Kuolemanrangaistus Suomessa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen sisällissodan aikainen teloitus Länkipohjalla

Kuolemanrangaistus Suomessa oli voimassa varsin kauan, joskaan sitä ei pantu vuoden 1825 jälkeen toimeen muulloin kuin sodan tai poikkeustilan aikana, viimeksi jatkosodan aikana vuonna 1944. Rauhanaikainen kuolemanrangaistus poistui lopullisesti Suomen laista vuonna 1949 ja sodanaikainen vuonna 1972.

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla kuoleman­rangaistuksen täytäntöön­pano vaihteli paljon. Tappokin oli usein sovitettavissa sakolla.

Myöhemmin Ruotsin vuoden 1734 laki määräsi kuolemanrangaistuksen varsin monista rikoksista, muutamasta sellaisestakin, joita nykyisin ei pidetä rikoksena lainkaan. Kuoleman­rangaistus oli säädetty joko ainoaksi mahdolliseksi tai jonkin lievemmän rangaistuksen kanssa vaihto­ehtoiseksi muun muassa jumalan­pilkasta[1], noituudesta[2], valtio­petoksesta[3], kuninkaaseen tai hänen neuvon­antajaansa kohdistuvasta kunnian­loukkauksesta[4], rahan­väärentämisestä[5], kaksin­naimisesta[6], eläimeen sekaantumisesta[7], murha­poltosta[8], murhasta[9], raiskauksesta[10], yli 100 talarin arvoisen esineen varastamisesta kirkosta[11] ja suku­rutsauksesta[12]

Suomen suuriruhtinaskunnan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1734 laki pysyi Suomen suuriruhtinaskunnassa voimassa Venäjän vallan aikanakin. Vuonna 1825, pian valtaan­tulonsa jälkeen, keisari Nikolai I kuitenkin määräsi armahdusoikeutensa nojalla, että siitä lähtien kuolemantuomiot oli pantava täytäntöön ainoastaan, jos tuomittu oli syyllistynyt valtio­rikokseen taikka keisarin tai keisariperheen jäsenen murhaan. Muussa tapauksessa tuomitut oli sen sijaan karkotettava Siperiaan.[13] Tätä määräystä noudatettiin hänen seuraajiensakin aikana vuoden 1889 rikos­lain voimaantuloon saakka, minkä vuoksi Suomessa ei suoritettu yhtään teloitusta.

Vuoden 1889 rikoslain mukaan kuolemanrangaistus voitiin vielä tuomita muutamista rikoksista kuten murhasta, valtiopetoksesta ja maanpetoksesta. Lain mukaan rangaistus olisi pantu täytäntöön mestaamalla vankilan pihalla tai suljetussa paikassa vankilan lähellä. Tuomitulle oli annettava kohtuulliseksi katsottava aika kuolemaan valmistautumiseen. Laissa määrättiin myös, keiden virkamiesten tuli olla mestauksen tapahtuessa paikalla; varsinaista yleisöä ei saanut olla läsnä.[14] Samoista rikoksista voitiin kuitenkin vaihtoehtoisesti tuomita elinkautinen kuritushuonerangaistus, eikä kuolemanrangaistusta käytännössä lainkaan sovellettu sota-aikoja lukuun ottamatta. Lisäksi vuonna 1919 voimaan tulleessa ja vuonna 1984 kumotussa sotaväen rikoslaissa oli säädetty kuolemanrangaistus törkeimmistä sotilasrikoksista noin 30 pykälässä. [15]lähde?

Tiettävästi viimeinen rauhan aikana teloitettu henkilö oli Tahvo Putkonen, jonka tuomio pantiin täytäntöön 8. heinäkuuta 1825. Pieksämäkeläinen renki Tahvo Putkonen tuomittiin miestaposta. Tuomioksi tuli kuolemantuomio kaula katkaisemalla ja hautaaminen kirkkomaan ulkopuolelle sekä 24 hopeatalarin sakot oikeuden halventamisesta, juopottelusta ja pyhärauhan rikkomisesta. Tämän jälkeen langetetut kuolemanrangaistukset muunnettiin karkotukseksi Siperiaan.

