Kuolemanrangaistus Suomessa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen sisällissodan aikainen teloitus Länkipohjalla

Kuolemanrangaistus Suomessa oli voimassa varsin kauan, joskaan sitä ei pantu vuoden 1825 jälkeen toimeen muulloin kuin sodan tai poikkeustilan aikana, viimeksi jatkosodan aikana vuonna 1944. Rauhanaikainen kuolemanrangaistus poistui lopullisesti Suomen laista vuonna 1949 ja sodanaikainen vuonna 1972.

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla kuoleman­rangaistuksen täytäntöön­pano vaihteli paljon. Tappokin oli usein sovitettavissa sakolla.

Myöhemmin Ruotsin vuoden 1734 laki määräsi kuolemanrangaistuksen varsin monista rikoksista, muutamasta sellaisestakin, joita nykyisin ei pidetä rikoksena lainkaan. Kuoleman­rangaistus oli säädetty joko ainoaksi mahdolliseksi tai jonkin lievemmän rangaistuksen kanssa vaihto­ehtoiseksi muun muassa jumalan­pilkasta[1], noituudesta[2], valtio­petoksesta[3], kuninkaaseen tai hänen neuvon­antajaansa kohdistuvasta kunnian­loukkauksesta[4], rahan­väärentämisestä[5], kaksin­naimisesta[6], eläimeen sekaantumisesta[7], murha­poltosta[8], murhasta[9], raiskauksesta[10], yli 100 talarin arvoisen esineen varastamisesta kirkosta[11] ja suku­rutsauksesta[12]

Suomen suuriruhtinaskunnan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1734 laki pysyi Suomen suuriruhtinaskunnassa voimassa Venäjän vallan aikanakin. Vuonna 1825, pian valtaan­tulonsa jälkeen, keisari Nikolai I kuitenkin määräsi armahdusoikeutensa nojalla, että siitä lähtien kuolemantuomiot oli pantava täytäntöön ainoastaan, jos tuomittu oli syyllistynyt valtio­rikokseen taikka keisarin tai keisariperheen jäsenen murhaan. Muussa tapauksessa tuomitut oli sen sijaan karkotettava Siperiaan.[13] Tätä määräystä noudatettiin hänen seuraajiensakin aikana vuoden 1889 rikos­lain voimaantuloon saakka, minkä vuoksi Suomessa ei suoritettu yhtään teloitusta.

Vuoden 1889 rikoslain mukaan kuolemanrangaistus voitiin vielä tuomita muutamista rikoksista kuten murhasta, valtiopetoksesta ja maanpetoksesta. Lain mukaan rangaistus olisi pantu täytäntöön mestaamalla vankilan pihalla. Samoista rikoksista voitiin kuitenkin vaihtoehtoisesti tuomita elinkautinen kuritushuonerangaistus, eikä kuolemanrangaistusta käytännössä lainkaan sovellettu sota-aikoja lukuun ottamatta. Lisäksi vuonna 1919 voimaan tulleessa ja vuonna 1984 kumotussa sotaväen rikoslaissa oli säädetty kuolemanrangaistus törkeimmistä sotilasrikoksista noin 30 pykälässä. [14]lähde?

Tiettävästi viimeinen rauhan aikana teloitettu henkilö oli Tahvo Putkonen, jonka tuomio pantiin täytäntöön 8. heinäkuuta 1825. Pieksämäkeläinen renki Tahvo Putkonen tuomittiin miestaposta. Tuomioksi tuli kuolemantuomio kaula katkaisemalla ja hautaaminen kirkkomaan ulkopuolelle sekä 24 hopeatalarin sakot oikeuden halventamisesta, juopottelusta ja pyhärauhan rikkomisesta. Tämän jälkeen langetetut kuolemanrangaistukset muunnettiin karkotukseksi Siperiaan.

Venäjän sotalain mukaan sotilas­rikoksista saatettiin tuomita kuolemaan. Täytäntöönpanomenetelmä oli joko ampuminen tai hirttäminen. Viimeinen Suomessa hirtetty on ollut aktivisti Taavetti Lukkarinen, joka hirtettiin Oulussa 1916 Venäjän sotalain mukaan maanpetoksesta. Häntä ei hirtetty hirsi­puuhun vaan kaupungin ulkopuolella Kontinkankaalla olleeseen mäntyyn.

