Ydinaseohjelmat eri maissa

Wikipedia

Ydinaseohjelma on ohjelma, jonka avulla maa pyrkii hankkimaan itselleen ydinaseen. On muutamia maita joilla on tai on ollut ydinaseohjelma.^[1] Ydinaseita on ainakin Yhdysvalloilla, Venäjällä, Isolla-Britannialla, Ranskalla, Kiinalla, Intialla, Pakistanilla ja Pohjois-Korealla. Lisäksi Israelilla on melko varmasti ydinase. Kunkin maan kohdalla on kerrottu lyhyesti ydinaseohjelmien tuloksista ja vaiheista eri maissa.

Sisällysluettelo 1 Yhdysvaltain ydinaseohjelma 2 Neuvostoliiton pommiohjelma 3 Ison-Britannian ydinase 4 Ranskan ydinase 5 Kiinan ydinase 6 Israelin salainen ydinase 7 Intian ydinase 8 Pakistanin ydinase 9 Pohjois-Korean ydinase 10 Iranin ydinaseohjelma 11 Irakin edesmennyt ydinaseohjelma 12 Etelä-Afrikan peruutettu ydinaseohjelma 13 Ruotsin ydintutkimusohjelma 14 Millainen maa hankkii ydinaseen? 15 Katso myös 16 Lähteet

[muokkaa] Yhdysvaltain ydinaseohjelma

Pääartikkeli: Manhattan-projekti

Yhdysvallat kehitteli ydinasetta 1942-45 Los Alamosissa fyysikko Robert Oppenheimerin ja kenraali Leslie Grovesin johdolla niin sanotussa Manhattan-projektissa. Huippusalainen projekti työllisti tuhansia ihmisiä. Ensimmäinen ydinase, Plutoniumpommi lempinimeltään The Gadget ("Vempain"), räjäytettiin 5:30 aamulla 16. heinäkuuta 1945 Alamogordossa, New Mexicossa. Tämä ensimmäinen koe tunnetaan nimellä Trinity. ^[2] Pommi räjäytettiin terästornissa. Räjähdyksen aiheuttamassa kuumuudessa hiekka ja kivi muuttuivat kraatterissa lasiksi. Räjähdysvoimaltaan pommi vastasi noin 20 kilotonnia (kt) TNT:.

Myöhemmin sitä että Yhdysvallat käytti ydinpommia on kritisoitu ja jotkut uskovat Yhdysvaltain käyttäneen ydinasetta vain testatakseen Manhattan-projektin tuloksia. Kuitenkin monet tunnetut henkilöt kuten Albert Einstein olivat suositelleet Yhdysvalloille ydinaseen käyttöä.

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. Tarkennus: Epäselkeä, huonosti muotoiltu

[muokkaa] Neuvostoliiton pommiohjelma

Pääartikkeli: Venäjän joukkotuhoaseet

Venäjällä on 15 ydinkäyttöistä sukellusvenettä. Ensisija on pelotusvaikutuksessa.^[3]

Toisen maailmansodan jälkeen Stalin halusi Neuvostoliitolle ydinaseita, ja maa räjäyttikin amerikkalaisen ydinaseen kopion vuonna 1949. Amerikkalaisessa ydinohjelmassa mukana ollut Klaus Fuchs oli antanut Neuvostoliitolle tietoja ydinaseista. Ydinaseita kokeillut ryhmä testasi lämpöydinelementtejä sisältänyttä pommia vuonna 1953, ja varsinaista todellista Teller-Ulam -rakenteista vetypommia vuonna 1955. Neuvostoliitto alkoi kehitellä ohjuksia 1940-luvulla, ja päätyi mannertenvälisiin ohjuksiin 50-luvun lopussa.