Venäjän sotalain mukaan sotilas­rikoksista saatettiin tuomita kuolemaan. Täytäntöönpanomenetelmä oli joko ampuminen tai hirttäminen. Viimeinen Suomessa hirtetty on ollut aktivisti Taavetti Lukkarinen, joka hirtettiin Oulussa 1916 Venäjän sotalain mukaan maanpetoksesta. Häntä ei hirtetty hirsi­puuhun vaan kaupungin ulkopuolella Kontinkankaalla olleeseen mäntyyn.

1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisessä Suomessa kuolemanrangaistuksen toimeenpanomenetelmäksi vakiintui teloitusryhmän suorittama ampuminen.lähde? Vuoden 1918 sotatapahtumien yhteydessä kuolemanrangaistuksia (teloituksia) pantiin täytäntöön molemmilla puolilla yhteensä lähemmäs 10 000. Kuolemantuomioiden laillisuus oli usein kyseenalainen. Valkoisella puolella suurin osa tuomioista annettiin pika- tai kenttäoikeuksissa, joiden toimivaltaa ei ollut perustettu lailla vaan paikallisen suojelus­kunnan tai sotilasjohdon valtuutuksella. Vastaavasti punaisella puolella kuolemantuomioita antoivat kansan- ja vallankumoustuomioistuimet, joiden toimivalta ei perustunut lakiin. Ylimääräiset valtio­rikos­tuomio­istuimet asetettiin sodan päätyttyä keväällä 1918 säädetyn lain nojalla tutkimaan punavankien rikoksia, mutta niidenkin antamien kuolemantuomioiden laillisuus oli kyseenalaista. Suurin osa annetuista 555 kuolemantuomiosta annettiin osallisuudesta murhiin. Valtiopetoksesta, jonka tunnusmerkistön punaisten yrittämä vallankumous täytti, ei ollut säädetty rangaistukseksi kuolemantuomiota. Maanpetoksen tunnusmerkistö olisi edellyttänyt, että Suomi olisi ollut sodassa, mutta Suomi ei ollut laillisessa järjestyksessä julistanut sotaa Venäjää vastaan. Toisaalta, jos Suomi olisi ollut sodassa, vangiksi saatuja venäläisiä olisi tullut kohdella sota­vankeina ampumisen sijasta.

1918–1939[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleinen mielipide nousi voimakkaasti vastustamaan kommunistipoliitikko Toivo Antikaiselle Turun hovioikeudessa vuosina 19351937 käydyn oikeusjutun yhteydessä vaadittua kuoleman­rangaistusta, mikä herätti laajalti myös kansainvälistä huomiota. Syyttäjä vaati Antikaiselle kuolemantuomiota Itä-Karjalassa vuonna 1922 tapahtuneesta sotavanki Antti Marjoniemen murhasta, jota väitettiin Antikaisen tekemäksi. Vastareaktiona kerättiin nopeasti yli 100 000 nimeä kuolemanrangaistusta vastustavaan eduskunnalle luovutettuun kirjelmään. Kuolemanrangaistuksen vastustajat, joiden johtavaksi hahmoksi tuli professori Väinö Lassila, vetosivat siihen, että kuolemanrangaistus ei vähentäisi rikollisuutta, vaan päinvastoin voimistaisi raakoja ja väkivaltaisia asenteita Suomessa. Kirjelmän allekirjoittajien joukossa oli useita tunnettuja taiteilijoita, mm. Aino Ackté, Elmer Diktonius, Leevi Madetoja, L. Onerva, Hagar Olsson, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, F. E. Sillanpää, Elli Tompuri, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Muita nimekkäitä kirjelmän allekirjoittajia olivat Aino ja Alvar Aalto, A. K. Cajander, Annie Furuhjelm, Lucina Hagman, Bruno Jalander, Niilo Liakka, Ester Ståhlberg, N. R. af Ursin ja Edvard Westermarck. Kirjelmän ansiosta Suomessa ei koskaan hyväksytty poliittisen äärioikeiston vaatimaa lakia kuolemanrangaistuksesta. Kivimäen hallitus teki itse asiassa lakiesityksen, joka olisi palauttanut yli sata vuotta kuolleena kirjaimena rikoslaissa olleen rauhanaikaisen kuolemanrangaistuksen käyttöön maanpetosten kohdalla. Ratkaisevassa käsittelyssä syyskuussa 1936 eduskunta kuitenkin hylkäsi lain täpärästi äänin 94–93.[16] Antikainen puolestaan tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen; lisäksi hän sai kahdeksan vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksen valmistelusta. Hänet vapautettiin talvi­sodan päätyttyä Neuvostoliiton vaatimuksesta ja luovutettiin Neuvostoliittoon.

