Veikko Puskala
Veikko Nikolai Puskala (9. maaliskuuta 1911 Kalajoki – 6. lokakuuta 1989 Kokkola) oli suomalainen antikommunistinen tiedustelija ja toimitusjohtaja, joka toimi Suomen sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteerinä 1946–1955.[1] Hän loi puolueelle tiedusteluorganisaation kommunistien toiminnan vakoiluun.[2] Tämä niin sanottu Puskalan toimisto eli Puskalan putiikki alkoi sittemmin elää omaa elämäänsä.
1950-luvun lopulta 1970-luvulle Puskala oli alan itsenäinen yrittäjä, ja hän keräsi ja toimitti tietoa Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) toiminnasta monelle eri taholle. Yhdysvallat tuki Puskalan toimintaa ainakin 1950-luvulla.[3] Tiedustelutoiminnassa hän käytti salanimeä Bror Eriksson.[4]
Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Veikko Puskala syntyi talollinen, kalastaja ja maallikkosaarnaaja Erkki Puskalan ja hänen toisen vaimonsa Ida Johanna Nikodemuksentyttären (o.s. Isoniemelä) kuopuksena, isänsä ollessa jo 75-vuotias.[5] Erkki Puskalan korkea ikä ja hänen joutumisensa Kalajoella vaikuttaneiden lestadiolaisen herätysliikkeen suuntausten ristiriitojen kohteeksi johtivat siihen, että Puskalat menettivät kotitalonsa ja Veikosta tuli huutolainen, joka joutui kokemaan huutolaispojan halveksitun aseman ja myös siirtymään kasvatusperheestä toiseen. Kasvatusperheissä Veikko koki niin hyvää kuin huonoakin kohtelua ja oli taustansa vuoksi koulukiusattu. Käytyään rippikoulun tavallista nuorempana Veikko muutti 1926 Helsinkiin, minne hänen äitinsä oli aiemmin asettunut.[6]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puskalan ammattiyhdistysuran voi katsoa alkaneen ensimmäisessä pitempiaikaisessa työpaikassa Katajanokan telakalla, missä hän työskenteli levysepän apulaisena. Levyseppä Valve ohjasi niittipoikansa liittymään ammattiosastoon 15. lokakuuta 1927. Saman tien työväkeä silmällä pitävä Etsivä Keskuspoliisi kirjasi hänet kortistoonsa kommunistina. Ensimmäisenä luottamustehtävänään Puskala toimi Helsingin teollisuusneuvosto I:n Katajanokan työhuonekunnan huvitoimikunnan sihteerinä.[7] Levysepän apulaisen tehtävät jätettyään Puskala toimi viilarina sekä kouluttautui hitsaajaksi[8] ja myöhemmin seospäällystäjäksi eli galvanoijaksi.[9]
Vuonna 1935 Puskala valittiin ammattiyhdistysjakautumisen yhteydessä syntyneen pienpeltiseppien ammattiosaston puheenjohtajaksi.[10] Järjestöura jatkui myöhemmin Metalliliitossa ja sosiaalidemokraateissa.
Tiedustelutoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puskala aloitti kommunistien vastaisen tiedustelutoiminnan 1940 perustetussa Suomen Aseveljien Työjärjestössä (SAT) sekä jatkosodan aikana toimineessa Vapaus – Isänmaa – Aseveljeys -järjestössä (VIA). Hän oli sotavuosina Metalliliiton toimitsija ja vuonna 1946 hänet valittiin SDP:n järjestösihteeriksi. Puskala oli myös SDP:n vt. puoluesihteerinä 1952–1953. Hän luopui järjestösihteerin tehtävistä hävittyään 1955 puoluesihteerivaalissa Väinö Leskiselle.[11]
Puskalalla oli toimivat suhteet muun muassa 1952 perustettuun Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -säätiöön, jonka taustalla olleet teollisuuspiirit tukivat häntä.[12] SYT:n kautta hänen raporttejaan välitettiin edelleen eräille luotettavina pidetyille poliitikoille sekä työmarkkinajärjestöjen johtajille.[13] Puskala lähetti säätiölle tiedusteluraportteja, joita hän keräsi rakentamansa verkoston kautta.[13] Puskalalla oli yhteyksiä armeijan tiedusteluun Kalle Lehmuksen kautta, Suojelupoliisiin, Arvo Tuomiseen ja Urho Kekkoseen.