Venäjän atomienergiajärjestön mukaan Neuvostoliitto teki aikavälillä 29.8.1949-1990 keskimäärin yhden kokeen 23 päivän välein yhteensä 715 atomipommikoetta. Noin 500 koetta tehtiin Semipalatinskissa Kazakstanissa ja yli 130 koetta ja yli 220 räjäytystä Novaja Zemljalla aikavälillä 1955-1990. Andrei Sakharov yritti estää kokeita radioaktiivisuuden leviämisen estämiseksi.^[4]

Helmikuussa 1989 tunnettu Kazakstanin runoilija Olzhas Suleimenov kertoi julkisesti radioaktiivisista aineista ja muista myrkyistä. Hän uhkasi julkisesti kaivostyöläisten lakolla, jos ydinkokeita ei lopeteta. Elokuussa 1989 Kazakstanissa 50 000 ihmistä osallistui Hiroshiman muistoksi järjestettyyn mielenosoitukseen. Ihmiset heittivät kiviä koealueelle. Kazakstanilaisen tavan mukaan kivien heitto ajaa pahat voimat pois. Presidentti Nursultan Nazarbajev sulki koealueen 29.8.1991.^[4]

Moskova päätti siirtää Semipalatinskin kokeet vuonna 1989 Novaja Zemljalle Kazakstanin vastustuksen vuoksi. Kanada, Norja, Ruotsi ja Suomi esittivät huolensa kokeista. Novaja Zemljalla tehtiin maailman suurimpia atomiräjäytyksiä. Alueella on myös radioaktiivisten aineiden dumppausta, käytetyn polttoaineen varastointia ja uponneita ydinsukellusveneitä. Ulla Klötzerin mukaan Jäämeren radioaktiivinen saastuminen on merkittävää. Viimeinen koe Novaja Zemljalla oli vuonna 1990. Alueella syöpätapaukset ovat lisääntyneet. Radioaktiivisuutta on vuotanut Novaja Zemljalta Ruotsiin ainakin vuosina 1987 ja 1984. Huhtikuussa 1992 tiedemiehet raportoivat tuhansista radioaktiivisten päästöjen aiheuttamista hylkeiden kuolemista Venäjällä Jäämeren rannikolla.^[4]

[muokkaa] Ison-Britannian ydinase

Pääartikkeli: Yhdistyneiden kuningaskuntien joukkotuhoaseet

Yhdistyneet kuningaskunnat alkoivat kehitellä omaa ydinasettaan sodan jälkeen. Ensimmäinen fissiopommi koeräjäytettiin vuonna 1952. Fuusiopommin kehittely olikin sitten hankalampaa, mutta sekin saatiin räjäytetyä täysitehoisena vuonna 1957.

Britannia teki 45 atomipommikoetta vuosina 1952-1958 Australiassa ja Britannian omistamilla saarilla Tyynellä valtamerellä. Australiassa tehtiin 12 koetta ilmakehässä. Aboriginaaleja siirrettiin heidän pyhiltä mailtaan kokeiden vuoksi, mikä aiheutti sosiaalisia ongelmia. Radioaktiivisen saastumisen vuoksi palaaminen kotiseudulle myöhemmin ei taannut perinteistä elintapaa. Suuri osa maailman uraanista louhitaan aboriginaalien mailta Australiassa. Lisäksi britit ovat suunnitelleet ydinjätteidensä hautaamista aboriginaalien maille. Vuosina 1957-58 britit altistivat 551 Uuden-Seelannin merisotilasta ydinkokeelle 80-200 km päässä suojanaan puuvillahuppu ja tummat lasit. Britit kiistävät sotilaiden altistuksen radioaktiivisuudelle. Vuonna 2006 yhteensä 551:stä koeihmisestä 160 oli elossa. Monet sotilaista kuolivat 30-40 vuoden iässä. Veteraanien lapsista 50 % kärsii geneettisistä vaurioista (vertailuryhmässä 2,5 %).^[4]

Britit antoivat vuonna 1958 Joulusaaret amerikkalaisten ydinkoealueeksi. Amerikkalaiset tekivät Joulusaarilla 25 räjäytystä. Britannia ja Yhdysvallat tekivät atomiaseyhteistyötä vuosina 1962-2000. Britit osallistuivat 30 ydinkokeeseen Nevadan koealueella.^[4]

[muokkaa] Ranskan ydinase

Pääartikkeli: Ranskan joukkotuhoaseet

Ranska räjäytti ensimmäisen ydintalatukensa Algeriassa vuonna 1960 nimellä Gerboise Bleue ("Sininen hyppyrotta") noin 70 kilotonnin voimalla. Pommin arveltiin olevan amerikkalaisen kehittyneen fissiopommin vakoilemalla saatu kopio, mikä selitti ensimmäisen kokeen poikkeuksellisen suuren räjähdystehon. 24. elokuuta 1968 Ranska räjäytti Tyynenmeren Fangataufan atollilla ilmakehässä Canopus-nimisen vetypommin 2,6 megatonnin voimalla.