1939–1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvi- ja jatkosodan aikana pantiin täytäntöön noin 550 kuolemanrangaistusta, joista ehkä 90 prosenttia annettiin vakoilijoille ja tuhotöiden tekijöille. Sota-aikana langetettiin kaikkiaan 681 kuolemantuomiota; tuomituista ylivoimaisesti suurin osa oli Neuvostoliiton kansalaisia.[17] Väliaikaisen lain nojalla rangaistukset pantiin täytäntöön ampumalla. Taistelutilanteissa ja niiden yhteydessä esimiehen ampumisoikeutta sotapelkuruudesta käytettiin joitakin kertoja. Tunnettu tapaus on aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen teloitus Uhtualla syksyllä 1941.[18] Suuren kohun miehistön keskuudessa aiheutti 7. divisioonassa Syvärillä joulukuussa 1941 suoritettu kahden karkuruudesta tuomitun sotilaan teloitus heidän kieltäydyttyään jatkamasta taistelua väsymyksen ja jopa –40 asteeseen kiristyneen pakkasen vuoksi. Tapaus oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan teloituskohtauksen esikuva.[19][20] Sotien päätyttyä puitiin julkisuudessa ahkerasti niin ikään karkuruudesta tuomitun ja teloitetun, jatkosodan kaoottisessa perääntymisvaiheessa hermoromahduksen kokeneen lääketieteen kandidaatti Urpo Viinikan tapausta.[21]

Sotien aikana langetettuja kuolemantuomioita tutkineen oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin mukaan kuolemanrangaistukset tuomittiin riippumattomissa oikeusistuimissa, joten syytettyjen oikeusturva oli lähtökohtaisesti hyvä, toisin kuin monen muun maan järjestelmässä. Oikeusturvaa heikensivät kuitenkin sotilasesimiesten ja Valtiollisen poliisin tuomioistuimia kohtaan harjoittama painostus, syytetyn muutoksenhakumahdollisuuden rajoittaminen sekä avustajan käytön rajoittaminen ja vaikeuttaminen, mitä sota-aikana pidettiin ilmeisesti normaaleina toimenpiteinä. Lisäksi keskustelu kuolemanrangaistuksista tiedotusvälineissä oli sodan aikana kielletty. Varsinkin valitusmahdollisuuden puuttuminen vaikutti käytännössä; lähes kaksi kolmasosaa kuolemantuomioista pantiin täytäntöön vain alioikeustasoisen tuomioistuimen (kenttä- tai pikaoikeuden) päätöksellä. Tuomioistuimet eivät sen sijaan yleisesti ottaen näytä joutuneen taipumaan sotilasesimiesten tai Valpon painostuksen edessä. Kaksi teloitusta suoritettiin selkeästi lain vastaisesti: toisessa tapauksessa tuomittu oli alle 18-vuotias, ja toisessa tuomio pantiin täytäntöön tuomitun tekemän armonanomuksen käsittelyn ollessa vielä kesken.[22]

