Messerschmitt Bf 109

Messerschmitt Bf 109
Suomen ilmavoimien Bf 109 G-2 -hävittäjiä
Tyyppi	Hävittäjä
Alkuperämaa	Saksa
Valmistaja	Messerschmitt A.G.
Suunnittelija	Willy Messerschmitt
Ensilento	25. toukokuuta 1935
Status	Ei käytössä
Pääkäyttäjät	Luftwaffe Aeronautica Nazionale Repubblicana Unkarin ilmavoimat
Valmistusmäärä	yli 33 000
Muunnelmat	Avia S-199 Hispano Aviación HA-1112

Messerschmitt Bf 109 (Me 109) oli saksalainen, toisen maailmansodan aikainen yksimoottorinen, yksitasoinen ja yksipaikkainen kevyt torjuntahävittäjä, jonka aseistuksena oli 20 mm tykkejä ja useita eri kaliiperisiä konekiväärejä.

Messerschmitt Bf 109 oli Saksan ilmavoimien Luftwaffen tärkein hävittäjälentokone toisen maailmansodan ensimmäisinä vuosina, ja se oli myös useiden Saksan liittolaismaiden sekä sotaan osallistumattomien Sveitsin ja Espanjan ilmavoimien käytössä. Sitä valmistettiin 33 000-36 000 kappaletta lähteestä riippuen, useina eri versioina (mm. B, C, D, E, F, G, K ja T).

Bf 109 on ilmailuhistorian eniten valmistettu hävittäjälentokone. Koneella saavutettiin sekä konetyyppi- että lentäjäkohtainen maailmanennätys ilmavoittojen määrässä. Sillä on myös konetyyppi- ja lentäjäkohtainen Suomen ennätys ilmavoitoissa. Suomen ilmavoimien konetunnus Bf 109:lle oli MT ja lempinimi Mersu.

Konetyypin synty

Bf 109 tuotantolinja vuonna 1943.

Vuonna 1934 Saksan ilmailuministeriö Reichsluftfahrtministerium (RLM) tarvitsi uuden hävittäjätyypin korvaamaan vanhentuneet Heinkel He 51 ja Arado 68 -kaksitasot. Koneessa tuli olla ainakin kaksi 7,9 mm MG 17 -konekivääriä ja uusi Junkersin tai Daimler-Benzin kehittelemä nestejäähdytteinen ylösalaisin asennettu V12-moottori. Koneen piti pystyä toimimaan myös pieniltä 600 metrin kentiltä. Sen tuli nousta seitsemässä minuutissa kuuteen kilometriin ja saavuttaa siellä vähintään 400 km/h:n huippunopeus. Lentoaika täydellä kaasulla tuli olla puolitoista tuntia.

Hankinnasta järjestettiin kilpailu, johon osallistuivat Focke-Wulf, Arado, Heinkel ja BFW-lentokonetehtaat. Kilpailevat hävittäjämallit olivat Fw 159V1, Ar 80V1, He 112 ja Willy Messerschmitt BFW:lle suunnittelema Bf 109. Voittajaksi selvisi Bf 109, joka osoittautui 25 km/h nopeammaksi kuin toiseksi jäänyt Fw 159V1. Tyyppi perustui Bf 108 Taifun -mallista saatuihin kokemuksiin. Prototyyppikoneessa oli brittiläisvalmisteinen Rolls-Royce Kestrel -moottori, joka tuotantokoneissa vaihdettiin Jumoon.

Tarkoitus oli saada halpa ja nopeasti rakennettava konetyyppi hyökkäyssotavaiheeseen, jossa koneita tuhoutuu paljon. Tuotannon optimointi näkyi konetyypin ominaisuuksissa; rakenne oli suunniteltu ilman ylimääräisiä marginaaleja lujuuden suhteen. Tuotantomalleissa moottorille suunniteltu tekninen lentoaika oli ainoastaan 200 tuntia, puolivälissä tehtiin täydellinen huolto. Rungolle luvattiin 450 tunnin lentoaika, mutta jo 50 lentotunnin kuluttua rakenne oli muotoutunut niin joustavaksi, että huippunopeus laski 50 km/h. Käytännössä runko kesti korkeintaan 300 lentotuntia, mikä ei sinänsä haitannut, sillä keskimäärin yhdellä koneella ehdittiin tehdä alle kymmenen taistelulentoa.

