Tunturipaljakka
Tunturipaljakka tai paljakka on metsänrajan yläpuolelle nouseva tunturin lakialue.
Tunnusmerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paljakan ja matalan tunturikoivikon raja ei yleensä ole selvä. Tunturin rinnettä noustaessa puusto aluksi lyhenee, harvenee ja muuttuu yhä matalakasvuisemmaksi tunturikoivikoksi ja lopulta paljakaksi, jonka alaosissa on koivikkosaarekkeita, jopa yksittäisiä matalia mäntyjä. Varsinaisella tunturipaljakalla puita ei ole lainkaan, vaan kasvillisuus on laikullista ja matalaa.
Tunturipaljakat luokitellaan kolmeen kasvillisuusvyöhykkeeseen: ylä-, keski- ja alapaljakkaan. Käsivarren suurtuntureita lukuun ottamatta Suomen tuntureiden lakialueet ovat alapaljakkaa. Vaikka tunturipaljakoilla esiintyy joitakin tundralle tyypillisiä arktis–alpiinisia kasveja, ne eivät ole arktisia alueita, vaan luokitellaan alpiinisiksi tai oroarktisiksi vyöhykkeiksi.
Kasvillisuuden olosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylempänä tunturien lakialueilla kasvillisuuteen ja sen elinvoimaisuuteen vaikuttavat monet tekijät, joita alapaljakoilla on vain paikoin ja tuntureiden alarinteillä ei lainkaan. Näitä ovat muun muassa lumenviipymät ja tuulenpieksämät. Edelliset ovat alueita, joilla lumi viipyy pitkään, jolloin kasvukausi jää jopa arktisen lyhyeksi, vain 1–2 kuukauden pituiseksi. Tuulenpieksämät ovat alueita, joilta tuntureille tyypilliset voimakkaat tuulet pyyhkivät lumen muutaman sentin paksuiseksi jäiseksi kerrokseksi tai kokonaan pois. Toisaalta muun muassa vaivaiskoivu ja kataja jäävät alapaljakalla usein osittain tai kokonaan lumen peittämiksi, jolloin lumen pinnan yläpuolelle jäävät osat paleltuvat. Tunturikasvit yrittävät usein suojautua kylmältä lumen alle, koska lumi suojaa pakkaselta ja tuulelta.[1]
Tunturikasvistoon yleisesti vaikuttaa myös muun muassa kosteus, virtaavan veden läheisyys ja maaperä. Melko kosteille alueille syntyy Suomessa harvinaisia tunturiniittyjä, jotka voivat olla lyhyt- tai pitkäruohoisia. Muun muassa kallioperä vaikuttaa maaperän ravinnepitoisuuteen ja happamuuteen. Gneissi, graniitti, hiekkakivi ja kvartsiitti ovat kasveille niukkaravinteisia, kalkkikivet ja liuskeet runsasravinteisia[2].
Esimerkiksi käsivarren Lappien tuntureilla on kalkkimaita, joissa kasvaa muun muassa lapinvuokkoa. Näitä sanotaan lapinvuokkokankaiksi[3]. Dolomiittikalkista liukeneva kalsium ja magnesium mahdollistavat noin 40 muualla Suomessa puuttuvan putkilokasvilajin kasvun Enontekiön suurilla tuntureilla[4].
