun Murmanskin neuvosto tiedusteli kansankomissaarien neuvostolta 1.3.1918, miten heidän tulisi suhtautua brittiläisen kontra-amiraali Kempin tarjoukseen suojata brittiläisin joukoin Muurmannin rataa saksalaisilta ja valkosuomalaisilta. Ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotskin vastauksen mukaan tätä tuli tukea.

6.3.1918 kaksi brittiläistä merijalkaväen osastoa, yhteisvahvuudeltaan 150 sotilasta, nousivat maihin Murmanskissa. Tällä välin Neuvosto-Venäjä oli solminut 3. maaliskuuta 1918 Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhan, jolloin Neuvosto-Venäjästä tuli vastentahtoinen Saksan liittolainen, joka joutui luovuttamaan keisarilliselle Venäjälle kuuluneita alueita Saksan sotilaalliseen suojelukseen.

Brittien tukena Pohjois-Venäjän interventioon osallistuivat myös yhdysvaltalaiset joukot ja suomalaisista koottu Muurmannin legioona.

Kesään 1918 mennessä Entente cordialen ja Neuvosto-Venäjän suhteet kiristyivät ja katkesivat, koska Venäjään nähden sotilaallisesti vahva Saksa edellytti Brest-Litovskin rauhassa, että entente lähtee Venäjältä. Saksalaiset olivat nousseet maihin Suomeen huhtikuussa 1918 ja nopeuttivat Suomen sisällissodan loppua jääden maahan useiksi kuukausiksi aina Saksan suursodan häviöön asti. Näin ollen muodostui kesään 1918 mennessä tilanne, missä entente oli valmis ensimmäisen maailmansodan voittamisen tarkoituksessa vastustamaan saksalaisten vaikutusta Venäjällä Neuvosto-Venäjän hallituksen mielipiteestä riippumatta. Tämä johti sotatilaan loppukesästä 1918 brittien, ranskalaisten sekä yhdysvaltalaisten ja Neuvosto-Venäjän kesken.

Valkoisten ja interventiojoukkojen hyökkäys 1919[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota puhkesi käyntiin maaliskuussa 1919, ja valkoiset armeijat etenivät etelästä Anton Denikinin johdolla, Baltiassa Nikolai Judenitšin johdolla ja idässä Aleksandr Koltšakin johdolla kohti Petrogradia ja Moskovaa. Lev Trotskin muodostama Puna-armeija sai kuitenkin torjuttua Koltšakin joukot kesäkuussa, Judenitšin johtama armeija ei saanut kaipaamansa tukea Suomen valkoiselta hallitukselta, ja se lyötiin lokakuussa. Puna-armeijan vastahyökkäyksen lähestyessä Viron rajaa, Viron hallitus julisti Luoteis-Venäjän hallituksen oleskelun Viron alueella ei-toivotuksi 11. marraskuuta ja Judenitšin joukot internoitiin Viroon. Koltšakin alaiset tšekkijoukot luovuttivat Koltšakin bolševikeille, jotka ampuivat hänet 7. helmikuuta 1920 Irkutskissa. Viimevaiheessa sota huipentui viimeisten valkoisten joukkojen piiritykseen Krimillä. Pjotr Wrangel oli koonnut Denikin armeijoiden jäänteet ja linnoittautunut Krimille, jossa ne pitivät asemansa kunnes Puna-armeija palasi Puolasta, jossa se oli taistellut Puolan–Neuvosto-Venäjän sodan 1919. Puna-armeijan käännettyä koko voimansa viimeisiä valkoisia vastaan, he murtuivat, ja viimeiset joukot evakuoitiin Konstantinopoliin marraskuussa 1920.

Puolan ja Ukrainan interventio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska tuki Puolan taistelua Länsi-Ukrainan kansantasavaltaa ja bolševikkeja vastaan tukien myös Krimiltä toimivaa Etelä-Venäjän armeijaa Mustallamerellä.

Venäjän Kaukoidän interventio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Siperian interventio

Toisessa vaiheessa Japani ja Yhdysvallat tekivät intervention Venäjän Kaukoitään Habarovskin ja Vladivostokin seuduille.

Tšekkien ja slovakkien rautatiesota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tšekkien ja slovakkien rautatiesota oli laajin ulkovaltojen interventio, sillä muut maat eivät sotineet suurilla miesmäärillä bolševikkeja vastaan. Venäjälle tšekit ja slovakit olivat joutuneet joko Venäjän sotavankeina tai karkaamalla Itävalta-Unkarin riveistä Venäjän puolelle. Tšekkiläinen professori Tomáš Masaryk sopi maailmansodan alkuvaiheessa keisarillisen Venäjän kanssa, että heistä muodostettiin maailmansotaan 60 000 miehen kokoinen erityisjoukko, Tšekkoslovakian legioona. Noin 90 % heistä oli tšekkejä. Maailmansodan päätyttyä he olivat maattomia joukkoja, jotka pyrkivät pääsemään kotimaahansa. Etuna oli Siperian rata, jota pitkin he saatoivat operoida ilman suurta punaisten vastarintaa. Heidän käytettävissään oli satoja vetureita, toistakymmentä tuhatta vaunua ja useita panssarijunia.[1]

