Nikolai Judenitš

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kenraali Nikolai Nikolajevitš Judenitš.

Nikolai Nikolajevitš Judenitš (ven. Николай Николаевич Юденич, 30. kesäkuuta (J: 18. kesäkuuta) 1862 Moskova, Venäjä5. lokakuuta 1933 Nizza, Ranska), oli Venäjän menestyksekkäimpiä kenraaleja ensimmäisessä maailmansodassa ja taisteli johtajana luoteisella rintamalla venäjän vastavallankumouksessa ja sisällissodassa 1918–1920. Judenitš sai jalkaväenkenraalin arvon vuonna 1915, ja Venäjän valkoisten joukkojen komentajaksi hänet nimitettiin Baltiaan Venäjän sisällissodassa 1918–1920.[1]

Uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Judenitš valmistui Moskovassa sijainneesta Aleksanterin sotilasopistosta 1881 ja Pietarista Yleisesikunta-akatemiasta 1887. Judenitš kuului vanhaan ukrainalaiseen aatelisukuun ja hänen isänsä oli VI arvoasteen siviilivirkamies, kollegioneuvos. Hän palveli henkivartioväen jalkaväessä Liettuan rykmentissä ja komensi Jalkaväkirykmentti 18:aa Venäjän–Japanin sodan aikana 19041905. Hänet nimitettiin Kazanin (1912) ja Kaukasian (1913) sotilaspiirin johtoon. Ensimmäisen maailmansodan alussa Judenitš määrättiin Kaukasian armeijan yleisesikuntaan ja tammikuussa 1915 sen komentajaksi.

Kaukasian rintama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaukasiassa Judenitš otti osaa mm. Venäjän–Japanin sotaan ja taisteli turkkilaisia vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Ennen sotaa hän oli palvellut Kaukasian sotilaspiirin päällikkönä ja sodan sytyttyä liikekannallepannussa Kaukasian armeijassa sen esikuntapäällikkönä. Tammikuussa 1915 Judenitš ylennettiin jalkaväenkenraaliksi ja nimitettiin Kaukasian armeijan komentajaksi. Hän johti Erzurumin taistelua tammi-helmikuussa 1916. Judenitšin armeija eteni noin 150 kilometriä ja murskasi miltei täydellisesti Kerim-paššan turkkilaisen 3. armeijan. Abdul Kerim erotettiin Turkin Kaukasian joukkojen ylipäällikkyydestä. Ansioistaan Judenitš palkittiin Pyhän Yrjön ritarikunnan 2. asteella ja hän jäikin viimeiseksi Venäjän keisarikunnassa näin korkealla sotilaskunniamerkillä palkituksi. Helmikuun (maaliskuun) vallankumouksen jälkeen hänet nimitettiin Kaukasian rintaman ylipäälliköksi, josta tehtävästä uusi sotaministeri A. F. Kerenski hänet erotti maaliskuussa 1917. Säästöillään hän osti talon Georgian pääkaupungista Tbilisistä ja maata tunnetulta kylpyläseudulta Kislovodskista Venäjän Etu-Kaukasiassa. Hän seurasi jatkuvasti tapahtumia Venäjällä ja asui laittomasti, mutta ei piilossa, Pietarissa.

Luoteisen hallituksen sotaministeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 1919 Judenitš siirtyi yhdessä vaimonsa ja adjutanttinsa kanssa Helsinkiin väärien henkilöpaperien turvin. Helsingissä oli marraskuussa 1918 perustettu ns. Venäjän komitea, joka väitti olevansa Venäjän hallitus. Judenitš valittiin tämän komitean johtajaksi. Luoteis-Venäjän valkoiset luovuttivat käytännössä hänelle diktaattorin valtuudet, sillä Judenitš oli maineeltaan moitteeton sotilas, josta odotettiin valkoisen Venäjän pelastajaa.[1] Hän onnistui saamaan yhteyden Siperiassa toimiviin valkoisiin venäläisiin ja teki yhteistyötä Pariisissa toimineen valkoisten yhteistoimintaelimen, ns. Venäjän poliittisen kokouksen (Русское политическое совещание в Париже) kanssa. Heinäkuussa hänestä tuli Luoteis-Venäjän armeijan komentaja Viroon, ja elokuussa Britannian avulla luodun vastavallankumouksellisen luoteisen hallituksen sotaministeri.[2] Judenitš suunnitteli kolme kuukautta sodan kulkua ja koulutti joukkoja. Taloudellinen tuki saatiin Britannian hallitukselta. Bolševikit olivat taistelemassa Siperiassa ja Ukrainassa Aleksandr Koltšakia vastaan. Judenitš ei saanut olennaista poliittista tukea, ja vähemmistökansallisuuksien itsenäisyysvaateisiin hän suhtautui varauksellisesti. Hänellä oli silti melko hyvin järjestetty 20 000 miehen armeija.