Ranska teki atomipommikokeita 3.12.1960–27.1.1996 yhteensä 210 kappaletta eli keskimäärin 63 päivän välein. Pääosa kokeista tehtiin Ranskan Polynesiassa. Mururoan atolleilla tehtiin 175 koetta, Fangataufan-atollilla 12 koetta ja Algeriassa lähteestä riippuen 14-17 koetta. Ranskan ydinohjelma on tiukan salailun kohde.^[4]

[muokkaa] Kiinan ydinase

Pääartikkeli: Kiinan joukkotuhoaseet

Kiina alkoi havitella ydinasetta 1955-1956. Neuvostoliitto toimitti Kiinaan ydintekniikkaa ja ohjuksia kunnes maiden välit katkesivat vuonna 1960. Kiina osti myös lännestä ydinteknisiä osia. Kiina pohjasi pomminsa kehittelyssä alussa helpompana pidettyyn uraaniin, ei plutoniumiin. Maa räjäytti ensimmäisen ydinalatauksensa vuonna 1964. Maa alkoi pian kehitellä vetypommia. Se näkyi perissa vuonna 1966 tehdyssä kokeessa, joissa oli mukana lämpöydinelementtejä. Kiina räjäytti täysitehoisen vetypommin vain kolmen vuoden kuluttua vuonna 1967.

Kiina on tehnyt vähintään 64 atomipommikoetta 16.10.1964 alkaen. Kiinan koealue on Lop Norissa Xinjiangin alueella Tiibetin läheisyydessä. Alue on uiguurien kotiseutu. Aluetta käytetään myös radioaktiivisten aineiden dumppaukseen. Ulla Klötzerin mukaan alueella on ekologinen katastrofi radioaktiivisuuden vuoksi. Uiguurien mukaan leukemia on seitsemän kertaa yleisempää kuin muualla Kiinassa. Uiguurit ovat protestoineet kokeita vastaan. Vuonna 1986 maanalaisen kokeen radioaktiivinen pilvi havaittiin USA:ssa asti.^[5]

[muokkaa] Israelin salainen ydinase

Pääartikkeli: Israelin joukkotuhoaseet

Israelilla on ollut ydinase jo 1960-luvulta lähtien, mutta maa ei edelleenkään myönnä ydinaseen olemassaoloa. Israel ei ole allekirjoittanut ydinsulkusopimusta. Maa hankki itselleen ydinaseen suojaksi arabimaita vastaan. Israelilla on virallisestikin lyhyen ja keskipitkän matkan ohjuksia. Israelin salainen ydinasetehdas lienee Dimonan ydintutkimuskeskuksen salaisissa maanalaisissa kerroksissa. Vuonna 1986 Dimonassa työskennellyt, Israelista paennut teknikko Mordechai Vanunu paljasti ydinaseen olemassaolon. Israelin salainen palvelu nappasi Vanunun, joka joutui pitkäksi aikaa vankilaan. Irsaelin asearsenaalin kooksi arvellaan 100-200 latausta, joukossa vetypommeja.

[muokkaa] Intian ydinase

Pääartikkeli: Intian joukkotuhoaseet

Vuonna 2003 Intialla arvioitiin olevan asekelpoista uraania 7-100 atomiräjäytykseen. Intia ei ole allekirjoittanut ydinsulkusopimusta. Intia teki Pokaranin autiomaassa ensimmäinen ydinkokeen toukokuussa 1974 ja viisi koetta toukokuussa 1998. Jälkimmäiset kokeet tehtiin varoitukseksi Pakistanille ja Kiinalle. Räjäytysalueesta 3,5 km päässä oli asutusta. Kyläläisiä ei evakuoitu. Sotilaat kehottivat ennakkoon asukkaita pysymään rakennusten ulkopuolella. Maa tärisi ja kyläläiset näkivät pölyspiraalin horisontissa. He kuulivat radiosta jälkeenpäin mistä oli kyse. Asukkaat ovat tyytymättömiä saamiinsa 100-200 $:n korvauksiin materiaalivahingoista. Eläimiä sairastui paljon. Asukkaat ovat huolissaan terveyshaitoista. Seurantatutkimuksia ei ole tehty. Lääkäreiden mukaan välittömät terveysongelmat johtuivat lämpimästä kesästä.^[5]

