Italian rintama (ensimmäinen maailmansota)
| Italian rintama | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa ensimmäistä maailmansotaa | |||||||||
 Italian rintama 1915–1917
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
Ympärysvallat: |
|||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
650 000 kaatunutta |
400 000 kaatunutta | ||||||||
Italian rintama (ital. Fronte Italiano, saks. Gebirgskrieg ”vuoristosota”) viittaa Itävalta-Unkarin ja Italian välisellä rajalla käytyihin taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa. Rintama syntyi, kun Italia liittyi ympärysvaltoihin 23. toukokuuta 1915. Sota päättyi Italian rintamalla Itävalta-Unkarin antautumiseen ja Italian voittoon 4. marraskuuta 1918.
Sotaan liittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Italia oli sodan syttyessä keskusvaltojen liittolainen, mutta Italian liittyminen sotaan keskusvaltojen puolelle ei ollut missään vaiheessa todennäköistä. Italian talous oli haavoittuvainen merisaarrolle, se oli riippuvainen Britannian kivihiilitoimituksista ja sen alueelliset laajentumistavoitteet oli suunnattu Itävalta-Unkaria vastaan.[1]
Ympärysvallat kävivät Italian kanssa neuvotteluja sotaan liittymisestä. Italialle luvattiin muun muassa osmanien valtakunnan alueita. Italian armeija oli varustautunut huonosti sotaan. Siltä puuttui raskasta tykistöä ja konekivääreitä. Italialla ja Itävallalla oli yhteistä rajaa 650 kilometriä, mutta se oli lähes kokonaan vuoristoista, lukuun ottamatta 30 kilometriä. Itävaltalaiset eivät ryhmittyneet puolustukseen rajalle, vaan edullisempaan asemaan vuoristoon. Kaikista ongelmista huolimatta Italian hallitus päätti liittyä sotaan ja ryhtyä heti hyökkäykseen Itävaltaa vastaan.[2]
Taistelujen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lupaavin maasto Italian hyökkäykselle oli Isonzojoen laakso, mutta sielläkin oli monia ongelmia: itävaltalaiset olivat asettuneet puolustukseen korkeampaan maastoon ja laakson reunat olivat kiviset ja puuttomat. Italian armeijan ylipäällikkö Luigi Cadorna teki hyökkäyksiä Isonzojoella vuoden 1915 kesä-, heinä- ja lokakuussa. Jokaisella kerralla Italialla oli jalkaväki- ja tykistöylivoima, mutta itävaltalaisten paremmat asemat ja italialaisten raskaan tykistön puute pysäyttivät hyökkäykset. Kolmannen Isonzojoen taistelun jälkeen rintama oli paikallaan ja italialaiset olivat menettäneet 125 000 sotilasta Itävallan 100 000 vastaan.[3]
Vuonna 1916 Italia hyökkäsi maaliskuussa Isonzolla viidennen kerran, mutta edelleen ilman tuloksia. Cadorna suunnitteli seuraavaa hyökkäystä kesäksi, mutta aloite siirtyi Itävallalle. Itävaltalaiset hyökkäsivät Trenton taistelussa italialaisten rintaman vasempaan sivustaan. Itävallan ylipäällikkö Franz Conrad von Hötzendorfin tavoitteena oli edetä Venetsiaan asti ja katkaista Italian armeijan yhteydet selustaan. Hyökkäys alkoi 15. toukokuuta menestyksekkäästi tykistön tukemana. Itävaltalaiset mursivat italialaisten kaksi puolustuslinjaa ja ottivat 400 000 vankia. Hetken vaikutti siltä, että itävaltalaiset pääsisivät etenemään Venetsian tasangolle saakka. Italialaiset pyysivät venäläisiä apuun ja Italian auttamiseksi Venäjä käynnisti Brusilovin hyökkäyksen Itävaltaa vastaan. Itävallan hyökkäys pysähtyi Italiassa joka tapauksessa kesäkuussa, kun tykistö ei pysynyt etenevien joukkojen mukana.[4]
Vuonna 1917 käytiin kymmenes (toukokuussa) ja yhdestoista (elokuussa) Isonzojoen taistelu. Taisteluissa italialaiset kärsivät raskaat tappiot, mutta etenivät vain hieman. Tähän mennessä italialaiset olivat menettäneet sodassa yli 300 000 kaatunutta ja yli 700 000 haavoittunutta. Syyskuussa Cadorna ilmoitti muille ympärysvalloille, että Italia ei ryhtyisi enää hyökkäykseen vuoden lopulla. Lokakuussa 1917 Itävalta ryhtyi hyökkäykseen saksalaisten tukemana. Saksa oli lyönyt Venäjän itärintamalla, joten se pystyi siirtämään joukkoja muualle. Caporetton taistelussa italialaiset kärsivät murskaavan tappion. Kolmessa viikossa saksalais-itävaltalaiset joukot etenivät 120 kilometriä ja ottivat suuret joukot vankeja. Italian armeijan taistelutahto oli romahtamassa lopullisesti.[5]
Caporetton tappion vuoksi Italian hallituksessa ja sotilasjohdossa tehtiin suuria muutoksia. Italian poliittiset ja yhteiskunnalliset rakenteet eivät kuitenkaan kaatuneet. Italian armeija pysäytti Ranskan ja Britannian joukkojen tukemana saksalais-itävaltalaisten etenemisen Piavejoelle 12. marraskuuta. Saksalaiset pysäyttivät hyökkäyksen sillä länsirintamalla alkoi Cambrain taistelu. Italia oli lyöty ja se ei pystynyt lähtemään hyökkäykseen ennen kuin sodan kokonaistilanne muuttui merkittävästi.[5]
Itävalta ryhtyi hyökkäykseen Piavejoella kesäkuussa 1918, mutta italialaiset pysäyttivät hyökkäyksen. Tämän jälkeen Itävallan armeija ei ollut enää taistelukykyinen, koska sillä oli suuria puutteita huollossa. Piaven taistelun jälkeisinä kolmena kuukautena 200 000 miestä karkasi Itävallan armeijasta. Syyskuuhun mennessä karanneita oli yli 400 000. Monikansallinen Itävallan armeija hajosi, kun tšekit, slovakit, kroaatit ja unkarilaiset lähtivät kotiin. Italia aloitti hyökkäyksen 24. lokakuuta (Vittorio Veneton taistelu), mutta vastassa ei ollut enää taistelukykyinen armeija. Itävalta-Unkarin valtio hajosi seuraavan kahden päivän aikana. Italia jatkoi hyökkäystään 4. marraskuuta asti, jolloin se hyväksyi Itävallan antautumisen. Aselepo solmittiin ja ensimmäinen maailmansota päättyi Italian rintamalla.[6]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koko ensimmäinen maailmansota loppui 11. marraskuuta 1918. Rauhanneuvotteluissa Italia ei saanut sitä mitä halusi. Sodan tuloksena italialaiset katkeroituivat ja Italian hallitus menetti arvostustaan.[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Robin Prior & Trevor Wilson: The First World War. Cassell & Co, 2001. ISBN 030435984X.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Italian rintama (ensimmäinen maailmansota) Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||