Tuntureista suuri osa on kivikkoa, jossa vain harvat putkilokasvit viihtyvät. Korkeimmilla tuntureilla kasvien kasvua rajoittavat myös maaperän routaantuminen ja jäätyminen, jotka aiheuttavat muun muassa kuviomaata, joka ei ole hyvä kasvualusta kasveille, koska se muuttuu vuosi vuodelta. Monet tunturikasvit pitävät silmunsa maan pinnan lähellä tai alla. Kasvit myös kasvavat maan lähellä tai sisässä rönsyinä. Myös patjamainen tai mätästävä kasvutapa vallitsee, koska molemmat pitävät kasvit kylmässä, tuulisessa ilmastossa lämpimänä. Esimerkiksi tunturikohokki (Silene acaulis) kasvaa kosteuden ja lämmön säilyttämiseksi puolipallon muotoisena tuppaana. Monet tunturikasvit kukkivat nopeasti ja runsaasti lumen sulettua. Kasveja pölyttävät monesti hyönteiset, mutta myös itsepölytystä ja suvutonta lisääntymistä esiintyy, muun muassa nurmitatar (Bistorta vivipara). Monien lajien siemenet säilyvät vuosikausia lisääntymiskykyisinä. Kuivilla paikoilla kasvit suosivat eniten siemenistä lisääntymistä, kosteammilla juuriin ja rönsyihin pohjautuvaa lisääntymistä.[5] Joidenkin kasvien kasvua edistää kalkkipitoinen maa[6].
Rehevää niittykasvillisuutta tavataan paikoin Enontekiön suurtuntureilta muun muassa Saanatunturilta, Mallatunturilta ja Pallas–Ounastuntureilta, esimerkiksi Takkaselkätunturilta. Näillä kasvaa muun muassa kalliosaraa (Carex rupestris).[7] Riisitunturilla kasvaa vain muutama aito tunturikasvi, ja lakiosissa esiintyy kanervavaltaisia nummia, jollaisia aidoilla paljakoilla ei ole. Eteläisten tuntureiden (Rukatunturi, Riisitunturi, Aakenustunturi jne.) lakiosia ei luokitella yhtä aidoiksi tunturipaljakoiksi kuin esimerkiksi laajalla Saariselän alueella.
Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lämpötila laskee ylöspäin mentäessä 0,6 astetta sataa metriä kohden,[8] ja samalla kasvillisuusvyöhykkeet muuttuvat. Pääosa Suomen tuntureiden paljakoista luokitellaan niin sanotuiksi alapaljakoiksi, jotka alkavat Käsivarren Lapissa noin 600–650 metristä, Saariselän alueella noin 400–450 metristä ja pohjoisella Utsjoella 300 metristä.[9] Tyypillisten tunturikasvien lisäksi niillä esiintyy useita metsistäkin tuttuja lajeja, kuten varpuja, jäkäliä ja sammalia. Vaivaiskoivu ja varvustot esiintyvät laajoina kangasmaisina alueina. Yleisiä paljakoiden varpuja ovat muun muassa variksenmarja, riekonmarja, mustikka, uuvana, sielikkö ja kurjenkanerva. Yleisiä tunturikasveja ovat myös muun muassa tunturivihvilä, tunturilieko, lapinkuusio ja poronjäkälät.
Keskipaljakkaa Suomessa esiintyy Käsivarren tuntureilla 880–1 000 metriä merenpinnan yläpuolella.[9] Tyypillisiä kasvilajeja siellä ovat muun muassa tunturivihvilä, liekovarpio, hapro sekä jääleinikki, jota tavataan vain Kilpisjärven suurtuntureiden lakiosissa. Mustikkaa, variksenmarjaa ja vaivaiskoivua ei enää keskipaljakalla ole. Käsivarren paljakoille tyypillisiä ovat runsaat lumenviipymät sekä tuulenpieksämät. Jo keskipaljakalla yleisiä ovat rakkakivikot.
Yläpaljakkaa Suomessa esiintyy vain paikoin Haltitunturien alueella yli tuhannen metrin korkeudessa. Alueita hallitsevat kivilouhikot, sammalet ja jäkälät yhtenäisen kasvipeitteen puuttuessa kokonaan.
