Kirovin rata

Wikipedia
Ohjattu sivulta Muurmannin rata
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kirovin rata
Draha na murmansk.png
Kirovin radan linjaus
Perustiedot
Reitti  OlhavaMurmansk
Rakennettu  1915–1917
Tekniset tiedot
Pituus  1 448,62 km
Raideleveys  1 520 mm
Sähköistys  3 kV sekä 25 kV
Rakennettava Muurmannin rata ja Ladvan asema. Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorskin valokuva (1915).
Rakentamiseen osallistuneita Itävalta-Unkarin sotavankeja parakeillaan 1915.
Resiina Muurmannin radalla Äänisen seudulla noin vuonna 1915.
Suojoen ylittävä rautatiesilta Äänisen länsipuolella.

Kirovin rata tai Murmannin rata (ven. Кировская железная дорога, Kirovskaja železnaja doroga, vuoteen 1935 Мурманская железная дорога, Murmanskaja železnaja doroga)[1] on Pietarin ja Barentsinmeren rannikolla sijaitsevan Murmanskin välinen sähköistetty rautatie Venäjän luoteisosassa. Sen pituus on nykyisin 1 448,62 km (alun perin ennen oikomisia 1 452 km), ja se kulkee Leningradin alueen, Karjalan tasavallan ja Murmanskin alueen halki.

Kirovin radan nykyisin 1 324 km:n mittainen rataosuus Olhavasta Murmanskiin rakennettiin vuosina 1915–1917 vain puolessatoista vuodessa. Rataosuutta Petroskoista etelään kutsutaan myös Pietari–Petroskoi-radaksi.

Historia

Radan tarve

Rataa tarvittiin turvaamaan Venäjän yhteydet ulkomaailmaan ensimmäisen maailmansodan aikaan, kun Osmanien valtakunta oli liittynyt sotaan keskusvaltojen puolelle, ja yhteydet etelän kautta olivat estyneet. Vapaana pohjoisessa oli enää Vologdan–Arkangelin-rata, mutta sen kuljetuskyky oli riittämätön tarpeeseen nähden. Radan rakentamista pitivät tärkeänä 1915 britit, joiden suunnitelman mukaan ratoja ei oli yhdistetty pohjoisessa toisiinsa. Radan ansiosta Venäjän oli mahdollista vastaanottaa suuria määriä muiden ympärysvaltojen sotatarvikkeita ja tehostaa sodankäyntiä keskusvaltoja vastaan itärintamalla. Näin saksalaisten länsirintamaa, lähinnä Ranskaa, kohtaan kohdistama sotilaallinen paine kevenisi.

Radalle suunniteltiin alustavasti kolme vaihtoehtoista reittiä, jotka olisivat alkaneet joko Petroskoista tai silloin vielä keisarilliseen Venäjään kuuluneen Suomen suuriruhtinaskunnan Nurmeksesta tai Rovaniemeltä.

Radan rakentaminen

Rakentaminen alkoi kesäkuussa 1915. Rakentamiseen tarvittiin 70 000 rakentajaa: 30 000 Keski-Venäjän kuvernementista, 5 000 Suomesta, 25 000 pääasiassa itävaltalaista, saksalaista ja unkarilaista sotavankia, 10 000 värvättyä kiinalaista. Jo vuonna 1914 oli radan valmisteluihin käytetty rangaistusvankeja, joita kuoli runsaasti lavantautiin. Kahdessa vuodessa radanrakentajia väitetään kuolleen 25 000.

Pääinsinöörinä oli Goriatžkovski, joka oli johtanut Altain rautatien (Novonikolajev – Semipalatinsk) rakentamista aikaisemmin.

Ensimmäinen juna Sorokasta Pietariin lähetettiin 13. tammikuuta 1915 (?). MurmanskKantalahti-osuudella liikenne alkoi 23. huhtikuuta 1916 ja loppuosa radasta Sorokka – Kantalahti oli valmis lokakuuhun 1916 mennessä. Radan avajaiset pidettiin 4. lokakuuta 1916.

Rata rakennettiin turvaamaan Venäjän asehuoltoa ja näin sitomaan keskusvaltojen voimia itärintamalla ja siten helpottamaan muiden ympärysvaltojen paineita länsirintamalla. Ranskan pyynnöstä Venäjä suoritti 1916 Brusilovin hyökkäyksen ja 1917 Kerenskin hyökkäyksen, minkä tultua torjutuksi Venäjän väliaikainen hallitus menetti poliittisen uskottavuutensa pyrkiessään edelleen jatkamaan Saksan ja Itävalta-Unkarin vastaista taisteluaan.