Kun Kiina räjäytti ensimmäisen fissiopomminsa vuonna 1964, sen kanssa huonoissa väleissä olleessa Intiassa jotkut tahot halusivat maan kehittävän oman ydinaseensa. Intia hankki jo 1960-luvulla plutoniumin jälleenkäsittelylaitoksen, jollainen käy aseluokan plutoniumin tuotantoon. Intia aloitti ydinaseohjelmansa vuonna 1971 käydyn Intian-Pakistanin sodan jälkeen. Vuonna 1972 jolloin Indira Gandhi määräsi ydinaseen rakennettavaksi. Maan tiedemiehet rakensivatkin plutoniumpohjaisen fissiopommin parissa vuodessa. Pommi oli yksinkertaistettu, pienempitehoinen versio amerikkalaisesta Nagasakissa räjähtäneestä Fat Manista. Vuonna 1974 pommi räjäytettiin 107 metrin syvyydessä Pokhranin alueella Tharin autiomaan pinnan alla Luoteis-Intiassa Rajasthanin osavaltiossa. Pommi synnytti maan pinnalle 60 metrin läpimittaisen kraatterin. Intilaiset sanoivat pommin räjähtäneen 12 kilotonnin voimalla, mutta todellisuudessa pommin räjähdysteho lienee ollut yksinkertaisen rakenteen takia vain 4-8 kilotonnia. Pommikoetta on kutsuttu muun muassa nimillä Pokhran-1 tai "Hymyilevä Buddha". Virallisesti Intia sanoi koetta "Rauhanomaiseksi ydinräjäytykseksi". Siinä suhteessa se oli totta, Intia ei kyennyt käyttämään koekappaletta maaliin kuljetettavana taistelukärkenä.

Tämän jälkeen Intian tiedemiehet kehittelivät ydinasetta salassa muun muassa lentokonepommeihin ja ohjuksiin sopiviksi. Intian ydinaseohjelma kehittyi hitaasti, ja Intialla oli ensimmäinen taistelukärjeksi soveltuva ydinpommi vasta 1986-1988. Maa alkoi rakentaa ydinarsenaalia vastauksena Pakistani ohjelmaan vuonna 1989. Intia alkoi kehittää vetypommia 1980-luvulla ja lienee saanut sen valmiiksi 1995. 80-luvun lopulla Intian ohjusohjelma alkoi edetä vauhdilla.

Vuonan 1998 Intian kansallismielisen BJP-puolueen vetämä hallitus päätti julistaa maan ydinasevallaksi ja tehdä ydinkokeita. Niinpä toukokuun puolivälissä 1998 tehtiin Operaatio Shakti eli "Voima" niminen koesarja. Tällöinkin Intia liioitteli joidenkin kokeidensa tehoa.

Ensimmäistä latausta, joka oli kiihdytetty fissiopommi tai pieni fuusioase, räjähti ehkä noin 15-30 kilotonnin voimalla, mutta intialaiset ilmoittivat räjähdystehoksi 45 kilotonnia. Sen sijaan 12 kilotonnin plutoniumpohjainen fissiopommi lienee räjähtänyt oikein. Kokeiden perusteella on selvää, että Intia onnistui kehittämään muutamia ydinasetyyppejä. Intia ilmoitti kokeiden jälkeen, ettei se tule käyttämään ydinaseitaan koskaan ensin.

[muokkaa] Pakistanin ydinase

Pääartikkeli: Pakistanin joukkotuhoaseet

Pakistan alkoi kehittää omaa ydinasettaan vuonna 1972, jolloin maan silloinen johtaja Zufilkar Ali Bhutto määräsi maansa tiedemiehet hankkimaan ydinaseita. Intia räjäytti oman ydinlatauksensa jo 1974. Pakistanin ohjelma huomattiin 70-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin länsimaat, muun muassa Ranska vetäytyivät ydinyhteistyöstä. Pakistanilainen metallurgian isinööri Abdul Qadeer Khan hankki 70-luvulla Belgiasta uraanin rikastamiseen sopivan sentrifigin piirustukset, ja jäne nousi maan ydinaseohjelman johtoon vuonna 1976. Pakistan osti ydinteknologiaa Kiinasta, joka oli pakistanin tavoin riidoissa Intian kanssa ja eri linjoilla länsimaiden kanssa. 70-luvun lopuilla maan ydinaseohjelma oli täydessä vauhdissa. Kahutan rikastamo alkoi tuottaa rikastettua aseluokan uraania täydellä teholla vuoden 1985 jälkeen, ja Pakistanilla arvellaan olleen valmius pommiin joskus vuoden 1987 tienolla. Maa räjäytti sekä uraani- että plutoniumpommin vuonna 1998. Khan myi ydintekniikkaa muun muassa Iraniin ja Pohjois-Koreaan salaa. Pakistan hankki Kiinasta ja Pohjois-Koreasta lyhyen ja keskipitkän matkan ohjuksia 1990- ja 2000-luvuilla.

