Länsirintama (ensimmäinen maailmansota)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Länsirintama
Osa ensimmäistä maailmansotaa
Juoksuhautasotaa länsirintamalla
Juoksuhautasotaa länsirintamalla
Päivämäärä:

elokuu 1914 – marraskuu 1918

Paikka:

Pohjois-Ranska, Belgia ja Länsi-Saksa

Casus belli:

Saksan hyökkäys Belgian läpi Ranskaan

Lopputulos:

Ympärysvaltojen voitto

Aluemuutokset:

Saksan sotilaallinen kukistuminen ja kansan kapinointi johti Versailles’n rauhaan, joka päätti maailmansodan kaikilla rintamilla.

Osapuolet

Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunta

Ympärysvallat:
Ranskan lippu Ranska
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Yhdysvallat
Belgian lippu Belgia

Komentajat

Saksan keisarikunnan lippu Helmuth von Moltke
Saksan keisarikunnan lippu Erich von Falkenhayn
Saksan keisarikunnan lippu Paul von Hindenburg
Saksan keisarikunnan lippu Erich Ludendorff
Saksan keisarikunnan lippu Wilhelm Groener

Ranskan lippu Ferdinand Foch

Ensimmäisen maailmansodan länsirintama
Saksan hyökkäys 1914 (Liege - 1. Marne) - Ympärysvaltojen vastahyökkäys (1. Aisne) - Kilpajuoksu Atlantille (Picardy - Artois - Flanders - 1.Arras - La Bassée - 1. Ypres) - Asemasota (2. Ypres - 1. Champagne - Somme - Verdun - 2. Arras - 3. Ypres) - Nivelle (2. Aisne) - Kaiserschlacht (Michael - Georgette - Blücher-Yorck) - Satapäiväinen offensiivi (Amiens - Arrasin kolmas - Meusen-Argon)

Länsirintama oli ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ja Ranskan välinen rintamalinja, joka vakiintui suunnilleen marraskuussa 1914. Ranskan puolella taisteli monien muiden maiden joukkoja, muun muassa brittejä ja lopulta myös yhdysvaltalaisia. Länsirintaman vakiintumista edelsivät Marnen taistelu ja pohjoisen länsirintaman synty eli ”kilpajuoksu Atlantille”.

Hyökkäystaktiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsirintamalla käytiin 1915–1917 monia valtavia, suuria miestappioita aiheuttaneita taisteluja, joissa kuoli satoja tuhansia sotilaita molemmin puolin. Suuri hyökkäys alkoi tykistön tulivalmistelulla, joka jauhoi vastustajan asemia maan tasalle. Tätä seurasi suuri jalkaväkihyökkäys, joka tyrehtyi puolustajan konekiväärituleen, piikkilankaan ja tykistökeskityksiin. Puolustaja onnistui ajamaan hyökkääjän pois, ja rintama siirtyi muutamia satoja metrejä tai muutaman kilometrin. Varsinkin taistelevista sotilaista suurten taisteluiden on täytynyt tuntua turhilta, mutta laajemminkin niitä pidettiin turhana miesten tapattamisena. Näitä taisteluja käytiin, koska haluttiin suorittaa lopullinen läpimurto. Kumpikaan sodan osapuoli ei kyennyt toteuttamaan sellaisia.

Länsirintaman taisteluille (Verdun, Somme) oli tyypillistä, että kumpikin osapuoli yritti pitkään saada yliotetta toisestaan. Varsinkin ranskalaisia joukkoja syöksyi kuolemaan saksalaisten tykistö- ja konekivääritulitukseen. Taistelu jatkui, koska kumpikaan ei luovuttanut. Tappioluvut olivat yleensä hieman Saksan eduksi, Saksalla oli paremmin organisoitu, hyvin aseistettu armeija.

