Israelin puolustusvoimat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Flag of the Israel Defence Forces.svg
Puolustusvoimien lippu Puolustusvoimien tunnus

Israelin puolustusvoimat (hepreaksi ‏צבא ההגנה לישראל‎, engl. Israel Defense Forces, IDF) koostuu maavoimista, ilmavoimista ja merivoimista. Se tunnetaan usein lyhenteellä: צה"ל, Tsahal. Vuonna 2004 epävirallisten arvioiden mukaan Israelin puolustusvoimissa palveli 168 000 henkilöä, joista 107 500 oli asevelvollisia.

Israel sisällytti ensimmäisenä maana maailmassa naiset yleisen asevelvollisuuden piiriin. Israelissa asevelvollisia ovat juutalaiset, druusit ja tšerkessit, kun taas kristityt ja muslimit ovat yleensä arabeina siitä vapautetut.[1] Haredijuutalaisille, jotka opiskelevat Tooraa yeshiva-koulussa, järjestetään vapautus, joka on herättänyt protesteja maallisempien juutalaisten keskuudessa. Palvelukseen astutaan 18-vuotiaana, ja palvelusaika on miehillä kolme vuotta ja naisilla 21 kuukautta. Naisten ei kuitenkaan tarvitse mennä armeijaan jos he ovat naimisissa tai jos heillä on lapsi. Lykkäystä voidaan myöntää yliopisto-opiskelijoille. Asepalveluksen päätyttyä asevelvolliset siirretään reserviin, ja kaikki alle 51-vuotiaat reserviläiset suorittavat korkeintaan 39 päivää palvelusta vuosittain. Tätä aikaa voidaan kriisitilanteissa pidentää.

Osa sotilaista kuuluu rajavartiostoon, jonka tehtäviin nykyisin kuuluu myös siviilien turvallisuudesta huolehtiminen. [2]

Vuonna 2006 Israelin puolustusvoimat sai rekrytoitua 75 % asevelvollisista asepalvelukseen.[3] Aseistakieltäytyjiä nimitetään nimellä refusenik. Refusenik-liike kasvoi merkittävästi vuoden 2000 toisen intifadan alkaessa, kun osa reserviläisistä kieltäytyi operoimasta palestiinalaisalueilla.[4]

2000-luvulla vanhoillisten juutalaisten osuus armeijan vahvuudesta on kasvanut, kun maan maallistuneet väestön suhtautuminen armeijaan on muuttunut kriittisemmäksi. Asiasntuntija-arvioiden mukaan taistelujoukkojen upseereista puolet on ortodoksijuutalaisia, vaikka heidän osuutensa väestöstä on 25 %. Politiikan tutkija Yagil Levy katsoo, että "uskonnollinen väestö on kehittymässä sekä kulttuurisesti että ideologisesti kriittiseksi massaksi armeijan sisällä", mikä hänen mukaansa voi johtaa ongelmiin esimerkiksi jos Israel päättää vetäytyä Länsirannalta. Tutkija Ephraim Ya'arin mukaan nämä uhkakuvat ovat liioiteltuja.[5]

Taktiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelilaisia naissotilaita harjoituksessa.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin vuoksi IDF on omaksunut niin sanotun matalan intensiteetin sodankäynnin strategian palestiinalaistaistelijoita vastaan, jotka usein toimivat tiheästi asutuilla alueilla. Taistelijoiden ja israelilaissotilaiden yhteydenotoissa on ajoittain kuollut lähistöllä olleita siviilejä. IDF on käyttänyt myös kiistanalaisia ennalta ehkäiseviä täsmäiskuja (hepreaksi ‏סיכול מוקד‎, sikul memukad) estääkseen tulevia väkivallantekoja tappamalla mahdolliseen tulevaan iskuun liittyviä, esimerkiksi terroristeiksi arvioimiaan, henkilöitä, jotka ovat suunnittelemassa terroristi-iskua.

IDF on myös tuhonnut itsemurhaterroristien perheiden taloja, todeten sen olevan tehokas taktiikka itsemurhaiskujen vähentämiseksi. Kriitikkojen mielestä taktiikan tehokkuus ei kuitenkaan oikeuta liiallisen voiman käyttöä, ja siviilikohteiden tuhoaminen kostona on kansainvälisen lain vastaista.

Ydinase[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedusteluaineiston ja muun muassa Dimonan-ydintutkimuslaitoksessa työskennelleen israelilaisen ydinteknikon Mordechai Vanunun kertoman mukaan Israel on ainoa Lähi-idän maa, jolla on ydinase.[6][7] Israel, Intia, Pakistan ja Pohjois-Korea ovat ydinsulkusopimuksen ulkopuolella.[8] Maalla uskotaan olevan noin 75–400 ydinkärkeä.[9] Israelin hallitus ei ole myöntänyt eikä kieltänyt ydinaseiden olemassaoloa, mutta on ilmoittanut, ettei se ensimmäisenä "tuo ydinasetta Lähi-itään". 11. joulukuutamilloin? pääministeri Ehud Olmert myönsi saksalaisen televisiokanavan haastattelussa epäsuorasti Israelin hallussa olevan ydinaseita, kun häneltä kysyttiin Israelin oletetun ydinaseen vaikutuksesta länsimaiden mahdollisuuksiin puuttua Iranin ydinohjelmaan. Olmert luokitteli puheessaan Yhdysvaltojen, Ranskan ja Venäjän lisäksi Israelin ydinasevaltojen joukkoon:

»Iran uhkaa avoimesti pyyhkiä Israelin maailmankartalta. He haluavat ydinasevaltioksi, kuten Yhdysvallat, Ranska, Israel ja Venäjä.»
(Ehud Olmert)

lähde?