Messerschmitt Bf 109 A/B/C

Messerschmitt Bf 109 B-2

Bf 109 A -mallia ei otettu lainkaan tuotantoon sen heikon aseistuksen vuoksi, joka koostui vain kahdesta nokkakonekivääristä. Sen sijaan suunniteltiin Bf 109 V4, jossa kolmas MG 17 -konekivääri oli asennettu moottorin taakse ja sen piippu sijoitettiin potkurin akselin sisään. Seuraaviin kolmeen prototyyppiin (V5, V6, V7) asennettiin uusi Jumo 210 B-moottori ja ne aseistettiin Bf 109 B-0 -esituotantosarjan mukaisesti kolmella konekiväärillä.

B-1 oli ensimmäinen sarjatuotantoon otettu malli. Se varustettiin aikaisempia voimakkaammalla Jumo 210 D -moottorilla, ja siinä oli kaksilapainen puupotkuri. Jumo 210 E -moottoristen (670 hp (493 kW)), kaksilapaisella VDM-metallipotkurilla varustettujen koneiden malliksi tuli B-2. Legion Condor käytti molempia malleja Espanjan sisällissodassa, mutta koneiden aseistus todettiin edelleen riittämättömäksi. Bf 109 V8 -prototyypissä kokeiltiin kahta siipikonekivääriä kolmen nokkakonekiväärin lisäksi, ja V9-prototyypissä ne korvattiin 20 mm MG FF -siipitykeillä.

Lyhytikäinen C-mallisarja koostui C-0-esituotantosarjasta, jossa oli neljä MG 17 -konekivääriä, identtisestä C-1:stä ja C-2-mallista, joka oli aseistettu aiempien lisäksi vielä yhdellä nokkaan asennetulla MG 17 -konekiväärillä. C-3-mallissa oli 20 mm MG FF -tykki molemmissa siivissä, mutta se jäi prototyypiksi.

Seuraava V10-prototyyppi oli identtinen V8:n kanssa, mutta siinä oli Jumo 210 G -moottori. V10-, V11-, V12- ja V13-prototyypeissä oli Bf 109 B -runko, ja niillä testattiin Daimler-Benz DB 600 A -moottoria koneen suorituskyvyn lisäämiseksi. DB 600 A todettiin kuitenkin liian epäluotettavaksi ja korvattiin Daimler-Benz DB 601 -moottorilla.

Messerschmitt Bf 109 D "Dora"

V10- ja V13-prototyypeistä kehitetty D-malli oli Luftwaffen standardiversio Bf 109:stä juuri ennen toista maailmansotaa. Niitä kuitenkin käytettiin hyvin vähän taistelukäytössä, sillä kaikki 235 konetta vedettiin pois palveluksesta Puolan hyökkäyksen alussa ja korvattiin Bf 109 E -mallilla. Malleissa D-0 ja D-1 oli Junkers Jumo 210 -moottori, kaksi MG 17 -siipi- ja nokkakonekivääriä. D-2 oli aseistettu kahdella siipikonekiväärillä ja D-3 kahdella 20 mm MG FF -siipitykillä.

Messerschmitt Bf 109 E "Emil"

Messerschmitt Bf 109 E

Messerschmitt Bf 109 E

E-malliin asennettiin aiempaa selvästi tehokkaampi moottori, mikä mahdollisti huomattavasti paremman suorituskyvyn. Tyypillinen aseistus oli kaksi runkokonekivääriä nokalla ja 20 mm konetykit molemmissa siivissä. Bf 109 E oli Luftwaffen yleisin hävittäjälentokone sodan ensimmäisinä vuosina.