Pohjimmainen syy länsirintaman syntyyn oli se, ettei Saksa kyennyt sodan alussa vyöryttämään ranskalaisia muun muassa sen takia, että joukkoja oli liian vähän ja niitä ei osattu käyttää parhaalla mahdollisella tavalla. Ranskan onnistui suurin ponnistuksin pysäyttää Saksan jossain määrin haparoiva eteneminen Marnejoella. Marnen taistelun jälkeen joukot kaivautuivat maahan suojaksi konekiväärien ja tykistön tulitukselta. Konekivääristä tulikin länsirintaman todellinen ”joukkotuhoase”.

Tunnettuja suurtaisteluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun taistelevat osapuolet vakiinnuttivat asemiaan, kaivettiin sodan kestäessä alueelle monia juoksuhautaketjuja. Konekivääri oli länsirintaman joukkotuhoase, mutta muutamissa taisteluissa saksalaiset käyttivät muun muassa kemiallisia aseita. Koska länsirintama pysyi pitkään melko vakaana, sanottiin ”länsirintamalta ei mitään uutta”. Kuuluisimmat länsirintaman taistelut lienevät Saksan aloittama Verdunin taistelu ja ympärysvaltojen aloittama Sommen taistelu, molemmat vuonna 1916. Sommen taistelu on suurin historian tuntema taistelu. Nivellen operaatio oli suuri, epäonnistunut, etukäteen laajalti arvosteltu hyökkäys 1917 Aisnejoella. Passchendaelen taistelu on myös jäänyt historiaan turhana, suurena taisteluna.

Yhdysvaltojen mukaantulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaisia joukkoja alkoi olla länsirintamalla kesäkuusta 1917 lähtien enenevissä määrin. Länsirintama alkoi liikkua enemmän vasta 1918, jolloin Saksan hyökkäykset etenivät jonkin verran länteen parissa paikassa, mutta liittoutuneet hyökkäsivät pian takaisin. Saksalaisia alkoi sodan lopussa antautua liittoutuneille yhä enemmän.

Länsirintaman kartta sen syntyessä 1914.
Länsirintama, 1915–16
Tappiot suurimmissa
länsirintaman taisteluissa.
Taistelu Vuosi Ympärysvallat Saksalaiset
1. Marne 1914 263 000 250 000
Verdun 1916 377 000+ 336 000+
Somme 1916 623 907 465 000+
2. Aisne 1917 187 000 168 000
Michael 1918 255 000 239 000

Miksi rintamat juuttuivat paikoilleen?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikoilleen juuttuminen johtui erikoisesta sotatekniikan kehityksen vaiheesta, jossa puolustusaseet olivat hyökkäysasetta voimakkaampia. Toinen syy oli joukkojen tasaväkisyys: vaikka jompikumpi osapuoli hyökkäsi suurin voimin, puolustaja kykeni pistämään puolustajia vastaan suurista tappioista huolimatta. Monesti hyökkäyksestä varoitti parikin päivää kestänyt valtava tykistön suorittama tulivalmistelu, jolla pyrittiin jauhamaan vastustajan juoksuhaudat maan tasalle. Pitkän tulivalmistelun kestäessä ehdittiin paikalle saada joukkoja. Koska hyökkääjä halusi tehdä läpimurron, taistelut venyivät joskus kuukausien mittaisiksi.

Kenraalit eivät uskoneet monen hyökkäysaallon epäonnistumisen jälkeenkään, että hyökkäys oli turha. Juoksuhautojen ja piikkilankojen yli kulkemaan kykenevää panssariasetta ei alussa ollut tai sodan edetessä se oli kehittymätön. Konekivääri esti nopeasti liikkuvat ratsuväen ja jalkaväen hyökkäyksen ja pysäytti rintaman paikoilleen. Toisaalta kymmeniä kiloja painavat konekiväärit olivat vaikeita kuljettaa hyökkäävän jalkaväen mukana. Molemmat sodan osapuolet käyttivät joissain taisteluissa taistelukaasua, mutta tämäkään ase ei auttanut heitä murtamaan pysyvää, linnoitettua rintamalinjaa, vaan osapuolet ottivat pian kaasunaamarit käyttöön.