Radan ja sataman suojaamiseksi Venäjän sotaministeriö järjesti Pohjoiselle jäämerelle troolareita, torpedoveneitä ja risteilijöitä ja perusti näistä Venäjän Pohjoisen laivaston kesäkuussa 1916. Murmanskin satamaa alkoivat käyttää ranskalaiset ja brittiläiset kauppa-alukset, jotka toivat sotatarvikkeita.

Pohjois-Venäjän interventio

Kun Neuvosto-Venäjän oli pakko solmia rauhansopimus Saksan kanssa, Saksan viholliset ympärysvallat pitivät sodasta erkautunutta Neuvosto-Venäjää vihollisenaan. Ympärysvallat pitivät kokouksen, missä ne päättivät lähteä Venäjän interventioon.

1. maaliskuuta 1918 Murmanskin neuvosto tiedusteli kansankomissaarien neuvostolta, miten sen olisi suhtauduttava brittiläisen kontra-amiraali Thomas W. Kempin tarjoukseen suojella brittiläisillä sotilailla Muurmannin rataa saksalaisilta ja valkosuomalaisilta. Ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotskin vastaussähkeen mukaan pyrkimyksiä tuli tukea. 6. maaliskuuta 1918 kaksi brittiläistä merijalkaväen osastoa yhteisvahvuudeltaan noin 150 sotilasta nousi maihin Murmanskissa. Tästä alkoi Pohjois-Venäjän interventio.

Liittoutuneet yrittivät nyt saada radan ja pitää rataa hallussaan Neuvosto-Venäjältä perustaen tueksi Muurmannin legioonan.

Muurmannin radan sähköistys

Neuvostoliiton Kulkulaitosten Kansankomissariaatti (NKPS) päätti GOELRO-suunnitelmien mukaan aloittaa Neuvostoliiton rautateiden sähköistämisen. Rata peruskorjattiin Kantalahden ja Muurmannin välillä ja sähköistettiin vuosina 1934–1939.

Rata avattiin sähköistetylle liikenteelle asteittain siten että rataosa Kantalahti – ApatiittiHiipinänkaupunki (114,8 km) siirtyi sähköveturien liikennöitäväksi vuonna 1934. Seuraavaksi valmistui rataosa ApatiittiImantero (36,9 km) vuonna 1935. Rataosa Imantero – Olenja (Petra) (36,0 km) vuonna 1938 ja viimeisenä rataosa Olenja (Petra) – Muurmanni (111,1 km) vuonna 1939.

Toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti sähköistystyöt Kantalahdesta etelään. Vasta 1973 saatiin rataosa Kantalahti – Louhi (168 km) avattua kokonaisuudessaan sähköistetylle liikenteelle. Etelässä Leningradin alueella (Leningrad) Obuhovo – Olhava 1 (121 km) avattiin sähkövedolle 1964. Tämän jälkeen radan jatkosähköistyksessä tuli pitkä tauko.

Rataosa Louhi – Kemi (165 km), siirtyi sähkökäyttöön vuonna 1988. Sähköistysjärjestelmien erilaisuus edellytti veturin vaihtoa Louhella. Louhi – Muurmanni oli alun perin sähköistetty 3 000 V tasavirtajärjestelmällä, kun taas Louhen eteläpuolella käytettiin 25 000 V vaihtovirtajärjestelmää.

Rataosa Louhi – Kantalahti – Murmansk muutettiin vasta vuonna 2001 25 kV vaihtovirralle. KemiSorokka (56 km) siirtyi sähkökäyttöön vuonna 1989. Etelässä Leningradin alueella 3 kV tasavirtajärjestelmää jatkettiin Olhavasta Lungatsiin (32,7 km) 1995. LungatsiLotinapelto (88,9 km) saatiin sähkövedolle seuraavana vuonna1996.