Uuden 1100-hevosvoimaisen (808 kW) DB 601 A -moottorin testaamiseksi rakennettiin kaksi prototyyppiä, V14 ja V15. V14 oli aseistettu kahdella MG 17 -konekiväärillä moottorin päällä ja 20 mm MG FF -tykillä kummassakin siivessä, V15:n aseistuksena oli kaksi konekivääriä ja potkurinnavan läpi ampuva tykki.

Bf 109 E-0 oli identtinen V14:n kanssa, paitsi aseistukseltaan; siinä oli neljä MG 17 -konekivääriä. Tuotantoversio E-1 oli aseistettu samalla tavalla kuin E-0, mutta useat niistä muutettiin myöhemmin E-3/E-4-standardiin vaihtamalla siipikonekiväärit MG FF(/M) -tykkeihin.

E-1/B oli koneen ensimmäinen rungon alle kiinnitetyllä pommiripustimella varustettu malli, ja se pystyi kuljettamaan yhden 250 kg pommin.

Bf 109 E:n suorituskyvyn parantamiseksi rakennettiin vielä kaksi prototyyppiä: V16 ja V17. Niihin tehtiin rakenteellisia parannuksia ja asennettiin raskaampi aseistus. Koneet toimivat pohjana Bf 109 E-3 -versiolle, joka aseistettiin kahdella runkokonekiväärillä ja kahdella MG FF -tykillä siivissä, varustettiin raskaammalla panssaroinnilla ja valinnaisesti DB 601 Aa -moottorilla, josta sai hetkellisesti, kaikkiaan noin viideksi minuutiksi, 1175 hevosvoiman tehon ruiskuttamalla vettä ja metanolia polttoaineseokseen. Vastoin yleistä käsitystä koneeseen ei koskaan asennettu tykkiä ampumaan potkurinnavan lävitse. Tämä konsepti saatiin toimimaan vasta mallissa 109 F. E-3a oli koneen vientiversio, jota vietiin Sveitsiin 80, Romaniaan 59, Jugoslaviaan 73, Unkariin 40, Bulgariaan 19 ja Espanjaan 23 kappaletta.

E-3:n korvasi E-4, johon oli tehty pieniä parannuksia, huomattavimpina uudet MG FF/M -siipitykit ja kuomun uusi pääpanssari. MG FF/M käytti uusia "Minengeschoß"-kranaatteja, joiden kuori oli vedetty teräksestä aiemman valamisen sijaan. Tämän tuloksena kranaatin kuori oli ohut, mutta vahva ja siihen mahtui suurempi räjähdelataus.

Kuomusta tehtiin kulmikkaampi ja helpommin valmistettava kuin edeltäjänsä, ja se säilyikin suhteellisen muuttumattomana G-6-malliin asti. Myöhemmät E-mallin muunnokset perustuivat E-4:ään; joihinkin niistä asennettiin vuoden 1940 heinäkuusta alkaen edelleen paranneltu 1175-hevosvoimainen (875 kW) DB 601 N -moottori, jonka myötä mallitunnukseksi vaihtui E-4/N. E-6-mallista lähtien siitä tuli koneen standardimoottori. Vuonna 1941 viisi konetta, alatyyppiä E-7, lähetettiin koelentoja varten Japaniin.

Messerschmitt Bf 109 F "Franz / Friedrich"

Messerschmitt Bf 109 F-2

F-sarjassa keskityttiin lähinnä koneen aerodynamiikan parantamiseen.

Helmikuussa 1940 Bf 109:ää varten valmistui uusi paranneltu 1 350 hevosvoiman moottori, Daimler-Benz DB 601 E, jonka Messerschmittin insinöörit asensivat ensin Bf 109 E-1:n runkoon. Rungon muotoilua muutettiin aerodynaamisemmaksi, korkeusvakaajien tuet poistettiin, jäähdyttimet suunniteltiin uudestaan ja siipinä käytettiin prototyypissä E-1:n suorakärkisiä tasoja, mutta tuotantomallissa otettiin käyttöön pyöreäkärkiset siivet.