Saksan armeija onnistui tappamaan suhteessa enemmän vastustajan sotilaita kuin ympärysvaltojen armeijat, ja saksalaiset juoksuhaudat olivat länsivaltojen juoksuhautoja siistimpiä. Saksalla oli enemmän tykistöä kuin Ranskalla. Läntiset sotilaat olivat vuorotellen etulinjassa, reservissä ja ”levossa” muun muassa hoitamassa huoltokuljetuksia.

Tykistö ja kranaatinheittimet tappoivat eniten, seuraavaksi eniten konekivääri. Länsirintaman välisten molempien osapuolten välisten juoksuhautojen välisen ei-kenenkään maan olot olivat epäinhimilliset: oli normaali taisteluun kuuluva kauhu, tykkien ja vierellä räjähtelevien kranaattien aiheuttama, maastossa lojui joissain paikoissa ehjiä ja silpoutuneita ruumiita, raajoja ja sisälmyksiä. Ruumiita käytettiin joskus suojana. Ympäristö saattoi olla mutainen, liejuisia lammikoita kranaattien möyhentämässä maastossa. Konekivääritulitus uhkasi tappaa tai jättää kituliaasti kuolemaan. Piikkilankaan jäi helposti kiinni. Kranaatti saattoi räjähtäessään hävittää miehen kuin savuna ilmaan. Hyökkäyksen aikana ei yhteys muihin pelannut, ajan ja paikan taju meni, hyökättiin eteenpäin niin pitkälle kun päästiin.

Ranskalaisten suorittama pistinhyökkäys. Teoksessa The Story of the Great War, osa III, Francis Joseph Reynolds ym., 1916.

Elämää juoksuhaudoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juoksuhaudoissa oli syöpäläisiä ja rottia. Ne levittivät tauteja. Sairaanhoito oli huonoa, suurissa hyökkäyksissä varsinkin haavoittuneen saanti hoitoon saattoi kestää kolme päivää, mikä aiheutti pahoja tulehduksia ja raajojen amputointia. Vihollisen haavoittuneita vankeja saatettiin surmata joukoittain käsikranaatein, jos he eivät kyenneet kävelemään. Omat lääkintämiehet saattoivat ryöstää haavoittuneita ja kaatuneiden henkilökohtaisten tavaroiden ryöstö oli rintaman tapa. Varsinkin Ranskan sairaanhoitosysteemi meni tukkoon suurissa hyökkäyksissä. Joillain seuduilla hyökkäävät sotilaat upposivat mutaan ja liukuivat veden ja liejun täyttämiin kranaattikuoppiin hukkumaan. Saviseen liejuun uppoava kranaatti saattoi toisaalta osuessaan jäädä räjähtämättä.

Rivimiesten ja upseerien välit eivät yleensä olleet hyvät. Koska yksiköissä oli kuolleisuus monesti suurta, ei kiinteitä ystävyyssuhteita ehtinyt syntyäkään. Upseereja kuoli enemmän kuin tavallisia sotilaita. Ainakin joillain rintaman osilla rivimiehet veljeilivät yli rintaman, vaihtoivat lahjoja jouluna ja välttivät ampumasta kohti.

Länsirintama oli Benelux-maista Ranskan rajoja myötäillen aina Ranskan, Saksan ja Sveitsin rajalle ulottuva rintamalinja. Ympärysvaltoihin kuuluneen Italian ja keskusvaltoihin kuuluneen Itävalta-Unkari rajalinjaa Alpeilla ei yleensä lueta länsirintamaan.

Vuonna 1915 länsirintamalla käytiin kolme Ypresin taistelua, joista toisessa saksalaiset tappoivat 5 000 sotilasta kloorikaasulla. Myös britit siirtyivät kaasuaseen käyttöön. Kaasunaamarit tekivät kaasut pian melko tehottomiksi. Eräässä tapauksessa sinappikaasua saaneita sotilaita hoitaneet naissairaanhoitajat olivat pökerryksissä ja sairaita seuraavana päivänä.