Helsingin suurpommitusten aikaan helmikuussa 1944 eduskunta hyväksyi vähäisen keskustelun jälkeen lainmuutoksen, joka mahdollisti kuolemantuomion myös omaisuusrikoksista, mutta yhtäkään tuomiota ei langetettu tämän nojalla.[23]

Tunnetuin Neuvostoliiton Suomeen desanttina lähettämä henkilö oli Kerttu Nuorteva, joka pidätettiin Helsingissä syyskuussa 1942.[24] Helsingin suojeluskuntapiirin kenttäoikeus tuomitsi Nuortevan vakoilusta kuolemaan marraskuussa 1943 ja sotaylioikeus vahvisti tuomion toukokuussa 1944. Nuortevalle langetettua kuolemantuomiota ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön, vaan hänet vapautettiin vankilasta Moskovan välirauhansopimuksen 20. artiklan nojalla ja luovutettiin Neuvostoliittoon.[25]

Jatkosodan aikana tiedustelu-upseerina toiminut majuri Max von Hellens tuomittiin kuolemaan sotapetoksesta maaliskuussa 1943. Tuomion perusteena oli salaisten tietojen toimittaminen Yhdysvaltain sotilasasiamiehelle. von Hellensin armonanomus hylättiin, mutta tuomiota ei pantu täytäntöön Yhdysvaltain painostuksen vuoksi. Hänen vaimonsa tekemän armonanomuksen kohtalo jäi ratkaisematta yli puoleksitoista vuodeksi sodan loppuun saakka. von Hellens vapautettiin Moskovan välirauhansopimuksen 20. artiklan nojalla syyskuussa 1944 liittoutuneiden hyväksi toimineena henkilönä. [26]

Viimeisenä naisena Suomessa teloitettiin Martta Koskinen maanpetoksesta tuomittuna syyskuussa 1943. Viimeinen siviilirikoksesta Suomessa teloitettu oli kuudesta murhasta tuomittu Toivo Koljonen, joka ammuttiin lokakuussa 1943. Viimeinen sotilasrikoksesta teloitettu oli sotamies Olavi Laiho, joka ammuttiin 2. syyskuuta 1944 yksin teoin tehdystä maanpetoksesta ja valtiopetoksesta.[27][28] Kommunistitaustainen Laiho oli karkaamisensa jälkeen vakoillut Neuvostoliiton hyväksi ja toiminut aktiivisesti Turun metsäkaartissa.

Viimeinen kuolemanrangaistus Suomessa langetettiin ja toteutettiin 3. syyskuuta 1944, jolloin teloitettiin kolme venäläistä desanttia.

Nykyinen tilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1949 tehdyn lainmuutoksen mukaan kuolemanrangaistusta ei enää voitu tuomita rauhan aikana tehdystä rikoksesta. Samalla määrättiin, että jos sotatilan aikana langetettu kuolemantuomio oli täytäntöön panematta sotatilan lakatessa, se muuttui ilman eri päätöstä elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Tätä lainmuutosta eduskunnassa käsiteltäessä kukaan ei vaatinut enää rauhan ajan kuolemanrangaistuksen säilyttämistä. Keskustelu kuolemanrangaistuksesta vilkastui hetkeksi vuonna 1953 Soson seisakkeella Muhoksella tehdyn joukkosurman ja Kyllikki Saaren murhan sekä vuonna 1959 Tulilahden kaksoismurhan yhteydessä. Muun muassa silloinen sisäministeri Eino Palovesi kannatti Tulilahden uhrien muistotilaisuudessa pitämässään puheessa rangaistusten koventamista väkivaltarikosten osalta.[29]