Tunturikankaat ovat paljakoiden yleisin kasvillisuustyyppi. Kankaat voidaan jakaa moniin ryhmiin, esimerkiksi alapaljakalla varpukankaat, vaivaiskoivukankaat, tuulenpieksämäkankaat, variksenmarjakankaat. Varpukankaat voivat olla esimerkiksi ruohokanukka-mustikkakankaita ja metsäimarre-mustikkakankaita.[10] Mereisillä variksenmarjakankailla on pohjakasvillisuus sammalia, kuivemmilla jäkäliä. Kalkkipitoisilla kankailla on usein lapinvuokkoa, jonka mukaan nimetyt lapinvuokkokankaat jaetaan kuiviin, kosteahkoihin ja kosteisiin. Kuivia lapinvuokkokankaita peittävät kalkinsuosijasammalet ja jäkälät. Kosteahkoilla on metsäkerrossammalta ja kultasammalta sekä liekovarpiota. Kosteilla lapinvuokkokankailla kasvaa myös suokasveja, muun muassa tuppisaraa ja lettopajua. Tunturiniityt jaetaan matala- ja korkearuohoniittyihin. Matalaruohoisia luonnehtivat muun muassa tunturikurjenherne, nurmitatar ja tunturiängelmä Korkearuohoniityillä kasvaa muun muassa pajua, pohjansinivalvattia, korpikastikkaa ja kulleroita. Puro- ja jokivarsilla kasvaa harmaapajukkoa ja korkeita ruohovartisia kasveja niin kuin korkearuohoniityilläkin.[11] Tunturiosilla kasvaa muun muassa tupasvillaa, suokukkaa, luhtavillaa ja pikkukarpaloa.[12]
Lumenviipymät ovat yleisimpiä yläpaljakalla. Lumenviipymät ovat monesti sammaleisia. Jääleinikkilumenviipymillä kivisillä ja karuilla seuduilla on myös tankeapiippoa ja vaivaiskoivua. Lumenviipymien ruohot ovat matalaa ja kasvipeite yhtenäinen. Lumenviipymillä kasvaa kynsisammalta ja karhunsammalta, tunturisaraa, lumihärkkiä ja lapinlauhaa. Vaivaispajulumenviipymillä kasva enemmän vaivaispajua, vähemmän saraa. Sammallumenviipymillä on tuskin ollenkaan putkilokasveja.[12]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen tunturikasvio, Henry Väre ja Rauni Partanen, Metsäkustannus 2009, ISBN 978-952-5694-40-6
- Paavo Havas: Pohjoinen luontomme
- Iiris Lappalainen: Suomen luonnon monimuotoisuus Edita 1998, ISBN 951-37-2380-1
- Kasvit 4, Mikko Piirainen päätoimittaja, Weilin+Göös ja WSOY 2009, ISBN 978-951-0-33406-5
- Norjan ja Ruotsin retkeilyopas, Kalevi Saira, Edita retki- ja luontokirjat, Oy Edita Ab Helsinki 2000, ISBN 951-3-3107-3
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Lappalainen 1998, s. 60, luku "Elämää äärirajoilla"
- ↑ Saira 2000, s. 12, 13
- ↑ Yrjö Norokorpi, Heikki Eeronheimo, Seppo Eurola, Risto Heikkinen, Peter Johansson, Jouko Kumpula, Katariina Mäkelä, Seppo Neuvonen, Juha Sihvo, Saara Tynys & Risto Virtanen (2008): Osa 2.8 Tunturit. Teoksessa: Raunio, Anne, Anna Schulman & Tytti Kontula (toim.): Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristö 8/2008. Helsinki: Suomen ympäristökeskus, 2008. Koko julkaisun verkkoversio (viitattu 13.2.2011).
- ↑ Tunturien Helmet – Jewels of the Wells, Pekka Luukkola, 1. painos, Metsäkustannus 2010, s. 20. ISBN 978-952-5694-57-4
- ↑ Lappalainen 1998, s. 61.
- ↑ Saira 2000, s. 14.
- ↑ Tunturit, Oulu.fi
- ↑ Piirainen 2009, s. 144.
- ↑ a b Piirainen 2009, s. 184.
- ↑ Piirainen 2009, s. 185.
- ↑ Piirainen 2009, s. 186.
- ↑ a b Piirainen 2009, s. 187.