Kesäkuun 1. päivänä Sommen taistelun ensimmäisenä päivänä kaatui 19 240 englantilaista, ja haavoittui 57 470. 9. huhtikuuta – 16. maaliskuuta 1917 taisteltiin Arrasissa. Brittien tappiot 150 000, Saksan tappiot 100 000. Arrasin taistelu ei johtanut merkittäviin rintaman muutoksiin.

Vuoden 1918 taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1918 länsirintama aaltoili. Ympärysvallat ottivat lopulta tehokkaan panssarivaunun käyttöön. 21. maaliskuuta 1918 saksalaiset aloittivat operaatio Michaelin, jolla pyrkivät työntämään ympärysvallat pois Hindenburg-linjalta. Tämä ja näitä seuraavat operaatiot etenivät, mutta läpimurtoa ei saavutettu.

Vuoden 1918 elokuussa asetelmat alkoivat muuttua, 8. elokuuta ympärysvallat hyökkäsivät Amiensissa aloittaen ”satapäiväisen hyökkäyksen” eli satapäiväisen offensiivin. Ympärysvalloilla oli Amiensissa kymmenen divisioonaa ja 500 panssarivaunua. Panssarit olivat menestys. Läpimurto onnistui noin 25 kilometrin levyisellä rintamalla, ja päivän lopussa saksalaisten kuolleet, haavoittuneet ja kadonneet olivat 30 000, ympärysvaltojen vain 6 500. Elokuun 8. päivä 1918 olikin Saksan armeijalle musta päivä.

Hyökkäys jatkui vielä kolme päivää ilman mainittavaa menestystä, ja 10. elokuuta hyökkääjän ammukset loppuivat. Ympärysvallat hyökkäsivät onnistuen Sommessa 21. elokuuta – 3. syyskuuta 1918 ajaen saksalaiset Hindenburg-linjalle, joka ulottui Cernystä Aisnejoelta Arrasiin. Liittoutuneet mursivat Hindenburg-linjan syys-lokakuussa 1918. Taistelu Hindenburg-linjasta alkoi 18. syyskuuta 1918 ja se menestyi, koska ympärysvallat käyttivät juoksuhautojen murtamiseen kykeneviä panssareita. Hindenburg-linja oli vallattu 10. lokakuuta 1918. Viimeinen taistelu, Meusen-Argonnen taistelu, käytiin Verdunista pohjoiseen ja luoteeseen 26. syyskuuta – 11. marraskuuta 1918. Tämä oli suurin yhdysvaltalaisten sodassa käymä taistelu saksalaisia vastaan. Hyökkäys eteni alussa 11 kilometriä kahdessa päivässä. 4. lokakuuta hyökkäys uusittiin, jolloin 308. pataljoona jäi joksikin aikaa pitämään rintamalinjaa viestiyhteyksien katkettua ilman ruokaa, riittävää aseistusta ja vettä vihollisen tykistötulen alle.

Viimeinen hyökkäys alkoi 11. marraskuuta kello 10.30. Se ehti kestää vain puoli tuntia, sillä sota länsirintamalla päättyi 11. marraskuuta 1918 kello 11.00.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ferguson, Niall: Julma sota. WSOY, 2003. ISBN 951-0-26710-4.
  • Pendergast, Tom, Pendergast, Sara & Slovey, Christine (ed.): World War I: Almanac. Gale Group, 2002. ISBN 0-78765476-0. (englanniksi)
  • Prior, Robin & Wilson, Trevor: The First World War. Cassell & Co, 2001. ISBN 0-30435984-X. (englanniksi)
  • Torbacke, Jarl: ”Mussolinin sota”, Ensimmäinen ja toinen maailmansota, s. 245-246. Suom. Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13623-2.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]