Aseistusta vähennettiin; siipitykkien sijasta koneessa oli vain yksi, potkurinnavan läpi ampuva tykki ja kaksi runkokonekivääriä. Tosin MG 151/20 -tykin paremman asettelun, suuremman tulinopeuden ja ammuksen lähtönopeuden ansiosta tulivoima säilyi liki ennallaan. Lentäjien mielestä tämä oli paras Me:n versio lento-ominaisuuksiensa ansiosta. Siipitykit olivat tosin herkkiä toimintahäiröille kaartotaistelussa, jossa g-voimat saivat aseiden lukot jumiutumaan. Myös tykkien paino siivissä teki koneen pyörähtämisen akselinsa ympäri hitaammaksi.

F-3-mallista lähtien kaikissa koneissa oli DB 601 E -moottori sekä isompi potkuri. Muutosten seurauksena kone oli selvästi suorituskykyisempi ja myös hiukan ketterämpi kuin edeltäjänsä.

Messerschmitt Bf 109 G "Gustav"

Messerschmitt Bf 109 G-2

Messerschmitt Bf 109 G-10

Messerschmitt Bf 109 G-6 siipien alle asennetuilla MG 151/20 -tykeillä varustettuna.

G-sarjassa oli moottorina uusi isompi ja tehokkaampi DB 605. Uusi moottori teki koneesta jonkin verran F-mallia nopeamman, mutta lisääntynyt paino teki myös koneesta kömpelömmän, ja monet lentäjät pitivätkin enemmän F-mallista.

G-6-mallissa moottorin yläpuoliset kevyet runkokonekiväärit vaihdettiin raskaisiin 13 mm MG 131 -konekivääreihin. Raskaampien konekiväärin lukot veivät enemmän tilaa joten runkoon jouduttiin tekemään kuplamaiset ulokkeet. Muunnos oli samanlainen, jonka Adolf Galland oli jo aikaisemmin teettänyt F-sarjan koneeseensa. Syynä tähän oli Gallandin oma tyytymättömyys F-sarjan keveämpään aseistukseen. Samoin siipiin jouduttiin tekemään kuhmut jotta suurentuneet laskutelineen renkaat saataisiin siiven sisälle. G-6 mallia kutsuttiin lempinimellä "Die Beule" eli "Kuhmu" juuri näiden lisäkuplien vuoksi.

G-sarjan koneisiin valmistettiin erilaisia "Rüstsatz"- ja "Umrüst-bausatz" -kenttämuutossarjoja; erilaisia aseripustimia, muun muassa siipien alle asennettavat 20 mm tykkisäiliöt, jotka lisäsivät huomattavasti koneen tulivoimaa amerikkalaisia ja englantilaisia raskaita pommittajia vastaan hyökätessä. Tykkisäiliöt hidastivat konetta ja tekivät siitä huomattavasti kömpelömmän ilmataistelussa. Moottoritehoja saatettiin hetkellisesti nostaa erilaisilla lisälaitteilla kuten MW50. MW50 tarkoittaa veden ja metanolin 50% sekoitusta jota suihkutettiin ahtimen ilmanottoaukkoon. Aine toimi antidetonanttina ja mahdollisti suuren ahtopaineen käytön tehon nostamiseksi lyhyeksi ajaksi. GM-1 - laite käytti ilokaasua mistä se sai kutsumanimen "Haha-gerät".

G-12 oli koneen kaksipaikkainen koulutusversio, jota rakennettiin noin 100 kappaletta. Saksassa koulutetut suomalaiset 109-lentäjät saivat harjoitella niillä, mutta tätä versiota Saksa kieltäytyi myymästä Suomeen.

Messerschmitt Bf 109 K "Kurfurst"

Messerschmitt Bf 109 K-4

K-sarjan koneissa moottorina oli DB 605 D -sarjan moottoreita, aseistuksessa moottorin yläpuoliset 13-milliset konekiväärit säilyivät mutta potkurinnavan läpi ampuva tykki oli vaihdettu 20-millisestä 30-milliseen.

