Treblinka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Puolan hallituksen Treblinkan tuhoamisleirille rakennuttama muistomerkki. Kukin kivi edustaa kaupunkia tai kylää joiden juutalaisia asukkaita surmattiin leirillä. Kiviä on monta tuhatta. Valokuva vuodelta 1964
Muistomerkin suurin kivi edustaa Varsovan ghettoa, mistä lähetettiin yli 310 000 juutalaista Treblinkaan vain hieman yli kolmen kuukauden aikana. Kivi sijaitsee paikalla josta alkoi ”DER SCHLAUCH”, eli matka kaasukammioille
Leirin kommandantin Franz Stanglin tekemä piirros leiristä.

Treblinka on pieni kylä Puolan Masovian voivodikunnassa, noin 100 kilometriä Varsovasta koilliseen. Kylässä on 330 asukasta (1984).lähde?

Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksa perusti kylän lähelle tuhoamisleirin, jossa on arvioitu surmatun 700 000–1 400 000 ihmistä. Suuri osa siellä tapetuista juutalaisista tuotiin Varsovan suuresta juutalaisyhteisöstä, mutta juutalaisia tuotiin Treblinkaan myös muista Euroopan maista. Treblinka oli yksi kolmesta itäiseen Puolaan operaatio Reinhardiksi kutsutun systemaattisen juutalaisten tuhoamisen takia perustetuista leiristä. Muut kaksi olivat Sobibór ja Belzec; Treblinka oli näistä kolmesta suurin ja pahamaineisin, koska siellä surmattiin eniten ihmisiä.

Leiri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Treblinkan tuhoamisleiri oli 100 kilometriä koilliseen Varsovasta,[1] lähellä Małkinia Górnan kylää, 2,5 kilometriä Treblinkan rautatieasemasta.[2] Leiri sijaitsi Varsovan ja Białystokin gettojen puolivälissä. Leiri oli organisoitu kahteen osaleiriin, jotka olivat Treblinka I ja Treblinka II.

Treblinka I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Treblinka I toimi keskitysleirinä, sen sijainti oli kaksi kilometriä etelään tuhoamisleiristä. Treblinka I oli toiminnassa kesäkuusta 1941 heinäkuun 23:een 1944. Tänä aikana puolet 20 000 vangista kuolivat teloituksiin, nääntymykseen ja pahoinpitelyihin. Treblinka I:n vangit työskentelivät joko sorakuopalla tai keinokastelualueella.[3]

Treblinka II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Treblinka II, oli varsinainen tuhoamisleiri ja oli jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa oli majoitustilat SS-miehille ja ukrainalaisille vartijoille sekä varasto- ja lajittelutiloja vankien omaisuudelle sekä parakit noin 800 vangille, jotka tekivät leirin työt. Kapea aidattu käytävä vei alaleiriin, jossa olivat kaasukammiot ja krematoriot.

Toiseen osaan (alaleiriin) oli pistoraide pääradasta. Siellä oli kaksi parakkia radan vieressä, joihin säilöttiin vankien tavarat; toinen oli naamioitu muistuttamaan rautatieasemaa kelloineen päivineen.[4] Sadan metrin päässä radasta sijaitsi kaksi muuta rakennusta. Kaikkia rakennuksia käytettiin varastoina. Yhtä rakennusta käytettiin naisten riisuutumishuoneena, siellä myös heidän tukkansa ajeltiin pois. Siellä sijaitsi myös kassanhoitajan toimisto, joka keräsi tulokkailta kaikki rahat ja jalokivet ”säilytykseen”. Valkoiseksi maalattuun ja Punaisella ristillä merkittyyn ”sairaalaan” vietiin kaikki sairaat, vanhat, loukkaantuneet ja kuolleet. Nämä vangit vietiin ainapalavan kuopan äärelle, jossa heidät ammuttiin.

Kolmas osa leiristä (yläleiri eli kuoleman leiri) sijaitsi pienellä mäellä, jonne vei alaleiristä kapea käytävä, jolla oli SS:n antama ironinen nimi Himmelstraße (”Taivastie”). Se oli piikkilangalla aidattu – der Schlauch (”putki”) – ja johti suoraan kaasukammioille. Sen takana oli metrin levyinen ja 20 metriä pitkä kuoppa, jossa paloi tuli. Kuopan yllä oli arina, jonka päälle kaasutetut uhrit ladottiin palamaan. Yläleirissä oli myös parakki siellä työskenteleville vangeille.

Tuhoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhrit tuotiin Treblinkaan junalla. Leiri oli naamioitu näyttämään normaalilta rautatieasemalta, vangit jättivät arvoesineensä ”säilytykseen” ja siellä oli punaisella ristillä merkitty tila sairaille ja kuljetuksen aikana kuolleille. Lavastuksen tarkoitus oli helpottaa leirin vartijoiden työtä, sillä ennen tätä lavastusta vangit huomasivat heti saavuttuaan, että heidät tullaan tappamaan. Lavastuksen avulla uhrit saatiin pysymään rauhallisina.