1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisessä Suomessa kuolemanrangaistuksen toimeenpanomenetelmäksi vakiintui teloitusryhmän suorittama ampuminen.lähde? Vuoden 1918 sotatapahtumien yhteydessä kuolemanrangaistuksia (teloituksia) pantiin täytäntöön molemmilla puolilla yhteensä lähemmäs 10 000. Kuolemantuomioiden laillisuus oli usein kyseenalainen. Valkoisella puolella suurin osa tuomioista annettiin pika- tai kenttäoikeuksissa, joiden toimivaltaa ei ollut perustettu lailla vaan paikallisen suojelus­kunnan tai sotilasjohdon valtuutuksella. Vastaavasti punaisella puolella kuolemantuomioita antoivat kansan- ja vallankumoustuomioistuimet, joiden toimivalta ei perustunut lakiin. Ylimääräiset valtio­rikos­tuomio­istuimet asetettiin sodan päätyttyä keväällä 1918 säädetyn lain nojalla tutkimaan punavankien rikoksia, mutta niidenkin antamien kuolemantuomioiden laillisuus oli kyseenalaista. Suurin osa annetuista 555 kuolemantuomiosta annettiin osallisuudesta murhiin. Valtiopetoksesta, jonka tunnusmerkistön punaisten yrittämä vallankumous täytti, ei ollut säädetty rangaistukseksi kuolemantuomiota. Maanpetoksen tunnusmerkistö olisi edellyttänyt, että Suomi olisi ollut sodassa, mutta Suomi ei ollut laillisessa järjestyksessä julistanut sotaa Venäjää vastaan. Toisaalta, jos Suomi olisi ollut sodassa, vangiksi saatuja venäläisiä olisi tullut kohdella sota­vankeina ampumisen sijasta.

1918–1939[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleinen mielipide nousi voimakkaasti vastustamaan kommunistipoliitikko Toivo Antikaiselle Turun hovioikeudessa vuosina 19351937 käydyn oikeusjutun yhteydessä vaadittua kuoleman­rangaistusta, mikä herätti laajalti myös kansainvälistä huomiota. Syyttäjä vaati Antikaiselle kuolemantuomiota Itä-Karjalassa vuonna 1922 tapahtuneesta sotavanki Antti Marjoniemen murhasta, jota väitettiin Antikaisen tekemäksi. Vastareaktiona kerättiin nopeasti yli 100 000 nimeä kuolemanrangaistusta vastustavaan eduskunnalle luovutettuun kirjelmään. Kuolemanrangaistuksen vastustajat, joiden johtavaksi hahmoksi tuli professori Väinö Lassila, vetosivat siihen, että kuolemanrangaistus ei vähentäisi rikollisuutta, vaan päinvastoin voimistaisi raakoja ja väkivaltaisia asenteita Suomessa. Kirjelmän allekirjoittajien joukossa oli useita tunnettuja taiteilijoita, mm. Aino Ackté, Elmer Diktonius, Leevi Madetoja, L. Onerva, Hagar Olsson, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, F. E. Sillanpää, Elli Tompuri, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Muita nimekkäitä kirjelmän allekirjoittajia olivat Aino ja Alvar Aalto, A. K. Cajander, Annie Furuhjelm, Lucina Hagman, Bruno Jalander, Niilo Liakka, Ester Ståhlberg, N. R. af Ursin ja Edvard Westermarck. Kirjelmän ansiosta Suomessa ei koskaan hyväksytty poliittisen äärioikeiston vaatimaa lakia kuolemanrangaistuksesta. Kivimäen hallitus teki itse asiassa lakiesityksen, joka olisi palauttanut yli sata vuotta kuolleena kirjaimena rikoslaissa olleen rauhanaikaisen kuolemanrangaistuksen käyttöön maanpetosten kohdalla. Ratkaisevassa käsittelyssä syyskuussa 1936 eduskunta kuitenkin hylkäsi lain täpärästi äänin 94–93.[15] Antikainen puolestaan tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen; lisäksi hän sai kahdeksan vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksen valmistelusta. Hänet vapautettiin talvi­sodan päätyttyä Neuvostoliiton vaatimuksesta ja luovutettiin Neuvostoliittoon.

1939–1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvi- ja jatkosodan aikana pantiin täytäntöön noin 550 kuolemanrangaistusta, joista ehkä 90 prosenttia annettiin vakoilijoille ja tuhotöiden tekijöille. Väliaikaisen lain nojalla rangaistukset pantiin täytäntöön ampumalla. Taistelutilanteissa ja niiden yhteydessä esimiehen ampumisoikeutta sotapelkuruudesta käytettiin joitakin kertoja. Tunnettu tapaus on aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen teloitus syksyllä 1941. Viimeisenä naisena Suomessa teloitettiin Martta Koskinen maanpetoksesta tuomittuna syksyllä 1943. Viimeinen siviilirikoksesta Suomessa teloitettu oli kuudesta murhasta tuomittu Toivo Koljonen, joka ammuttiin 1943. Viimeinen sotilasrikoksesta teloitettu oli sotamies Olavi Laiho, joka ammuttiin 2. syyskuuta 1944 yksin teoin tehdystä maanpetoksesta ja valtiopetoksesta.[16][17] Kommunistitaustainen Laiho oli karkaamisensa jälkeen vakoillut Neuvostoliiton hyväksi ja toiminut aktiivisesti Turun metsäkaartissa.