Pääesikunnan tarkkailuosaston luonne muuttui Valpo II:n alasajon yhteydessä. Kun turvallisuuspoliisia ei enää tarvinnut entiseen tapaan valvoa, tiedustelua ja vastatiedustelua koordinoineet Kalle Lehmus ja Uljas Antero Käkönen[14] alkoivat hoitaa Puolustusvoimien tarkkailijaverkostoa ulkomailla. Syntyi Lehmuksen putiikki. Pääesikunnalle tuli käyttöä Puskalan verkoston palveluille Suomen sisäisessä kommunistien valvonnassa.[15]
"Putiikki" syntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1950-luvun lopulla, kun ristiriidat skogilaisten ja leskisläisten välillä johtivat SDP:n hajaannukseen, Puskala siirtyi aluksi skogilaisten leiriin.[12] Hän irtaantui kuitenkin pian näistä ja ryhtyi 1959 itsenäiseksi tiedustelualan yrittäjäksi[13] käyttäen hyväkseen SDP:n tiedustelutoiminnan aikana vuodesta 1953 lähtien keräämiään kortistoja. Peitteeksi Puskala perusti kirjapainon, Kilama Oy:n, jonka perustamisasiakirjat hyväksyttiin lokakuussa 1958.[16] Hän lähetti edelleen raporttejaan SYT:lle, jonka kautta ne levisivät edelleen luotettavina pidetyille tahoille, kuten suojelupoliisille ja Kustaa Vilkunan kautta presidentti Kekkoselle. Puskala sai puolestaan rahaa työnantajilta SYT:n kautta ja myöhemmin Taloudellisen Tiedotustoimiston kautta.[17]
Puskala oli mm. Veikko Hauhian hankkiman SKP:n sisäpiiritiedon välittäjä Suojelupoliisille vuoden 1958 kesästä lähtien.[18] Hauhia, Puskala ja Arvo Tuominen tekivät yhteistyötä SKP:n rikkomiseksi tukemalla apupuolue SKDL:n sisäistä oppositiota.[19]
Presidentti Kekkonen kuului Puskalan organisaation toimittamien raporttien vastaanottajiin ja luki ne tarkasti: 1970-luvun alussa hän huomautti muutoksista raporttien kieliasussa ja tehdyissä päätelmissä.[20]
Puskalan organisaatiolla oli Jarkko Vesikansan arvion mukaan 5–10 tiedottajaa SKP:n ja SKDL:n sisällä.[17][21] Heistä tunnetaan ainakin ay-toimitsija ja SKP:n keskuskomitean jäsen Veikko Hauhia[13] sekä SKDL:n kunnallisasiain sihteeri Jalo Lepola.[22][23] Hauhian motiivina on arveltu olleen henkilökohtaiset taloudelliset vaikeudet sekä Stalinin terrorin aiheuttama katkeruus.[13] Lepola puolestaan ei hallinnut alkoholinkäyttöään vaan saattoi kertoa humalassa ollessaan puolueen asioista avoimesti sivullisille. 1960-luvun alussa Puskala oli myös järjestämässä yhdessä SYT:n kanssa rahoitusta Jarno Pennasen toimittamalle Tilanne-lehdelle, millä pyrittiin hajottamaan SKP:tä.[24] Lehden merkitys jäi vähäiseksi, mutta myöhemminkin SYT ja Puskala rahoittivat muita toimia, joilla pyrittiin saamaan aikaan hajaannusta SKP:n sisällä.[25] Tiedotusvälineille tarjottiin aineistoja: esimerkiksi Vaasa-lehdelle kerrottiin SKP:n Vaasan piirin sisäisistä kiistoista.[26]
Työnantajajohto harkitsi 1970-luvun alussa, kannattaako Puskalan tiedustelutoiminnan rahoitusta jatkaa edelleen. Työnantajia edustaneet Pentti Somerto ja Leif Fast ottivat tämän vuoksi 1971 yhteyttä sosialidemokraattien johtoon. Silloinen SDP:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa kertoi luottavansa edelleen Bror Erikssonin raporttien sisällön todenmukaisuuteen, ja hän suositteli rahoituksen jatkamista.[27][17]
Puskala julkaisi 1974 Kauko Kareen Alea-kirjan kustantamana salanimellä Toveri X kirjasen Beljakov, Sinisalo ja Suomi: raportti kulissien takaa, jossa hän paljasti Neuvostoliiton entisen suurlähettilään Aleksei Beljakovin vuonna 1970 käymiä keskusteluja SKP:n johtajien kanssa. Teoksen tietoja pidettiin epäluotettavina.[4] Puskala jäi eläkkeelle 1978; hänen merkittävin tiedottajansa Veikko Hauhia oli eläköitynyt 1976. Yhteyttä he pitivät vuoteen 1979 saakka.[28] Puskalan organisaatio jatkoi vielä raporttien lähettämistä 1980-luvun alkuun saakka. Puskala itse muutti eläkkeelle siirryttyään Kalajoen Vasankariin ja asui siellä loppuvuotensa.[29][30]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: Maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972 tuomitut. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7.