Vangit lajiteltiin sukupuolen mukaan ja käskettiin riisuutua alastomiksi talvisinkin, jolloin oli jopa –20 °C pakkasta. Vartijat valikoivat joukosta liian vahvoiksi arvioimansa, jotka vietiin ”sairaalaan” ja ammuttiin. Naisilta leikattiin tukka pois ennen surmaamista[4][5] niistä ”tehtiin sukkia muun muassa sukellusvenemiehistöille”, kuten leirikomentajien saama direktiivi määräsi 1942.[6]

Vastasaapuneita juutalaisia, erityisesti miehiä hakattiin ruoskilla kun heitä ajettiin kaasukammioihin. SS-upseerien todistuksen mukaan miehet kaasutettiin aina ensin, samalla kun naiset ja lapset joutuivat odottamaan ulkosalla vuoroaan. Odottaessaan naiset ja lapset kuulivat kuolevien miesten kärsimykset ja tulivat tietoisiksi tulevasta kohtalostaan, mikä luonnollisesti aiheutti heissä paniikkia ja epätoivoa, sekä myös tahatonta ulostamista.[5]

Yhden saapumiserän tuhoaminen vei tavallisesti kahdesta kolmeen tuntia.[5]

Kaasukammiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1942 käyttöönotetut uudet kaasukammiot kykenivät surmaamaan 3 000 ihmistä kahdessa tunnissa ja 12 000−15 000 uhria päivässä,[7][8] maksimikapasiteetin ollessa 22 000 surmattua 24 tunnissa.[9]

Kaasukammioissa oli tirkistysluukut, joiden kautta oli mahdollista seurata surmaamista.[4] Uhrit surmattiin dieselmoottoreiden tuottamalla häkäkaasulla.[10] Siitä, olivatko moottorit diesel- vai bensiinikäyttöisiä on historiallista epäselvyyttä. Moottoreiden sanotaankenen mukaan? olleen puna-armeijalta kaapattujen panssarivaunujen moottoreita, ja tuohon aikaan puna-armeija käytti dieselmoottoreita.

Surmaaminen häkäkaasulla erosi merkittävästi menetelmästä, jossa käytettiin Zyklon B -kaasua, kuten Auschwitz ja Majdanek. Sobiborissa ja Belzecissä käytettiin bensiinimoottoreiden pakokaasuja. Uhrit kuolivat tukehtumiseen ja häkämyrkytykseen. Tämä myös tarkoitti sitä, että usein kaikki uhrit eivät olleet kuolleita, kun ovet avattiin. Jotkin elossa säilyneet Sonderkommandot todistivat myöhemmin joidenkin uhrien vetäneen viimeisen henkäyksensä poistettaessa heitä kammiosta.lähde? Joskus puolikuollut uhri virkosi ulkoilmassa, näin tapahtui erityisesti raskaana olleille naisille ja vartijat ampuivat heidät.

Kun kaasukammion ovet avattiin, näkyi ”muodottomiksi mukiloituneet, korvat revittyinä olivat sekavana kerroksina toinen toistensa päällä kaikissa mahdollisissa asennoissa”. Aluksi ruumiit haudattiin suuriin joukkohautoihin, myöhemmin tehtiin arina kiskoista ja betonipilareista, jonka päällä ruumiit poltettiin. Noin 800–1 000 ruumista poltettiin kerrallaan, polttaminen kesti kerrallaan noin viisi tuntia. Krematorio paloi 24 tuntia vuorokaudessa.[11]

Tuhoamisleireillä kuten Treblinkalla ei ollut mitään muuta toimintaa, toisin kuin keskitysleireillä, joiden vangit tekivät orjatyötä. Koko leiri naamioitiin rautatieasemaksi, jotta tulevat uhrit eivät aavistaisi kohtaloaan, ja heitä olisi helpompi käsitellä. ”Asemarakennuksessa” oli näkyvissä juna-aikatauluja, määränpäiden julisteita ja jopa toimimaton ”kello”, jonka viisareita siirrettiin aina saapuvan junan arvioituun tuloaikaan.[12] Puna-armeijan sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossman kuvaili leirin toimintaa kirjassaan A Hell Called Treblinka (Helvetti nimeltään Treblinka), jota käytettiin todisteena Nürnbergin oikeudenkäynneissä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • J-F. Steiner (1979). Treblinka: my home and lover. New York, Simon and Schuster.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Steiner, Jean-Francois, and Weaver, Helen. Treblinka.
  2. United States Department of Justice. Excerpts from Interrogation of Defendant Pavel Vladimirovitch Lelenko.
  3. Crowe, D. The Holocaust Roots, History, and Aftermath page 247. 2008.
  4. a b c Alexsandr Yegerin todistus Nizkor Projekti,
  5. a b c Dokumenttielokuva Shoah (1985).
  6. Concentration Camp Dachau 1933-1945, ISBN 3-87490-528-4, p. 137; Plate 282 with translation.
  7. Treblinka Death Camp, with photographs, Ounsdale, PDF (2.2 MB)
  8. Yitzhak Arad (1987). Belzec, Sobibor, Treblinka: The Operation Reinhard Death Camps, Bloomington: Indiana University Press, pg. 37.
  9. David E. Sumler, A history of Europe in the twentieth century. Dorsey Press, ISBN 0256014213.
  10. The Construction of the Treblinka Extermination Camp
  11. Klee, Dressen, Willi, Riess, Volker The Good Old Days: The Holocaust as Seen by Its Perpetrators and Bystanders. ISBN 1-56852-133-2.
  12. Lanzmann, Claude, Shoah: An Oral History of the Holocaust. New York: Pantheon Books. 1985.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rajchman, Chil: Treblinkan viimeinen juutalainen: Muistiinpanoja jälkimaailmalle. Alkuteksti jiddisin kielellä. Ranskankielinen laitos Je suis le dernier juif: Treblinka 1942-1943 on saksankielisen Ulrike Bokelmanin käännöksen Ich bin der letzte Jude: Treblinka 1942/43 pohjana. Saksan kielestä kääntänyt Marita Vihervuori. Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-447-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koordinaatit: 52°37′35″N, 22°2′49″E