Syväriltä pohjoiseen olevaksi sähköistysjärjestelmäksi päätettiin valita 25 kV vaihtovirta. Rataosat BelomorskItele (59 km) ja LotinapeltoÄnettilä (23,8 km) avattiin sähkökäyttöisiksi seuraavana vuonna 1996. Rataosa ÄnettiläKoskenala (9,2 km) siirtyi sähkövedolle seuraavana vuonna 1998. Vuonna 2000 saatiin valmiiksi rataosan KoskenalanSyvärin 7.7 km sähköistys. Vuonna 2004 jatkosähköistys (38 km) saavutti Tokkarin. Vuoden 2005 lopulla voitiin rataosa TokkariPetroskoiKarhumäkiItele (406,9 km) avata sähköjunaliikenteelle. Koko Muurmannin rata oli saatu viimein sähköistettyä.

Rata toisen maailmansodan aikana

Jalkaväkirykmentti JR45 ylittämässä rataa.

Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 solmiman Molotov–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen Saksa sai luvan käyttää Murmanskin satamaa laivojensa huoltosatamana. Tosin Saksan suorittama Norjan miehitys keväällä 1940 muutti tilannetta siten, että saksalaiset luopuivat sataman käytöstä kesällä 1940 ja siirsivät toimintansa Pohjois-Norjaan. Vihollisuudet Neuvostoliiton ja Saksan välillä puhkesivat 22. kesäkuuta 1941.

Muurmannin rata oli myös toisen maailmansodan aikana tärkeä liittoutuneiden elin- ja sotatarvikkeiden kuljetustie Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto miltei pystyi korvaamaan ensimmäisen sotavuoden aikaiset aineelliset tappionsa pääasiassa Yhdysvaltain järjestämällä avulla, mikä toimitettiin Murmanskin, Arkangelin ja Vladivostokin satamien kautta, sekä Ison-Britannian ja Neuvostoliiton yhdessä elokuussa 1941 suorittaman Iranin miehityksen jälkeen ns. Trans–Iranian-rautatietä käyttäen Persianlahdelta Kaspianmerelle.

Saksalaisten operaatio Barbarossan kaukotavoite oli ArkangeliAstrahan-linjan haltuunotto Neuvostoliitolta. Ensisijaisesti kuitenkin saksalaiset pyrkivät turvaamaan Petsamon nikkelin saannin varmistamalla sen, ettei Neuvostoliitto kykene vastahyökkäämään Petsamoon tai Kalastajasaarentoon ja etenemällä vaarantamaan Saksan Norjassa valtaamia satamia.

Suomalaiset kaukopartiomiehet katkoivat Muurmannin rataa useita kertoja. Tammikuussa 1942 radan katkaisi majuri Arnold Majewskin johtama 1 300 miehen kaukopartio-osasto. Osasto tuhosi samalla Mai Guban.[2][3] Partioretkillä suistettiin rautateiltä yhteensä kymmeniä junia. Kesällä 1942 saksalainen ja suomalainen kaukopartio-osasto hyökkäsi Muurmannin rataa vastaan kolmellakymmenellä kahden hengen kanootilla. [4]

Vasta Yhdysvaltain laajamittaisen avun alettua muodostui Murmanskista sinänsä arvokas sotilaallinen kohde, koska sen satama on Golfvirran vuoksi sula ympäri vuoden. Etelämpänä Oulun leveysasteilla sijaitsevan Arkangelin satama puolestaan saattaa jäätyä kovimmilla talvipakkasilla lyhyeksi ajaksi.

Ensimmäisen sotavuoden aikana liittoutuneiden aineellinen Arkangelin ja Murmanskin satamien kautta toimitettu apu sisälsi yhdeksässä eri laivasaattueessa tuotuna 3 052 lentokonetta, 4 048 panssarivaunua ja 520 000 moottoriajoneuvoa. Saksa lähti hyökkäämään Neuvostoliittoa vastaan 22. kesäkuuta 1941 1 830 lentokoneella, 3 580 panssarivaunulla ja 520 000 moottoriajoneuvolla.

Lainaa- ja vuokraa-apu 1000 tn  % kokonaismäärästä
Tyynenmeren kautta 8 244 47,1
Iranin kautta 4 160 23,8
Pohjoisen jäämeren kautta 3 964 22,6
Mustanmeren kautta 681 3,9
Pohjoisnavan kautta 452 2,6
Yhteensä 17 501 100,0

Operaatio platinakettu

Pääartikkeli: Operaatio Platinakettu

Operaatio Platinakettu oli saksalaisten suunnitelma vallata Murmansk tai katkaista Muurmannin rata. Koska suomalaiset olivat ilmoittaneet saksalaisille, että huollollisesti on hankala järjestää suuremman joukon kuin kahden divisioonan hyökkäystä tundralla, päädyttiin ratkaisuun, missä Muurmanskia kohti hyökkäsi kaksi divisioonaa, Kantalahtea kohti kaksi divisioonaa ja Louhia kohti kaksi divisioonaa.