Tšekkien sota puna-armeijaa vastaan alkoi, kun Tšeljabinskissa sattui joukkojen kesken pieni yhteenotto 14.5.1918. Punaisten ylipäällikkö Leo Trotski määräsi tällöin riisumaan tšekit aseista. Tšekkoslovakialaiset eivät suostuneet siihen, vaan valtasivat heinäkuussa 1918 Kazanin ja Jekaterinburgin kaupungit. Tällöin ne saivat haltuunsa tšaarin kultavarannon, arvoltaan 750 miljoonaa kultaruplaa. Tässä tilanteessa he epäsuorasti vaikuttivat tšaariperheen kohtaloon: koska bolševikit eivät halunneet perheen joutuvan valkoisten käsiin, he surmasivat perheen. Toisessa päässä Siperian rataa tšekit ottivat 16.8.1918 haltuunsa Irkutskin.[1]

Tšekkoslovakialaisjoukot taistelivat luottaen siihen, että valkoisten puolelle tulee runsaasti lisäjoukkoja. He eivät kuitenkaan saaneet juuri apua, koska maaliskuun 1919 tienoilla ympärysvallat arvioivat puna-armeijan voittavan sisällissodan. Vain valkoisen amiraali Koltšakin joukko oli tšekkoslovakialaisten liittolaisena samalla rintamalla. Koltšak joutui vetäytymään marraskuussa 1919 Omskista. Taistelu oli ohitse. Tammikuussa 1920 tšekkoslovakialaiset luovuttivat Irkutskissa Koltšakin ja tšaarin kultavarannon bolševikeille vastineeksi vapaasta pääsystä Vladivostokiin [1]

Sodasta palaavia juhlittiin laajasti vastasyntyneessä Tšekkoslovakiassa. Presidentiksi valittu Masaryk julisti, ettei itsenäisyyttä olisi saatu ilman tätä urheaa legioonaa. Kotimaahan palasi 56 459 sotilasta ja 11 271 siviiliä. Ryhmään kuuluneista 4 112 ei palannut, vaan heidät on haudattu Venäjälle.[1]

Tšekkoslovakialaisen legioonan vaiheet[1]

  • 20.8.1914 Venäjä antoi luvan erillisen tšekkilegioonan perustamiseen
  • lokakuu 1914 ensimmäinen tšekkijoukko rintamalle Venäjän riveissä
  • marraskuu 1914: tšekkejä alkoi karata Itävalta-Unkarin armeijasta
  • 3.4.1915: Itävalta-Unkarin 28. tšekkiläisrykmentti antautui venäläisille, ja se lähetettiin vankileirille
  • toukokuu 1915: Itävalta-Unkari määräsi kaikki tšekkikarkurit välittömästi ammuttaviksi
  • syyskuu 1915: Tomáš Masaryk neuvotteli Venäjän kanssa vankien kokoamisesta erillisiksi tšekkoslovakialaisjoukoiksi
  • helmikuu 1916: joukkoja perustettiin ja otettiin käyttöön nimi tšekkoslovakialainen kiväärirykmentti
  • 18.2.1918: Saksa ja Itävalta-Unkari jyräsivät läpi Ukrainan ja tšekkoslovakialaiset joukot pakenevat itään
  • 3.4.1918: Brest-Litovskin rauhansopimus, jossa tšekkoslovakialaiset joukot päätettiin evakuoida Siperian radan päähän, Vladivostokiin
  • 14.5.1918: tšekkoslovakialaiset joukot hyökkäsivät Tšeljabinskiin ja aloittivat taistelun bolševikkeja vastaan
  • 25.6.1918: tšekkoslovakialaiset valloittivat Jekaterinburgin
  • 7.6.1918: tšekkoslovakialaiset valloittivat Omskin, josta tuli idän valkoisten pääkaupunki, päällikkönään Pjotr Vasiljevitsh Vologodski
  • 11.11.1918: ensimmäinen maailmansota päättyi
  • maaliskuu 1919: puna-armeija pakotti valkoiset perääntymään itään
  • joulukuu 1918: valkoinen amiraali Koltšak vetäytyi Omskista, mutta tšekkoslovakialaiset pidättelivät häntä saadakseen omat joukkonsa mukaan
  • 7.1.1920: tšekkoslovakialaiset luovuttivat Koltšakin ja tšaarin kultavarannon bolševikeille vastineeksi vapaasta pääsystä Vladivostokiin
  • 2.9.1920: viimeinen tšekkoslovakialaisia kuljettanut laiva lähti Vladivostokista

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Niels-Peter Busch: Maaton armeija. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 13, s. 48-57. Bonnier. ISSN 0806-5209.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]