- Rentola, Kimmo: ”Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949-1991”, Simola, Matti (toim.) Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949-2009, s. 9-192. WSOY, 2009.
- Rentola, Kimmo: Vallankumouksen aave: Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20173-5.
- Reuna, Risto: Puskalan putiikki: puoluevakoilija Veikko Puskalan uskomaton elämä. Jyväskylä: Docendo, 2021. ISBN 978-952-291-861-1.
- Vesikansa, Jarkko: ”Kommunismi uhkaa maatamme”: Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968. väitöskirja, Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2004b. ISBN 952-91-7881-6.
- Vesikansa, Jarkko: Salainen sisällissota: Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava, 2004. ISBN 951-1-19679-0. (Perustuu Vesikansan väitöskirjaan ”Kommunismi uhkaa maatamme”: Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968.)
- Vesikansa, Jarkko: Vakoiluverkoston lonkerot paljastuvat. Suomen Kuvalehti, 2004a, nro 44. Artikkelin verkkoversio.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Vesikansa, Jarkko: ”Puskala, Veikko”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 830–831. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Tiedusteluelämäkerta paljastaa: Pääesikunta ulkoisti salaisen kommunistiurkinnan yksityiselle "Puskalan Putiikille". Yle Uutiset 2021.
- ↑ Vesikansa 2004, s. 139.
- ↑ a b Rentola, 2005, s. 10–11.
- ↑ Reuna 2021, 22-23
- ↑ Reuna 2021, 26-30
- ↑ Reuna 2021, 31
- ↑ Reuna 2021, 33
- ↑ Reuna 2021, 39
- ↑ Reuna 2021, 38
- ↑ Reuna 2021, 192
- ↑ a b Vesikansa 2004, s. 111.
- ↑ a b c d e Rantanen, Miska: Suomen tuntemattomin puoluevakooja. (Kirja-arvostelu.) Helsingin Sanomat 30.5.2021, s. C 6.
- ↑ Epävirallista valvontaverkostoa Käkönen oli rakentanut Suomeen jo jatkosodan päättyessä syksyllä 1944 (Pohjonen 2000, 243).
- ↑ Reuna 2021, 127
- ↑ Reuna 2021, 244
- ↑ a b c Vesikansa 2004a
- ↑ Rentola 2009, 22, 451
- ↑ Reuna 2021, 445
- ↑ Reuna 2021, 225
- ↑ Vesikansa 2004, 118
- ↑ Reuna 2021, 252
- ↑ Vesikansa 2004, 119
- ↑ Reuna 2021, 259-261
- ↑ Vesikansa 2004, 247
- ↑ Vesikansa 2004, 236
- ↑ Vesikansa 2004, 289
- ↑ Reuna 2021, 435-436
- ↑ Reuna 2021, 437, 442
- ↑ Aho, Erkki: Kalajokinen vakooja Veikko Puskala Merkkihenkilöitä-blogi. 21.11.2008. E. Aho. Viitattu 11.8.2021.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Toveri X [= Puskala, Veikko]: Beljakov, Sinisalo ja Suomi : raportti kulissien takaa. Helsinki: Alea-kirja, 1974. ISBN 951-9272-00-3.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aho, Erkki: Kalajokinen vakooja Veikko Puskala. Merkkihenkilöitä-blogi 21.11.2008.
- Hirvasnoro, Kai: Työnantajien miljoonilla SKDL:oa vastaan. Hirvasnoro.net, Juttuarkisto, 30.1.2006.
- Kukko-Liedes, Pirjo: Järjestöjyrä ja agentti. Kaleva 14.11.2004.
|