Jatkosodan alussa pohjoisessa Nurmeksesta Jäämerelle rintamasta vastasi Saksan vuoristoarmeija. 29. kesäkuuta alkoivat varsinaiset sotatoimet pohjoisessa 2. ja 3. saksalaisdivisioonan sekä saksalaisille alistetun suomalaisen erillisosaston toimesta. Saksalaiset pyrkivät katkaisemaan Muurmanskin ratayhteyden siten, ettei Neuvostoliitto voisi enää kuljettaa saamaansa apua Muurmanskista etelään, vaan se jäisi pelkästään matkaltaan pidemmän Arkangelin yhteyden varaan pohjoisessa.

1. heinäkuuta 1941 23. armeijakunnan 169. saksalaisdivisioona ja saksalaisille alistettu 6. suomalaisdivisioona aloittavat hyökkäyksen Sallan kohdalla. 3. armeijakunta ylittää rajan Uhtualla. 16. heinäkuuta Murmanskiin pyrkineet joukot jäävät puolustusasemiin Litsa-joelle. 7. elokuuta 3. armeijakunnan osasto J valtaa Kiestingin ja pyrkii jatkamaan kohti Muurmannin rataa. 19. syyskuuta Saksan 169. divisioona ja saksalaisten käyttöön alistettu Suomen 6. divisioona jäävät puolustusasemiin Verma-joelle. Ajatuksesta katkaista Muurmannin rata Kantalahden kohdalla luovutaan.

11. marraskuuta 1941 Suomen päämaja kielsi salaa jatkamasta hyökkäystä Kiestingistä Muurmannin radalle, koska radan katkaisemisen pelättiin vaikuttavan Suomen suhteisiin liittoutuneisiin haitallisesti. Britannia ei ollut sotatilassa Suomen kanssa huolimatta yhteisestä taistelustaan Saksaa vastaan. Britannia julisti Suomelle sodan vasta 5. joulukuuta 1941 lähinnä muilla rintaman osilla jatketun etenemisen vuoksi Neuvostoliiton painostuksesta. Diplomaattisuhteet Yhdysvaltain kanssa säilyivät Saksan liittolaisen, Japanin hyökättyä Pearl Harboriinkin 7. joulukuuta 1941. Britannian ja sen kansainyhteisönmaiden sodanjulkistusta pidettiin ongelmallisena, minkä jälkeen pyrittiin ylläpitämään diplomaattisuhteita Yhdysvaltoihin onnistuneesti.

Vuosina 1941–1944 jatkosodassa Maaselän (Krivin) ja Lotinapellon välinen radan eteläinen osa oli suomalaisten joukkojen hallussa, mutta uusi vankityövoimalla rakennettu Sorokan - Obozerskajan 353 km:n pituinen rata, joka valmistui syksyllä 1941 läpiajettavaan kuntoon, takasi kuitenkin neuvostojoukkojen yhteyden Murmanskiin. Rata oli saksalaisten lentohyökkäysten kohteena 1941–1942 ja suomalaiset kaukopartiomiehet miinoittivat ajoittain rataa aiheuttaen jonkin verran häiriöitä junaliikenteelle.

Saksalainen jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth kirjoitti Muurmannin radan jatkosodan aikaisesta sotilaallisesta merkityksestä kirjan Muurmannin radan ongelma (suom. 1952, WSOY).

Rata nykyään

Nykyisin radalla kuljetetaan muun muassa puutavaraa ja Kuolan niemimaan kaivostuotteita. Henkilöliikenne on kohtuullisen vilkasta, ja Murmanskista kulkee kaukojunia muun muassa Moskovaan, Pietariin ja Minskiin. Myös paikallisliikennettä on useiden kaupunkien välillä.

Muurmannin rata on edelleen merkittävä raskaiden kuljetusten reitti myös puolustuksellisessa tarkoituksessa. Muurmanskin alueella on edelleen useita Venäjän Pohjoisen laivaston tukikohtia, telakoita ja varastoja.