Vuonna 1972 kuolemanrangaistus poistettiin rangaistusjärjestelmästä kokonaan.[30] Hallituksen esityksessä viitattiin siihen, että yleinen mielipide oli rauhanaikaisen kuolemantuomion kieltävän lain yli 20-vuotisen voimassaolon aikana yhä voimakkaammin asettunut vastustamaan kuolemanrangaistuksen käyttöä missään olosuhteissa.[31] Lakiesitystä eduskunnassa käsiteltäessä osa SMP:n ja kokoomuksen kansanedustajista kuitenkin vastusti sodanaikaisen kuolemanrangaistuksen täydellistä lakkauttamista, koska se oli edelleen olemassa Ruotsissa. Vastaesitys (jonka teki Veikko Vennamo) kuitenkin hävisi äänin 140–29. Äänestyksestä oli poissa 27 edustajaa ja tyhjää äänesti kolme edustajaa. Asiasta käydyssä eduskuntakeskustelussa kokoomuksen kansanedustaja Eero Lattula vetosi paitsi naapurimaiden esimerkkiin, myös kuolemanrangaistuksen pelotevaikutukseen, koska se panisi hänen mielestään esimerkiksi sotapelkuruutta ja -karkuruutta suunnittelevan harkitsemaan vakavasti tekonsa seurauksia. Toisaalta Lattulan puoluetoveri Juha Vikatmaa katsoi, ettei kuolemanrangaistuksen kaltaisin negatiivisin toimenpitein kyetä ylläpitämään puolustusvoimien toimintakykyä ja kansalaisten maanpuolustustahtoa. SKDL:n kansanedustajan Anna-Liisa Jokisen mielestä taas Suomi voi aivan hyvin olla edelläkävijä kuolemanrangaistuksen kieltämisessä.[32][33]

Viimeisen kerran kuolemanrangaistus nousi eduskuntakeskusteluun keväällä 1994, jolloin SMP:n kansanedustaja Marita Jurva toivoi kuolemanrangaistuksen palauttamista rikoslakiin moninkertaisille murhamiehille. Vaatimuksen innoittajana oli tapaus, jossa varusmieskarkuri surmasi kolme ihmistä Kotkassa huhtikuussa 1994. Satunnaisia vaatimuksia kuolemanrangaistuksen palauttamisesta Suomen lainsäädäntöön on esiintynyt vielä tämän jälkeenkin, lähinnä sanomalehtien yleisönosastokirjoituksissa mieliä kuohuttaneiden henkirikosten yhteydessä. Taloustutkimuksen vuonna 1996, jolloin mikään tietty törkeä henkirikos ei ollut ajankohtainen, tekemässä mielipidetiedustelussa 24 prosenttia vastaajista halusi ottaa käyttöön kuolemanrangaistuksen mahdollisuuden henkirikoksista. Kannatus oli suurinta nuorimmissa ikäryhmissä, alle 35-vuotiaiden vastaajien keskuudessa.[34]

Vuonna 1995 kuolemanrangaistuksen kielto kirjattiin perustuslakiin osana perusoikeusuudistusta[35]. Sama kielto otettiin myös vuonna 2000 voimaan tulleeseen uuteen perustuslakiin.[36]

Laissa löytyy vielä yksittäisiä mainintoja kuolemanrangaistuksesta, mutta yllä selvitetyn säädöshierarkian ja desuetudo-perusteen myötä ne eivät ole voimassa. Esimerkiksi oikeudenkäymiskaaressa väärästä tuomiosta säädetään: "Jos hän sen tahallansa tekee, vihasta ja ilkeydestä taikka ystävyyden, lahjain ja voiton tähden, menettäköön virkansa, saamatta sitä koskaan takaisin, korvatkoon myös vahingon, ja lahjat menkööt vaivaisille. Jos joku sellaisen väärän tuomion tähden menettää henkensä tahi kunniansa, menettäköön tuomarikin pahuutensa ja ilkeytensä takia henkensä tahi kunniansa."[37]

