Tämä on lupaava artikkeli.

Asutustoiminta Suomessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Torppareita ojankaivussa.

Asutustoiminta oli keskeistä yhteiskuntapoliittista toimintaa Suomen itsenäisyyden alkuajoista 1950-luvulle saakka. Sen tavoitteena oli muodostaa uusia itsenäisiä maatiloja ja tukea olemassa olevien tilojen elinkelpoisuutta. Käytettyjä keinoja olivat lakien säätäminen ja valtion varoista maksettavat avustukset, lainat ja palkkiot. Asutuslainsäädännön avulla hankittiin maata uusia tiloja ja entisten tilojen lisämaita varten. Asutustoiminnalla pyrittiin muokkaamaan maanomistussuhteita tarkoituksenmukaiseksi katsottuun suuntaan.[1]

Varhaisvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla asutustoiminnalla pyrittiin asuttamaan asumattomia erämaita ja uudella ajallakin keskeinen päämäärä oli uudisraivaus. Talonpojat asuttivat erämaita omaehtoisesti 1500-luvulla, Peräpohjolassa vielä 1600-luvullakin. Tämä ei kuitenkaan ollut kruunun ohjaamaa varsinaista asutustoimintaa, vaikka valtiovalta tuki sitä kehotuksin, verovapauksin ja saantokirjoja jakaen.[2]

Varsinainen valtion harjoittama aktiivinen asutustoiminta alkoi 1700-luvun puolivälissä. Valtio luovutti talonpojille tiluksia, joita mikään talo tai kyläyhteisö ei voinut väittää omakseen, sekä niin sanottuja liikamaita.[2] Liikamaa oli isojaossa valtiolle erotettu taloille jakamatta jäänyt maa, joka jäi jäljelle kylän maiden jaossa.[3] Liikamaata voitiin erottaa vain talonpoikien maasta. Aatelin maat ja säteriratsutilat olivat siitä vapaat. Vuosina 1721–1809 perustettiin 7 371 kruununuudistilaa, joista yli puolet sijaitsi Pohjanmaalla. Asutustoiminta hiljeni autonomian aikana. Vuosina 1810–1875 perustettiin vajaat 4 000 tilaa. Tilojen perustamista vähensi valtion haluttomuus antaa pois metsiään puutavaran arvon noustessa, maan luovutusvaatimusten väheneminen ja isojakojen valmistuminen.[2]

Nykyaikaisemmasta asutustoiminnasta voidaan puhua 1900-luvulla, jolloin harjoitettiin sosiaalista asutustoimintaa maanomistusolojen uudelleen järjestämiseksi. Toiminta voidaan jakaa maanvuokraolojen järjestämiseen ja maan hankkimiseen.[3] Asutustoiminnan tarve havaittiin jo 1800-luvulla. Torppariväestön kasvu ja maaseudun tilattoman väestön kasvu loi yhteiskunnallisia epäkohtia.[1] 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa lähes puolet maatalousväestöstä oli ilman omaa tilaa tai vuokratilaa. Tilattomien maannälkä oli kova.[2]

Asutustoiminnan järjestäminen jäi kuitenkin lähinnä suunnitteluasteelle ennen Suomen itsenäistymistä. Jonkin verran asutustoimintaa tuettiin 1890-luvulta lähtien, jolloin alettiin myöntää lainoja valtion varoista.[1] Tarkoitukseen määrättiin 150 000 markkaa keisarillisella käskykirjeellä 5. huhtikuuta 1892 ja 400 000 markkaa senaatin kirjeellä 26. toukokuuta 1896. Rahasummat yhdistettiin Tilattoman väestön lainarahastoksi, jota hoiti valtiokonttori.[4]

Pientilojen aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1909 säädettiin maanvuokra-asetus (12/1909), joka pyrki vakiinnuttamaan ja parantamaan vuokramiesten asemaa.[3] Asutuslainsäädäntö alkoi varsinaisesti muotoutua sisällissodan aikana, ja 1918–1922 eduskunta sääti useita asiaa koskevia lakeja. Tärkeimmät lait olivat laki vuokra-alueiden lunastamisesta eli torpparilaki (135/1918) ja laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin eli Lex Kallio (278/1922).[1] Muita säädöksiä olivat laki valtion metsämaiden asuttamisesta ja niillä olevain vuokra-alueiden lunastamisesta (129/1922) ja sen täytäntöönpanoasetus (171/1922) sekä maatalousministeriön päätös asetuksen soveltamisesta (187/1922).[5] Lakien perusteella vuokramiehet saivat lunastaa vuokra-alueensa itsenäisiksi tiloiksi.[3] Asutustoimintaa johti 1917 perustettu asutushallitus.[1]

