Arndt Pekurinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arndt Juho Pekurinen
Syntynyt 29. elokuuta 1905[1]
Juva
Kuollut 5. marraskuuta 1941 (36 vuotta)[1]
Kalevalan piiri, Neuvostoliitto[1]
Kansallisuus suomalainen
Siviilisääty naimisissa
Puoliso Aleksandra Havia[2](s. 132)
Vanhemmat Kalle Viljam Pekurinen ja Hilma Sofia Pekurinen (o.s. Schadewitz)[2](s. 18)
Lapset Säde Saini (s. 1933) ja Arndt Juhani (s. 1939)[2](s. 134)

Arndt Juho Pekurinen (29. elokuuta 1905 Juva5. marraskuuta 1941 Kalevalan piiri, Neuvostoliitto, nyk. Venäjä) oli tunnettu suomalainen aseistakieltäytyjä ja pasifisti. Pekurisen aseistakieltäytymisen saama julkisuus vaikutti ratkaisevasti vuonna 1931 Suomen ensimmäisen siviilipalveluksen mahdollistavan lain eli niin sanotun Lex Pekurisen säätämiseen. Pekurinen teloitettiin jatkosodan aikana Suomussalmen rintamalla. Vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen hän on noussut maineeseen pasifistien marttyyrihahmona.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekurinen syntyi Juvalla torppari Kalle Viljam Pekurisen ja Hilma Sofia Schadewitzin seitsenlapsiseen perheeseen. Hän kävi neljä luokkaa kansakoulua ja sai kiitettäviä arvosanoja, mutta vanhemmilla ei ollut varaa enempään koulutukseen. Hän lähti veljensä kanssa Kotkaan ja työskenteli siellä vuosina 1922–1927 satamatyöläisenä ja laivanapumiehenä. Lukuharrastuksensa parissa Pekurinen tutustui jo nuorena Arvid Järnefeltin ja Leo Tolstoin pasifistisiin opetuksiin. Vuonna 1927 hän muutti töiden perässä Helsinkiin, jossa oli seuraavat 12 vuotta autonkuljettajana ja sekatyömiehenä.[3] Puolustusvoimien kortistossa hänen ammatikseen oli myöhemmin merkitty kuorma-auton apumies.[1]

Pekurinen oli vuodesta 1934 naimisissa turkisompelija Aleksandra Havian (1903–1984) kanssa. Heillä oli kaksi lasta.[3]

Aseistakieltäytyminen ja seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekurisen pasifismi oli absoluuttista: hän ei hyväksynyt minkäänlaista väkivaltaa ja kieltäytyi kaikesta armeijaa hyödyttävästä työstä, mutta oli valmis palvelemaan jossakin muussa valtion osoittamassa työssä. Pekurisen mottona oli Jonathan Swiftin lause: ”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa.”

Eettisen vakaumuksensa vuoksi Pekurinen jätti syyskuussa 1924 menemättä kutsuntoihin, mistä ei vielä välittömästi seurannut sanktioita. Tuohon aikaan asepalveluksesta oli mahdollista kieltäytyä vain uskonnollisen vakaumuksen perusteella ja silloinkin vaihtoehtoinen palvelus oli suoritettava kasarmialueella armeijan joukoissa, mitä Pekurinen ei hyväksynyt. Helsingissä hän liittyi Suomen Rauhanliittoon ja tutustui sen puheenjohtajaan Felix Iverseniin. Pian hän ystävystyi Aarne Selinheimon kanssa, josta tuli hänen tärkeä tukijansa. Selinheimo oli muutamaa vuotta aiemmin perustanut Suomen Antimilistaristisen liiton, joka ajoi Rauhanliittoa radikaalimpaa pasifistista linjaa, ei pelkästään siviilipalveluksen mahdollistamista vaan asevelvollisuuden lakkauttamista. Pekurinen toimi 1927 alkaen Antimilitaristisen liiton johtotehtävissä ja hänestä tuli pienelle järjestölle korvaamaton aktiivi.[3]

Etsivä Keskuspoliisi kiinnitti huomionsa Antimilitaristiseen liittoon, kun ilmeni että Pekurinen pakoili edelleen kutsuntoja. Tultuaan valituksi liiton puheenjohtajaksi hänet pidätettiin marraskuussa 1929 ja vietiin väkisin Santahaminan varuskuntaan palveluksen suorittamista varten. Pekurinen kieltäytyi tästä ehdottomasti ja vaati saada suorittaa aseettoman palveluksen siviilivaatteissa. Hän ryhtyi nälkälakkoon, jolloin sotaoikeus antoi hänelle kolmen kuukauden vankeustuomion niskuroinnista. Selinheimon aloitteesta hänen tuekseen organisoitiin keväällä 1930 laaja kampanja, johon kuului muun muassa puolustusministeri Juho Niukkaselle luovutettu kansainvälinen vetoomus.[3] Sen allekirjoittivat Britannian parlamentin 60 jäsenen lisäksi muiden muassa H. G. Wells, Henri Barbusse ja Albert Einstein.[4] Lisäksi Suomen Sosialidemokraatti ryhtyi puolustamaan häntä kirjoituksissaan. Tuomiota kuitenkin vain pidennettiin ja Ilmajoelle tapahtuneen siirron aikana hän joutui kesällä 1930 Lapuan liikkeen muiluttamaksi. Yhdeksän miestä pahoinpiteli Pekurisen ja laittoi hänet kävelemään asemalle nöyryyttävään asuun puettuna. Muiluttajat saivat teostaan vain lyhyitä ehdollisia tuomioita. Samaan aikaan Pekurisen tuomiota jatkettin kuudella ja tammikuussa 1931 vielä yhdeksällä kuukaudella.[3]

Pekurisen tapauksen herättämän huomion seurauksena tehtiin eduskunnassa kesällä 1930 aloite asevelvollisuuslain muuttamisesta siten, että siviilipalveluksen voisi suorittaa myös eettisen vakaumuksen perusteella ja täysin armeijan ulkopuolella. Lakimuutos eli niin sanottu Lex Pekurinen hyväksyttiin eduskunnassa yksimielisesti.[3] Tämä Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki astui voimaan 14. huhtikuuta 1931. Laki oli kuitenkin voimassa vain rauhan aikana.