Viimeiset teloitetut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Viimeinen rauhan aikana teloitettu ja viimeinen mestattu: Tahvo Putkonen 1825, mestattu murhasta
  • Viimeinen hirtetty: Taavetti Lukkarinen 1916, Venäjän sotalain nojalla maanpetoksesta
  • Viimeinen siviilirikoksesta teloitettu: Toivo Koljonen 1943, ammuttu kuudesta murhasta
  • Viimeinen Suomessa teloitettu nainen: Martta Koskinen 1943, ammuttu vakoilusta ja maanpetoksesta
  • Viimeinen teloitettu suomalainen: sotamies Olavi Laiho 1944, ammuttu karkuruudesta, vakoilusta ja maanpetoksesta
  • Viimeinen Suomessa teloitettu ja viimeinen ammuttu: kolme venäläistä desanttia 1944, ammuttu vakoilusta

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kulomaa, Jukka & Nieminen, Jarmo (toim.): Teloitettu totuus: kesä 1944. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4.
  • Lindstedt, Jukka: Teloitukset - ampumiset. Teoksessa Teloitettu totuus: kesä 1944 s. 101–145. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Agricola-historiasivut: Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki, Pahategon kaari, I luvun 1 §
  2. Pahategon kaari, II luvun 1 §
  3. Pahategon kaari, IV luvun 1 §
  4. Pahategon kaari, V luku
  5. Pahategon kari, VII luvun 1 §
  6. Pahategon kaari, IX luvun 1 §
  7. Pahategon kaari, X luvun 1 §
  8. Pahategon kaari, XI luvun 1 §
  9. Pahategon kaari, XII luvun 1 §
  10. Pahategon kaari, XXII luvun 1 §
  11. Pahategon kaari, XLVI luvun 1 §
  12. Pahategon kaari, LIX luvun 1 §
  13. Paula Avikainen, Erkki Pärssinen, Yrjö Blomstedt: Suomen historia, 5. osa: Autonomian rakentamisen ja kansallisen nousun aika, s. 158. Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  14. Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut: kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana, s. 401. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1999. ISBN 951-855-176-6.
  15. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1973, s. 135. Otava 1972, Helsinki.
  16. Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1936, osa 1, s. 234–236. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1936
  17. Lindstedt 1999, s. 657.
  18. Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka (2. painos), s. 64. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-3661-4.
  19. Jatkosota-kronikka, s. 76.
  20. Ilkka Malmberg: Tuntemattomat sotilaat, s. 109–112. Helsinki: Helsingin Sanomat, 2008. ISBN 978-952-5557-13-8. Tapauksen ovat kuvanneet myös kenraali, myöhempi puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinonen muistelmateoksessaan Kärkijoukkona Syvärille (1970) sekä Jukka L. Mäkelä kirjassaan Marokon Kauhu (1969).
  21. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945, s. 7–8. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-37466-5.
  22. Lindstedt 1999, s. 657–658.
  23. Lindstedt 1999, s. 660.
  24. Jatkosota-kronikka, s. 108.
  25. Jatkosota-kronikka, s. 137.
  26. Lindstedt 1999, s. 394–395.
  27. Lindstedt 2008, 101
  28. Kulomaa & Nieminen (toim.) 2008, 277
  29. Lindstedt 1999, s. 649–652.
  30. Laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta rangaistusjärjestelmästä 5.5.1972/343.
  31. Lindstedt 1999, s. 639.
  32. Eduskunnan täysistunto 14.4.1972. Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1972, osa I, s. 459–460. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1972.
  33. Lindstedt 1999, s. 639–640.
  34. Lindstedt 1999, s. 652–653.
  35. Laki Suomen Hallitusmuodon muuttamisesta (969/1995)
  36. Suomen perustuslaki, 7 §
  37. Oikeudenkäymiskaari 1. luku 12 §

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]