Asemat

Liikennepaikka km Lyh. Lisätiedot
Murmansk 1447,8 217
Kuola (Kola) 1437,8 207 Murmanskin Nikkelin rata 186 km luoteeseen
Kildinstroi (Vyhodnoi) 1430,0
Šongu 1419,0 1916, ei 1983-1986
Magnetity 1408,3
Lappi (Polarskaja) 1401,9
Kitša 1385,9
Taipale (Taibola) 1371,1
Puljärvi (Pulozero) 1368,0 1916, ei 1983- 1986
Laplandija (Lapinmaa) 1351,8
Olenegorsk 1336,0 105 Teollisuusrata Montsaan
Jagelnyi Bor 1326,7 1916, ei 1983-1986
Kuunu (Kuna) 1317,8
Rudnyi 1311,3
Imantero (Imandra) 1299,8
Nefelinovyje Peski 1288,7
Hiipinä (Hibiny) 1277,9
Apatity 1 1262,7 032 Muurmanskin Hiipinän rata 22 km koilliseen
Pitkula (Pitkul) 1239,6
Haapajärvi (Habozero) 1228,3
Haapalahti (Afrikanda) 1218,2
Niska (Niva) 1201,2 1916, ei 1983-1986
Poljarnyje Zori 1198,8
Pinjärvi (Pinozero) 1191,1 Kovdorin rata 117 km länteen
Kantalahti 1171,4
Pietosenlahti (Prolivy) 1163,1 1916, ei 1983-1986
Vienanmeri (asema) (Beloje More) 1152,1
Ruotšin-Karjala (Rutšji-Karelskije) 1142,7 Alakurtin rata 97 km länteen
Žemtšunaja 1132,4
Ruhtinanlahti (Knäsöi / Knjažajai) 1115,3
Kouta (Kovda) 1096,3
Lesnoi 1092,6 ei 1916
Puulonki (Pojakonda) 1078,0
Napapiiri Poljarnyi Krug 1058,4
Katojärvi (Katozero) 1039,0 1916, ei 1983-1986
Tšuuppa (Tšupa) 1031,4
Kieretti (Keret) 1021,6
Louhi 1003,4
Pajarila / Kalkajärvi (Bojarskaja) 984,3
Vänkäjärvi (Ambarnyi) 966,1
Enkijärvi (Engozero) 949,0
Unnus (Post Unduksa) 930,9 1916, ei 1983-1986
Siika (Karjalan tasavalta) (Sig) 919,7
pysäkki 912 (bl, p, 912 km)
pysäkki 908 (bl, p, 908 km)
Vonka (Vonga) 900,2
Kuusema (Kuzema) 890,1
pysäkki 886 (ost p, 886 km) 886,0
pysäkki 880 (ost p, 880 km)
Ponkama (Pongoma) 873,2
Kesäjoki (ost. p. 862) 862,7
Lambino 853,8
pysäkki 846 (raz. 846 km)
Vienan Kemi 836,5
Majajoki (Mäkreka / Mjagrevka) 824,0
pysäkki 818 (ost. p. 818 km)
seisake 813 (bl. p. 813 km)
Suiku (Šueretskaja) 808,0
pysäkki 801 (ost p, 801 km)
Lahtela (Zalivy) 795,5
Belomorsk 781,2 Vologdan-Arkangelin radalle yhteys 353 km kaakkoon
Gorelyi Most 774,8
Uda (Karjalan tasavalta 769,4
Petäjistö (Sosnovitsa) 759,9
Kelo (Kilbo) 751,8
Kesäkylä (Letni) 744,4
Kesäjoki (Letneretšenski)
Tunkua (Tunguda) 732,9 Tuznguda 1916
Krasnaja Gorka
Kuusi Idel 721,8
Karma (Kotškoma) 710,2
Onta (Onda 704 km) 703,5 Haararata Lietmajärvelle 126 km
Šavan 698,2
Vojatsu (Nadvoidtsy) 691,8
Uiku Toukolahti Maiguba 682,1 Mai-Guba 1916
Sekee (Segeža) 671,4
Lintujärvi (Špalovoi) 662,9
Riihijärvi (Rigozero) 656,1
Sulitša 646,3
Urosjärvi (Urosozero) 635,9
Sumeri (Karjalan tasavalta) (Sumeritši) 624,1
Juka (Ramentsi) 614,2
Nopsa (Bystrjagi) 607,2
Maaselkä (Maselgskaja) 596,5
Krivi (Vansjärvi /Vanzozero) 589,5
Malu (Malyga) 582,0 VR:n hoitama liikenne 1942-1944 päättyi Maluun,
Limpuislampi, Lumbusi (Lumbušozero) 573,7
Vitska 564,6
Karhumäki (Medvedžja Gora) 556,8
Suurlahti (Predmadgorski) 549,9
Perälahti (Perguba) 544,1
Uunitsa (Unitsa) 534,4
Käppäselkä (Kjappeselga) 524,4
Viiksjärvi (Vikšezero) 514,2
Kontu, Uutela (Novyi Posjolok) 502,1
Lisma (Ližma) 493,0
Keträjärvi (Kedrozero) 485,7
Ilomaselkä (Ilemselga) 478,0
Mänselkä (Mjanselga) 471,4
Nikjärvi (Nigozero) 461,4
Kontupohja (Kondopoga) 456,9
Zadelje 448,9
Suunu (Suna) 441,9
Padasoja (Lutševoi) 433,7
Suoju (Šuiskaja) 422,6
Suojun silta (Šuiski Most) 417,3 ei 1916
Suolusmäki (Tomitsa / Tomitsy) 411,6 Suojärven rata 143 km länteen
Petroskoi (tavara-asema) 404,5 1916, ei 1983-1986
Petroskoi (Petrozavodsk) 402,4
Karanmäki (Golikovka) 399,5
Paasioja (Onežki) 393,5
Orsijoki (Orzega) 382,0
Puujoki (Derevjanka) 371,9
Päšinselkä (Pjažijeva Selga) 361,1
Nirkki (Nyrki) 353,4
Latva (Latva-Vetka / Ladva-Vetka) 344,1
Tarsala (Taržepol) 334,9
Pajusuo (Pai) 327,3
Revonselkä (Revselga) 322,0
Tokkari (Tokari) 314,9
Tšolma (Tšelma) 302,1
Syväri (Svir) 287,1 VR:n liikenne päättyi 1942-1944 Syvärin asemalle,
Koskenala (Podporožje) 279,6
Änettilä (Jantama / Jandeba) 270,4
Terhikontu (Tenikontu / Tenikonda) 260,3
Änetjoki (Janega) 251,6
Lotinapelto (Lodeinoje Pole) 242,5 ArrowRight.svg Aunus
Samaskylä (Šamokša) 233,8
Razjezd
Saarentaka (Zaostrovje) 223,7
Sotkuskylä (Šotkusa) 214,9
Ojatti (Ojat Volhovstrojevskaja) 202,4
Paksujoki 193,1
Jehkilä (Ivkovo) 185,8
Vänitsä (Sidorovo) 177,9
Joki (Jugi) 170,4
Telsava (Telževo) 162,9
Valkamjoki (Lungatši) 153,7
Sääsjoki (Koltšanovo) 145,1
Lunnajoki (Georgijevski) 137,5
Murmanskije Vorota 127,0
Olhava 2 (Volhovstroi 2) 124,3
Olhava (Volhovstroi) 121,2

