Semjon Timošenko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Semjon Timošenko

Semjon Konstantinovitš Timošenko (ven. Семён Константинович Тимошенко, 18. helmikuuta 1895 Frumanka31. maaliskuuta 1970 Moskova) oli Neuvostoliiton joukkojen komentaja kesällä 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon.

Timošenko syntyi maatyöläisen perheeseen Frumankassa, lähellä Odessaa Etelä-Ukrainassa. Hänet otettiin asevelvolliseksi keisarilliseen armeijaan 1915. Hän palveli aliupseerina ratsujoukoissa länsirintamalla ensimmäisessä maailmansodassa. Venäjän vallankumouksen alkaessa hän liittyi puna-armeijaan vuonna 1918 ja bolševikkeihin 1919.

Sisällissodan aikana Timošenko taisteli monilla rintamilla ja tutustui Tsaritsynissä (sittemmin Stalingrad, nyt Volgograd) Josif Staliniin, mikä takasi hänen uransa edistymisen. Vuodet 1920–1921 hän komensi divisioonaa 1. ratsuväkiarmeijassa Semjon Budjonnyin alaisuudessa.

Sisällissodan jälkeen Timošenko oli puna-armeijan ratsuväen komentajan, sittemmin armeijan komentaja Valko-Venäjällä, Kiovassa, Pohjois-Kaukasiassa, Harkovassa ja jälleen Kiovassa 1938. Vuonna 1939 hänestä tuli koko läntisten joukkojen komentaja. Syyskuussa 1939 hän komensi väliaikaista Ukrainan rintamaa hyökkäyksessä Puolan itäosaan. Näihin aikoihin hänestä tuli myös keskuskomitean jäsen.

Tammikuussa 1940 Timošenko sai vastuulleen Suomea vastaan talvisodassa taistelleet joukot Vorošilovin komentaman paraatimarssin Suomeen epäonnistuttua verisesti. Timošenkon alaisuudessa Mannerheim-linja murrettiin Karjalankannaksella ja Suomi pakotettiin rauhaan. Timošenko palkittiin Neuvostoliiton sankarin arvonimellä. Toukokuussa 1940 hänet nimitettiin puolustuksen kansankomissaariksi ja Neuvostoliiton marsalkaksi.

Timošenko näki armeijan mekanisoimisen tarpeen ja sai aikaan panssarivaunujen tuotannon lisäyksen. Hän otti jälleen käyttöön tsaarinaikaisen kovan kurin armeijassa.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Timošenkosta tuli Stavkan puhemies ja armeijan ylipäällikkö, kunnes Stalin otti aseman. 10. heinäkuuta hän lähetti Timošenkon ottamaan komentoonsa läntisen rintaman ja viisi reserviarmeijaa Dneprin sektorilla Moskovan länsipuolella. Hän pystyi viivyttämään saksalaisten etenemistä Smolenskin seudulla menettäen lähes kaikki miehensä ja kalustonsa. Syyskuussa hänet siirrettiin Ukrainaan, jossa Budjonnyi oli menettänyt 1,5 miljoonaa miestä Umanin ja Kiovan moteissa. Timošenko pystyi kokoamaan joukot Itä-Ukrainassa ja vastahyökkäykseen, joka ajoi kaksi SS-panssaridivisioonaa perääntymään 65 kilometriä Rostov-na-Donusta. Ensimmäisellä Neuvostoliiton etenemisellä sodassa oli tärkeä psykologinen merkitys.

Toukokuussa 1942 Stalinin vaadittua ennalta ehkäisevää iskua Saksan kesäoffensiivia vastaan, Timošenko menetti neljännesmiljoonaa miestä kalustoineen Harkovassa saksalaisten iskettyä takaisin hänen eteläistä sivustaansa vastaan. Menetyksiä ei saatu korvattua ennen kesäoffensiivin alkua kesäkuussa. Vetäytyminen muuttui hallitsemattomaksi ja Stalin kutsui 23. heinäkuuta Timošenkon Moskovaan, luultavasti säilyttääkseen hänen maineensa, koska häntä pidettiin pätevimpänä Neuvostoliiton kenraalina.

Georgi Žukovin menestys Moskovan puolustuksessa joulukuussa 1941 vakuutti Stalinin hänen olevan parempi upseeri. Timošenko vedettiin etulinjasta, ja hän sai aseman Stalingradin ylikomentajana (heinäkuu 1942), luoteisrintaman (lokakuu 1942), Leningradin (kesäkuu 1943), Kaukasian (kesäkuu 1944) ja Baltian (elokuu 1944). Elokuusta 1944 toukokuuhun 1945 Timošenko koordinoi ensimmäistä, toista ja kolmatta ukrainalaista rintamaa hyökkäyksessä Tonavalta kohti Wieniä. Hyökkäys pysähtyi lopulta Budapestiin. Tämä jälkeen Timošenko otti Wienin 13. huhtikuuta ja saavutti yhdysvaltalaiset Linzissä 6. toukokuuta.

Sodan jälkeen Timošenko oli armeijan komentaja Valko-Venäjällä, Etelä-Uralilla ja jälleen Valko-Venäjällä. Vuonna 1960 hänet nimitettiin puolustusministeriön ylitarkastajaksi ja 1961 hän johti sotaveteraanien komiteaa. Hän kuoli Moskovassa 1970 ja hänet haudattiin Kremlin muuriin.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Raunio, Ari; Kilin, Juri: Itsenäisyyden puolustajat, Sodan taisteluja 1, Talvisota. Weilin+Göös, 2005. ISBN 951-593-911-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Raunio,Kilin, Talvisota 2005, s. 228