Pekurinen vapautui ehdonalaiseen tammikuussa 1932 istuttuaan vankilassa yli kaksi vuotta. Hän jatkoi järjestötoimintaansa ja perusti 1934 yhdessä Selinheimon kanssa Suomen Sodanvastustajain liiton. Toiminta lamaantui Selinheimon kuollessa 1939. Talvisodan puhjettua Pekurinen kutsuttiin taas aseisiin ja hän sai kieltäydyttyään yli kahden vuoden vankeustuomion, josta anoi turhaan armahdusta.[3] Jatkosodan alettua 1941 hänet määrättiin työvelvollisena etulinjaan III armeijakunnan rintamalle JR 11:n joukkoihin.[1] Käskyssä määrättiin huolehdittavaksi, että Pekurinen tarttuu aseeseen ja käyttää sitä. Pekurinen kieltäytyi tästä edelleen johdonmukaisesti. Tämän vuoksi tuleva Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Pentti Valkonen määräsi Pekurisen teloitettavaksi. Vasta kolmas Pekurisen teloittajaksi määrätty sotilas suostui tehtävään. Kaksi tehtävään ensimmäiseksi määrättyä sotilasta poistuivat paikalta. Teloitus pantiin toimeen suomalaisjoukkojen Neuvostoliitolta miehittämän Kalevalan piirin alueella marraskuun alussa 1941.

Pekurinen haudattiin aluksi teloituspaikalle ja leskelle valehdeltiin hänen kaatuneen taistelussa. Tämä onnistui lopulta saamaan ruumiin tuoduksi Helsinkiin, jossa se haudattiin Malmin hautausmaalle.[3] Ruumis oli murjottu, ja Pekurisen korva oli isketty kiväärin perällä pään sisään.lähde? Kansanedustaja K. H. Wiikin aloitteesta Pekurisen teloituksesta käynnistettiin 1945 tutkinta, joka kuitenkin päätettiin vuoden kuluttua tuloksettomana. Pekurisen ystävät kustansivat hänen haudalleen 1977 vaatimattoman muistokiven.[3] Hautakivessä on aseistakieltäytymisen symboli ja sanat ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!” Aseistakieltäytyjäliitto järjestää vuosittain muistokäyntejä haudalle.[5]

Aktivistit-kirjan tekijöiden mukaan Pekurisen teloituksessa oli kyse suunnitellusta tapahtumaketjusta, jonka tarkoituksena oli päästä eroon kiusalliseksi käyneestä rauhanliikkeen keulakuvasta.[6]

Maine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekurinen ja hänen kohtalonsa olivat pitkään unohduksissa, kunnes kirjailija Erno Paasilinna kirjoitti Pekurisen elämäkerran Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus (1998). Paasilinna päättää kirjansa sanoihin: ”Pekurinen taisteli turhaan. Hän tiesi sen itse, koska jäi yksin ja sen takia joutui eristetyksi ja tuhon omaksi.”[2](s. 233)Seppo Parkkinen on kirjoittanut kirjan pohjalta näytelmän Sodankieltäjä, jonka ensiesitys oli Espoon kaupunginteatterissa 2002. Kirjan ja näytelmän myötä Pekurinen nousi jälleen kansalliseen tietoisuuteen. Suomalainen rap-artisti Avain teki Punainen tiili -albumiinsa (2001) Ruokaa, ei aseita -kappaleen, joka kunnioittaa Pekurisen elämää.

Yleisradion Suuret suomalaiset -ohjelman äänestyksessä 2004 Pekurinen sijoittui 54:nneksi.[3] Helsingin Itä-Pasilassa Rauhanaseman vieressä sijaitseva puistikko vihittiin 19. toukokuuta 2006 Arndt Pekurisen puistoksi. Päätöksen nimeämisestä teki Helsingin kaupunginvaltuusto äänin 53–31. Kokoomuksen valtuustoryhmä olisi halunnut jättää Pekurisen nimen pois puiston nimestä ja RKP:n ryhmä ehdotti puiston nimeksi Siviilipalveluspuistoa (Civiltjänstparken).[7]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet: Pekurinen, Arndt Juho Arkistolaitos. Viitattu 1.4.2014.
  2. a b c d Paasilinna, Erno: Rohkeus: Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-13242-3.
  3. a b c d e f g h i j Olli Koikkalainen: Pekurinen, Arndt (1905 - 1941) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 15.1.2010 (päivitetty 2.5.2011). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Lindfors, Jukka: Teloitettu pasifisti Arndt Pekurinen Elävä arkisto. 21.2.2008. YLE. Viitattu 1.4.2014.
  5. Muistokäynti Arndt Pekurisen haudalla 5.11.2013. Aseistakieltäytyjäliitto. Viitattu 1.4.2014.
  6. Metsämäki, Mikko & Nisula, Petteri: Aktivistit: Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, s. 172. Helsinki: Edita Prima Oy, 2006. ISBN 951-37-4587-2.
  7. Keskustelupöytäkirja 06/15.03.2006 15.3.2006. Helsingin kaupunginvaltuusto. Viitattu 1.4.2014.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]