Olmertin avustaja Miri Eisin toisti pian Olmertin lausunnon jälkeen Israelin perinteisesti esittämän näkemyksen, jonka mukaan "Israel [ei] tule olemaan alueen ensimmäinen valtio, joka esittelee ydinasearsenaaliaan"[10]milloin?lähde?

Tiedustelutietojen perusteella tiedetään Israelin tehneen ydinaseyhteistyötä Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa 1960- ja Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kanssa 1980-luvulla. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelulla CIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kieltävät väitteet.[11][12]

Vuonna 1975 P.W. Botha allekirjoitti Israelin puolustusministerin Shimon Peresin kanssa salaisen sotilasyhteistyösopimuksen. Israel vei Etelä-Afrikkaan aseita vuosien 1974-1993 välisenä aikana vuosittain 600 miljoonan dollarin arvosta, mikä teki Etelä-Afrikasta Israelin toiseksi tai kolmanneksi suurimman kauppakumppanin. Sasha Polakow-Suranskyn mukaan asekaupan kokonaisarvo ajanjakson aikana oli yli 10 miljardia dollaria. Etelä-Afrikka toimitti Israeliin 500 tonnia uraania sen ydinaseohjelmaa varten ja vastavuoroisesti Israel myi Etelä-Afrikalle 30 grammaa tritiumia neutronipommin rakentamiseksi. Syyskuussa 1979 maat suorittivat yhteistyössä ydinkokeen Etelä-Atlantilla.[13]

Israelilla on kolme saksalaisvalmisteista Delfiini-luokan sukellusvenettä, jotka saattavat olla yhteensopivia 1 500 km kantavien muunneltujen Popeye Turbo -risteilyohjusten kanssa.

Israel on ydinsulkusopimuksen ulkopuolella.[8] Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA antoi 2009 päätöslauselman Israelin ydinaseiden tarkastamisesta. Israel kieltäytyi yhteistyöstä IAEA:n kanssa; Israelin edustaja antoi lausunnon, ettei "Israel tule miltään osin toimimaan päätöksen mukaan, jonka ainoa tarkoitus on vahvistaa poliittisia vihamielisyyksiä ja jakoa Lähi-Idässä".[14]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin puolustusvoimien beduiinisotilaita Tel-Avivissa vuonna 1949.

Israelin puolustusvoimat saivat alkunsa toisen maailmansodan aikana Ison-Britannian kuninkaallisessa armeijassa palvelleista juutalaisista upseereista ja sotilaista, jotka ostivat aseita ja perustivat maanalaisia puolisotilaallisia ryhmittymiä, jotka tunnettiin nimellä Haganah. Israelin puolustusvoimat perustettiin 26. toukokuuta 1948 julistamalla Haganahin sotilaallinen siipi Palmach juutalaisvaltion armeijaksi.[15] Alkuaikojen kaluston puutteiden ja vähäisyyden vuoksi IDF panosti koulutukseen ja erityisesti tiedusteluun ja vakoiluun. Israelin puolustusvoimia pidetään Lähi-idän vahvimpina. Israelin puolustusmenot ovat Lähi-idän kriisin vuoksi hyvin korkeat: esimerkiksi vuonna 1996 ne olivat 10,6 prosenttia maan bruttokansantuotteesta ja 21,1 prosenttia valtion budjetista. Yhdysvallat on antanut Israelille vuosittain noin kolme miljardia dollaria kehitysapua, josta esimerkiksi vuonna 2001 oli kaksi miljardia sotilasapua.[16]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki IDF:n alaiset joukot ovat suoraan pääesikunnan alaisia. Israelin hallitus nimittää pääesikunnan päällikön (רמטכ"ל, Ramatkal), joka on Israelin puolustusministeriön alainen. [17] Israelissa ei parlamentaarisena maana ole selvää presidentin ylipäällikkyyttä. Pääesikunnan päällikkö vastaa sotilasarvoltaan kenraaliluutnanttia. Israelissa usein myös puolustusministerillä ja pääministerillä on sotilaallista kokemusta.