Lähteet

  • Atlas železnyh dorog SSSR. Passažirskoje soobštšenije, Glavnoje upravlenije geodezii i kartografii pri Sovete Ministrov SSSR, Moskova, 1988 (Ukazatel železnodorožnyh passažirskih soobštšenii MPS SSSR 1983-1986). Asemaluettelo käsittää Neuvostoliiton julkaisemat asemat matkustajaliikenteelle. Tosiasiassa esimerkiksi rataosuudella Petroskoi-Sekee oli 1996 matkustaja-asemia hitaimmin kulkevilla junilla enemmän kuin mitä kirjassa mainitaan. Lisäksi kirjasta puuttuvat jotkin tavara-asemaksi luokiteltavat asemat. Luettelo antaa kuitenkin yleiskuvan radan kulusta sekä risteävistä radan kohdista. Luetteloon on lisätty asemia, jotka radalla olivat 1916, mutta joita ei enää mainittu matkustaja-asemiksi 1983-1986. Venäjän rataluokittelussa etäisyyskilometrit alkavat Pietarista.
  • Respublika Karelija Atlas: Topografinen kartta 1:200000 (2001)
  • Lokakuun Rautatien "Raspisanije passažirskih pojezdov 2000-2001."
  • [1]

Viitteet

Aiheesta muualla