Keskeisin asutustoiminnan muoto 1920- ja 1930-luvulla oli vuokratilojen lunastaminen maanviljelijöiden omiksi. Valtio tuki tätä toimintaa pitkäaikaisin lainoin. Samaan aikaan pientilojen elinkelpoisuutta pyrittiin parantamaan hankkimalla niille lisämaita, ja tilattomalle väestölle hankittiin maata. Talvisotaan mennessä yli 90 000 vuokraviljelmää oli muuttunut itsenäisiksi tiloiksi ja uusia itsenäisiä tiloja oli muodostunut noin 120 000 kappaletta. Vuokraviljelmäjärjestelmä oli siten lähes kokonaan purettu. Maata uusille viljelmille saatiin valtion maista ja vapaaehtoisin kaupoin yksityistiloilta. Pakkolunastusta käytettiin harvoin, vaikka lait sen sallivatkin. Uusi asutuslaki (332/1936) tuli voimaan vuoden 1938 alussa, ja asutushallitus lakkautettiin 1937. Asutushallituksen tehtävät siirrettiin maatalousministeriöön perustetulle asutusasiain osastolle eli ASO:lle.[1]

Sodan seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1936 asutuslakia ei ehditty juuri soveltaa käytäntöön ennen talvisotaa. Talvisodan vuoksi 40 000 maanviljelijäperhettä joutui jättämään tilansa. Heidän asuttamisekseen säädettiin siirtoväen pika-asutuslaki (346/1940).[3] Lain perusteella muodostettiin yli 8 000 tilaa. Asutustoimet jouduttiin jatkosodan alkamisen vuoksi keskeyttämään.[1]

Sotien jälkeen säädettiin vuoden 1945 maanhankintalaki (396/1945), joka oli voimassa vuoteen 1958. Lain perusteella muodostettiin yli 100 000 tilaa ja tonttia, jotka olivat tyypiltään viljelys-, asuntoviljelys- ja asuntotiloja sekä rintamamiestontteja. Tilojen peltoala oli yleensä alle 15 hehtaaria. Noin 40 prosenttia maasta saatiin valtion maista ja loput pakkolunastamalla kuntien, seurakuntien, yhtiöiden ja yksityisten maaomaisuutta.[1] Maata hankittiin siirtoväen lisäksi sota­invalideille, sotaleskille, sotaorvoille, perheellisille rintamamiehille sekä maataloustyöntekijöille, jotka menettivät ansiomahdollisuutensa asutustoiminnan vuoksi.[3]

Muodostetut asutustilat osoittautuivat pääsääntöisesti liian pieniksi kannattavan koneistetun maatalouden tarpeita varten. Asutustoiminnassa tuli keskeiseksi lisämaiden hankinta ja pitkäaikaisin lainoin avustettu raivaus- ja rakennustoiminta. Varsinainen asutustoiminta päättyi 1958 maanhankintalain kumoamiseen.[1] Vuoden 1959 alussa tuli voimaan maankäyttölaki (353/1958) ja laki valtion maan käyttämisestä ja maan pakkolunastamisesta maankäyttölain tarkoituksiin (359/1958).[3] Maankäyttölaki korvattiin maatilalailla (188/1977). Nämä lait ja niiden mukaiset toimet kuuluvat pikemminkin maatalouspolitiikkaan kuin asutustoimintaan. Asutushallitus perustettiin uudelleen 1959 ja lakkautettiin 1970. Se saattoi loppuun sotien jälkeisen asutustoiminnan ja oli keskeinen toimija maaseudun asuntotuotannon rahoittajana. Asutushallituksen jäljellä olevat asutustoimintatehtävät siirtyivät maatilahallitukselle.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j Suomalainen tietosanakirja, s.v. asutustoiminta. Espoo: Weilin+Göös 1989–1993. ISBN 951-35-4644-6
  2. ↑ a b c d Otavan Suuri Ensyklopedia, s.v. asutustoiminta. Helsinki: Otava 1978–1983. ISBN 951-1-05063-X
  3. ↑ a b c d e f g Otavan iso tietosanakirja, s.v. asutustoiminta. Helsinki: Otava 1960–1965.
  4. ↑ Senaatin kirje. Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma 62/1898.
  5. ↑ Suomen asetuskokoelma 1922.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Asutustoiminta_Suomessa&oldid=22175411”