[muokkaa] Pohjois-Korean ydinase

Katso myös: Pohjois-Korean joukkotuhoaseet

Pohjois-Korea on oman ilmoituksensa mukaan kehittänyt ydinaseen. Maalla on muutamia fissiopohjaisia ydinkärkiä, jotka eivät luultavasti sovellu ohjuksen kärjiksi, koska ovat niin raskaita. Maa irrottautui ydinsulkusopimuksesta vuonna 2003 ja vaikka ilmoitti vuonna 2005 keskeyttävänsä pommiohjelmansa, teki pienen räjäytyksen maan luoteisosassa vuonna 2006. Räjähdyksen voima oli pieni, välillä 0,55-15 kilotonnia. Tämä räjäytys ei liene täysin onnistunut. Maa on kehitellyt muun muassa Scud-ohjuksen pohjalta keskimatkan ohjuksia ja myynyt niitä Pakistaniin ja Iraniin. Pakistanilainen tutkija Abdul Qadeer Khan on myynnyt ydinaseen valmistustaitoa vastoin Pakistanin viranomaisten lupaa Pohjois-Koreaankin. Vuonna 2009 Pohjois-Korean satelliittilaukaisu epäonnistui, mutta raketti lensi silti 3200 km matkan. Taepodong 2-ohjuksen laukaisukokeena yleisesti pidetty rakettikoe herätti vastalauseet YK:ssa. Pohjois-Korea julisti aloittavansa ydinaseohjelman uudelleen, ja Kiina ja Venäjä kehottivat Pohjois-Koreaa ydinaseneuvotteluihin. Kansainvälisistä vastalauseista Pohjois-Korea karkoitti ydinasetarkastajat maasta huhtikuussa 2009, ja päätti aloittaa ydinaseohjelman uudelleen, ja sulkea ydinaseneuvottelut lopullisesti. Toukokuussa vuonna 2009 Pohjois-Korea räjäytti 1-20 kilotonnin latauksen lähellä vuoden 2006 koepaikkaa. Koe oli selvästi voimakkaampi kuin vuoden 2006 koe ja epäilyksettä pienitehoinen ydinase.

[muokkaa] Iranin ydinaseohjelma

Katso myös: Iranin ydinkriisi

Yhdysvallat epäilee Iranin havittelevan ydinasetta, koska maa haluaa rikastaa itse uraaninsa. Iranille eivät ole käyneet muiden maiden tarjoukset ydinpolttoaineen myymisestä maalle, mikä olisi myös Iranille halvempaa. Niinpä maa on ajautunut 2000-luvulla länsimaiden kanssa kiistaan uraanin rikastamisesta. Iran uhmaa länsimaiden ja IAEA;n määräyksiä avoimesti, mutta sanoo rikastamisohjelmansa olevan rauhanomainen. Ydinaseitten valmistukselle on välttämätöntä korkearikasteinen uraani, jollaista ei käytetä sähköä tuottavissa ydinreaktoreissa. Iranilla on kehittynyt ydinpolttoainekierto, ja monenlaisia ydinlaitoksia, jollaiset sopivat myös asekelpoisen ydinmateriaalin tuotantoon. Maa on allekirjoittanut ydinsulkusopimuksen. Maassa on kohtalainen määrä sentrifugeja, joissa pysytään tuottamaan aseluokan uraania. Maa on lisäksi muun muassa ostanut Pohjois-Koreasta keskimatkan ohjuksia, joita kutsuu nimellä Shahab. 2000-luvulla Iran kehitti luultavasti itse uuden edistyneen, kiinteäpolttoaineisen ohjuksen nimeltä Sejil. Eräiden arvioiden mukaan Iran pystyy kehittämään ydinaseen 7-10 vuodessa.