Viimeinen kuolemanrangaistus Suomessa langetettiin ja toteutettiin 3. syyskuuta 1944, jolloin teloitettiin kolme venäläistä desanttia.

Nykyinen tilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1949 tehdyn lainmuutoksen mukaan kuolemanrangaistusta ei enää voitu tuomita rauhan aikana tehdystä rikoksesta. Samalla määrättiin, että jos sotatilan aikana langetettu kuolemantuomio oli täytäntöön panematta sotatilan lakatessa, se muuttui ilman eri päätöstä elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Tätä lainmuutosta eduskunnassa käsiteltäessä kukaan ei vaatinut enää rauhan ajan kuolemanrangaistuksen säilyttämistä.

Vuonna 1972 kuolemanrangaistus poistettiin rangaistusjärjestelmästä kokonaan.[18] Lakiesitystä eduskunnassa käsiteltäessä osa SMP:n ja kokoomuksen kansanedustajista kuitenkin vastusti sodanaikaisen kuolemanrangaistuksen täydellistä lakkauttamista, koska se oli edelleen olemassa Ruotsissa. Vastaesitys (jonka teki Veikko Vennamo) kuitenkin hävisi äänin 140–29. Äänestyksestä oli poissa 27 edustajaa.[19]

Vuonna 1995 kuolemanrangaistuksen kielto kirjattiin perustuslakiin osana perusoikeusuudistusta[20]. Sama kielto otettiin myös vuonna 2000 voimaan tulleeseen uuteen perustuslakiin.[21]

Laissa löytyy vielä yksittäisiä mainintoja kuolemanrangaistuksesta, mutta yllä selvitetyn säädöshierarkian ja desuetudo-perusteen myötä ne eivät ole voimassa. Esimerkiksi oikeudenkäymiskaaressa väärästä tuomiosta säädetään: "Jos hän sen tahallansa tekee, vihasta ja ilkeydestä taikka ystävyyden, lahjain ja voiton tähden, menettäköön virkansa, saamatta sitä koskaan takaisin, korvatkoon myös vahingon, ja lahjat menkööt vaivaisille. Jos joku sellaisen väärän tuomion tähden menettää henkensä tahi kunniansa, menettäköön tuomarikin pahuutensa ja ilkeytensä takia henkensä tahi kunniansa."[22]

Viimeiset teloitetut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Viimeinen rauhan aikana teloitettu ja viimeinen mestattu: Tahvo Putkonen 1825, mestattu murhasta
  • Viimeinen hirtetty: Taavetti Lukkarinen 1916, Venäjän sotalain nojalla maanpetoksesta
  • Viimeinen siviilirikoksesta teloitettu: Toivo Koljonen 1943, ammuttu kuudesta murhasta
  • Viimeinen Suomessa teloitettu nainen: Martta Koskinen 1943, ammuttu vakoilusta ja maanpetoksesta
  • Viimeinen teloitettu suomalainen: sotamies Olavi Laiho 1944, ammuttu karkuruudesta, vakoilusta ja maanpetoksesta
  • Viimeinen Suomessa teloitettu ja viimeinen ammuttu: kolme venäläistä desanttia 1944, ammuttu vakoilusta

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kulomaa, Jukka & Nieminen, Jarmo (toim.): Teloitettu totuus: kesä 1944. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4.
  • Lindstedt, Jukka: Teloitukset - ampumiset. Teoksessa Teloitettu totuus: kesä 1944 s. 101–145. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Agricola-historiasivut: Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki, Pahategon kaari, I luvun 1 §
  2. Pahategon kaari, II luvun 1 §
  3. Pahategon kaari, IV luvun 1 §
  4. Pahategon kaari, V luku
  5. Pahategon kari, VII luvun 1 §
  6. Pahategon kaari, IX luvun 1 §
  7. Pahategon kaari, X luvun 1 §
  8. Pahategon kaari, XI luvun 1 §
  9. Pahategon kaari, XII luvun 1 §
  10. Pahategon kaari, XXII luvun 1 §
  11. Pahategon kaari, XLVI luvun 1 §
  12. Pahategon kaari, LIX luvun 1 §
  13. Paula Avikainen, Erkki Pärssinen, Yrjö Blomstedt: Suomen historia, 5. osa: Autonomian rakentamisen ja kansallisen nousun aika, s. 158. Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  14. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1973, s. 135. Otava 1972, Helsinki.
  15. Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1936, osa 1, s. 234–236. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1936
  16. Lindstedt 2008, 101
  17. Kulomaa & Nieminen (toim.) 2008, 277
  18. Laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta rangaistusjärjestelmästä 5.5.1972/343.
  19. Eduskunnan täysistunto 14.4.1972. Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1972, osa I, s. 459–460. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1972.
  20. Laki Suomen Hallitusmuodon muuttamisesta (969/1995)
  21. Suomen perustuslaki, 7 §
  22. Oikeudenkäymiskaari 1. luku 12 §

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]