Suhteet Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Judenitš pyysi suomalaisia liittymään sotaan puolelleen ja tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta koska itäisen valkoisen rintaman komentaja Aleksandr Koltšak ei tunnustanut Suomen itsenäisyyttä, Suomi ei liittynyt mukaan Venäjän valkoiseen rintamaan bolševikkeja vastaan saartamaan Pietaria. Venäjän monarkistien kanta oli, että Venäjän keisarikunnan alueella olevien kansallisuuksien itsenäisyyspyrkimykset ja Venäjän valtiorakenteeseen liittyvät kysymykset pitäisi ratkaista rauhantilan palattua perustuslakia säätävässä kansankokouksessa. Periaatteessa Venäjän keisarikunta ja Venäjän keisarin valtaa käyttänyt tasavaltalainen ja duumalle parlamentaarisesti vastuullinen Venäjä oli yhtenäisvaltakunta, josta ei perustuslaillisesti voinut erota, kuten liittovaltioista.

Keväällä 1919 Suomessa oli mielipide jakautunut kahtia Petrogradiin hyökkäämisen kannalta. Jotkut kokoomuksen, mutta myös maalaisliiton kansanedustajat kannattivat Petrogradiin hyökkäämistä, samoin valtionhoitaja Carl Gustaf Emil Mannerheim, jotta bolševismin kukistuttua Suomi olisi voittajien puolella länsivaltojen rinnalla ja jotta myös Venäjän valkoiset bolševikkien tapaan tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden. Jotkut aktivistit suunnittelivat, että Mannerheim kieltäytyisi valtionhoitajana vahvistamasta tasavaltalaista perustuslakia, eduskunta hajotettaisiin ja poikkeustilan aikana tuettaisiin Kannakselta tehtävällä hyökkäyksellä Judenitšin hyökkäystä Virosta Petrogradiin.

Kun K. J. Ståhlbergista tuli presidentti, kariutuivat hyökkäyssuunnitelmat. Suomi ei tehnyt 1919 rauhaa Neuvosto-Venäjän kanssa ja salli Britannian laivaston käyttää Koivistoa moottoritorpedoveneiden tukikohtana mutta ei virallisesti eikä julkisesti osallistunut Neuvosto-Venäjän vastaiseen sotaan, vaikka yksityisesti tuettuja hankkeita ymmärrettiinkin.

Tappio Pietarissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

19. lokakuuta 1919 Judenitšin armeija saapui Pietarin kaupungin liepeille. Bolševikkihallitus päätti jo jättää kaupungin valkoisille, mutta bolševikkien vallankumousjohtaja Lev Trotski saapui johtamaan pääkaupungin puolustusta, lisäjoukkoja tuotiin Moskovasta ja tehdastyöläiset organisoitiin punakaarteiksi. 1. marraskuuta ilman suomalaisten tukea käynnistynyt Judenitšin hyökkäys epäonnistui ja hänen joukkonsa alkoivat vetäytyä.[2] Vuonna 1920 britit evakuoivat Judenitšin joukot Virosta laivalla, ja Judenitš pakeni itse taas Ranskaan, mutta hänellä ei ollut merkittävää osaa Ranskan venäläisessä emigranttiyhteisössä. Judenitš kuoli Nizzassa Ranskan Rivieralla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 185. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. a b Kirkinen, Heikki (päätoim.): Venäjän ja Neuvostoliiton historia, s. 345-6. Helsinki: Otava, 1986. ISBN ISBN 951-1-08450-X.