[muokkaa] Irakin edesmennyt ydinaseohjelma

Pääartikkeli: Irakin joukkotuhoaseet

Irak allekirjoitti ydinsulkusopimuksen vuonna 1969, mutta aloitti salaisen ydinaseohjelman 1971. Vuonna 1981 Israel hyökkäsi yllättäen Irakin Al Tuwaithassa sijaitsevaa Osirak-reaktoria vastaan tuhoten sen käyttökelvottomaksi. Irak saattoi olla muutaman kuukauden päässä ydinaseen valmistamisesta Persianlahden sodan aikoihin vuonna 1991.^{kenen mukaan?} Liittouma pommitti sodassa maan ydintutkimuslaitoksen hajalle. Loppu maan ydinohjelmasta tuhottiin irakilaisten ja YK:n voimin vuosina 1991-1998. Yhdysvallat ja Iso-Britannia väittivät maan yhä kehittelevän ydinasetta, mikä antoi Yhdysvaltain presidentti George Bushille perustelun hyökätä Irakiin vuonna 2003. Todisteita käynnissä olevista joukkotuhoaseohjelmista ei löydetty.

[muokkaa] Etelä-Afrikan peruutettu ydinaseohjelma

Etelä-Afrikka kehitti melko alkeellisen tykkityyppisen uraaniin perustuvan ydinpommin. Etelä-Afrikassa on suuret uraanivarat, mikä on ollut tiedossa pitkään. Pommin tuotanto-ohjelma kesti parikymmentä vuotta.^[6] Aseita tehtiin kuusi, kussakin noin 80 kiloa uraania. Maan muuttuessa aseet on nyttemmin purettu. Maa on harjoittanut jonkinasteista yhteistyötä Israelin kanssa, mutta Israel ei ole antanut Etelä-Afrikalle läheskään kaikkea ydinasealan tietämystä.

[muokkaa] Ruotsin ydintutkimusohjelma

Pääartikkeli: Ruotsin ydintutkimusohjelma

Ruotsin ryhtyessä tutkimaan ydinenergian hyödyntämistä 1950-luvulla, suunnitelmiin kuului myös mahdollinen ydinaseohjelma. Marvikeniin suunniteltiin rakennettavaksi ydinaseeseen plutoniumia tuottava reaktori. Ruotsin liityttyä Ydinsulkusopimukseen se hylkäsi suunnitelmat ydinaseesta.

[muokkaa] Millainen maa hankkii ydinaseen?

Ydinaseen leviämistä on pyritty estämään ydinsulkusopimuksella. Tästä huolimatta mm. Irak yritti kehittää ydinasetta, ja Pohjois-Korea sanoutui ydinsulkusopimuksesta irti ennen koeräjäytystään. Siitä, että jokin maa aikoo hankkia ydinaseita, voivat kertoa seuraavat seikat: maa hankkii tutkimusreaktoreita, luonnonuraania plutoniumiksi rikastavia CANDU-raskasvesireaktoreita, alkaa rikastaa itse uraania, rakentaa raskasvesilaitoksen ja ydinjätteen jälleenkäsittelylaitoksen. Esimerkiksi Iran rikastaa itse uraania, pienessä määrin tosin, ja on rakentanut raskasvesilaitoksen. Usein ydinaseita hankkiva maa on riidoissa ainakin yhden naapurinsa kanssa, esimerkiksi Pakistan ja Israel. Pohjois-Korean ja Etelä-Korean välit ovat erittäin huonot. Ydinaseita hankkivalla maalla on usein yhteyksiä ydintekniikkaa omaaviin maihin ja ydinaseiden tuleva omistaja vakoilee usein länsimailta ydintekniikkaa. Ydinasevaltojen tiedemiehet saattavat myydä ydintekniikkaa liittolaismaihin rahaa hankkiakseen ilman isäntävaltionsa suostumusta niin kuin Pakistanissa kävi. Ydinaseen kehittelyyn voi vihjata laaja pitkän matkan kantaman ohjusohjelma jollainen Iranilla on.

[muokkaa] Katso myös

• Ydinase
• Ydinaseonnettomuus

[muokkaa] Lähteet