Sar-El[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin asevoimia tukevan Sar-El-organisaation työhön osallistuu runsaasti muualta maailmasta tulevia vapaaehtoisia, lähinnä juutalaisia. Heidät sijoitetaan Israelin armeijan tukikohtien varastoihin, joissa he huoltavat kalustoa, esimerkiksi viestintävälineitä. Täten israelilaista ihmisvoimaa vapautuu sotilaallisluonteisempiin tehtäviin. Sar-Elin riveihin on lähtenyt Suomestakin jo satoja innokkaita.[18]

Kalusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelilla on itsenäinen kyky laukaista tiedustelusatelliitteja Venäjän, Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Ranskan, Kiinan, Intian ja Japanin ohella. Israelin puolustusvoimat ovat kehittäneet sekä satelliitit (Ofeq) että laukaisijat (Shavit). Israel on esim. Venäjän ja Yhdysvaltojen ohella yksi harvoista maista, jotka eivät ole allekirjoittaneet maamiinat kieltävää Ottawan sopimusta.[19] Tunnettuja israelilaisia aseita ovat muun muassa Uzi-konepistooli, Galil- ja TAR-21-rynnäkkökiväärit, Desert Eagle-pistooli ja Merkava-panssarivaunu: ensin mainittu on merkittävä vientituote.

Taistelukoneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin ilmavoimien F-16 hävittäjiä ilmasotaharjoituksen aikana vuonna 2003.

Israelin ilmavoimilla (IAF) on yhteensä 875 taistelukonetta, joista 520 on käytössä erilaisissa palvelustehtävissä.[20] Tämänhetkiset ilmaherruus- ja torjuntahävittäjät:

Merkki/Tyyppi Määrä Käytössä Käyttöönottovuosi
F-16 Fighting Falcon A/B "Netz" 116 116 1980/1986
F-16 Fighting Falcon C/D "Barak" 101 101 1980/1986
F-16 Fighting Falcon I "Soufa" 102 102 2004
F-15 Eagle A/B/C/D "Baz"/ "Akef" 62 62 1976
F-15 Eagle I "Ra'am" 25 25 1998 [21]

Lisäksi Israelin ilmavoimilla on useita vanhempia varastoituja hävittäjälentokoneita, joita ei enää käytetä aktiivisesti taistelutehtävissä. Suluissa kokonaismäärä, käytössä olevien määrä.

  • A-4 Skyhawk (174, 39) IAF:n hävittäjälentäjien koulutuskone.
  • F-4E Phantom 2000 (140, 0) Ei enää taistelukäytössä.
  • Kfir C-2/TC-2/C-7/TC-7 (140, 0) Satunnaisesti taistelukäytössä, myynnissä.[22]

Panssarivaunut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkava Mk 4 -panssarivaunu.

Israelin puolustusvoimilla on Global Security.org sivuston (2010) mukaan 2 957 panssarivaunua, joista:

Loput panssarivaunuista ovat vanhoja Magach-7:iä (M-60):iä, M-48:ia sekä vanhoja pääasiassa Syyrian ja Egyptin käyttämiä. Muut vaunutyypit jakautuvat seuraavasti:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Semy Kahan: Ikkuna Jerusalemiin, Kulttuuria, katuja, kulkijoita, Kirjapaja 2004, ISBN 951-625-992-8

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Joshua Mitnick: The Israeli Defense Force Myjewishlearning.com. (englanniksi)
  2. Semy Kahan, s. 23
  3. Israeli army identity angst ISN Security Watch. 10.08.07. (englanniksi)
  4. Refuser Solidarity Network
  5. STT - Uusi Suomi: Kohu Israelin armeijassa: Rabbit jyräävät kenraalit? Uusi Suomi. 25.3. 2009. Viitattu 25.3.2009.
  6. Israel's nuclear weapons Fas.org. Federation of American Scientists. (englanniksi)
  7. Israeli nuclear forces Bulletin of the Atomic Scientists. 2002. (englanniksi)
  8. a b Background Information, 2005 Review Conference of the Parties to the Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons United Nations. (englanniksi)
  9. Nuclear Weapons (englanniksi)
  10. Olmert paikkaili ydinase-puheitaan YLE.
  11. Meirion Jones: Britain's dirty secret New Statesman. 13.3.2006. (englanniksi)
  12. South Africa's Nuclear Autopsy Wisconsinproject.org. 1996. (englanniksi)
  13. Glenn Frankel: Israel's Most Illicit Affair Foreign Policy. May 24, 2010. Viitattu 26.7.2010. (englanniksi)
  14. Israel pressured on nuclear sites. Al Jazeera 18.9.2009 (englanniksi)
  15. Haganah - A History of the Jewish Underground Defense force in Palestine (zionism-israel.com): "The Israel Defense Forces (IDF), Tzva Hagannah Leyisrael, were formed on May 26, 1948, and the Haganah became the IDF."
  16. Israel’s Defense Budget: The Business Side of War (englanniksi)
  17. The World Defence Almanac 2001-02.
  18. http://www.hs.fi/kotimaa/Kymmenet+suomalaisvapaaehtoiset+matkustavat+Israelin+armeijan+avuksi/a1305587769236
  19. countries-not-joined-the-ottawa-treaty
  20. The Institute for National Security Studies, chapter Israel, March 23, 2008.
  21. http://www.globalsecurity.org/military/world/israel/iaf-equipment.htm
  22. http://www.globalsecurity.org/military/world/israel/iaf-equipment.htm