Bf 109 K-4 oli sodan nopeimpia ja parhaimmin nousevia potkurikoneita, mutta suurissa nopeuksissa se kääntyi melko huonosti.

Messerschmitt Bf 109 T (Träger) "Toni"

T-sarjan koneet oli alun perin tarkoitettu laivaston lentotukialusten (saks. Trägerschiff) Graf Zeppelin ja Peter Strasser käyttöön. Ne pohjautuivat E-tyyppiin, mutta oli varustettu pitemmillä siivillä, pysäytyskoukulla yms. lentotukialustoimintaan liittyvillä lisälaitteilla. Koska tukialukset eivät valmistuneet aikataulussaan, T-sarjan koneet sijoitettiin Norjassa ja Pohjois-Suomessa toimivaan Luftwaffen yksikköön.

Koneen ominaisuudet

Messerschmitt Bf 109 oli nopea, nousukykyinen ja suunnitteluajankohtaansa nähden hyvin aseistettu. Eräs sen heikkouksista oli koneen kevyestä rakenteesta johtuva kapea laskutelinemalli. Tämä lisättynä voimakkaan moottorin kiertotaipumukseen johti satoihin nousu- ja laskeutumisonnettomuuksiin. Onnettomuusalttiutta pahensi myös saksalaislentäjien jatkuvasti lyhenevä koulutus varsinkin sodan loppupuolella. Esim. Suomen ilmavoimien kokeneet lentäjät oppivat koneen hallinnan paremmin. Toinen suuri ongelma oli lyhyt toiminta-aika. Tämä johtui siitä, että kone oli suunniteltu torjuntahävittäjäksi eikä yleishävittäjäksi. Tämä ongelma tuli hyvin näkyviin taistelussa Britanniasta. Ongelmaa pyrittiin korjaamaan irrotettavalla lisäpolttoainesäiliöllä.

E - sarjan ongelmana oli aseistuksen kohdistaminen tykkien ja konekiväärien ominaisuuksien eron vuoksi, mikä korostui taisteltaessa hävittäjiä vastaan. F - sarjan keskitetty aseistus puolestaan vaati lentäjältä hyvää ampumataitoa koneen hallinnan ohella.

Koneen myöhemmissä versioissa (G-sarja) moottori DB 605 kärsi koko sodan ajan lastentaudeista (mm. käyntihäiriöt, syttyminen tuleen lennon aikana), mikä osaksi johtuikin sodan lopussa materiaalien pulasta ja materiaalien huonosta laadusta. Samalla moottorin teho oli melkein kaksinkertaistunut alkuperäisestä. Saksalaisten suositus koneen moottorin perushuoltoväliksi oli 100 tuntia 200 tunnin ollessa moottorin oletettu käyttöikä. Moottorin ja aseistuksen lisääntynyt teho ja paino toi myös huonoja puolia; kone menetti ketteryyttään, joka oli ollut yksi Messerschmittin valteista ilmataistelussa. Moottorissa oli tehokkaampi ahdin kuin Fw:n moottorissa säilyttäen yli 6800 metrin korkeudessa tehon paremmin.

Hyökätessä maakohteita vastaan Me 109 oli arka ilmatorjuntatulelle kuten useat tyypit joissa oli nestejäähdytys, sillä osuma järjestelmään saattoi aiheuttaa koneen tuhoutumisen moottorin ylikuumetessa vaikka kone muutoin olisi ollut lentokunnossa.

Lentäjällä oli melko huono näkyvyys ulospäin niin sanotun kassakaappikuomun raskaan raamituksen ja teräksisen pääpanssarin vuoksi. Näkyvyyttä parannettiin myöhäisestä G-6 -muunnoksesta lähtien vaihtamalla ensin teräksinen pääpanssari panssarilasiseen Galland-Kopfpanzeriin, ja myöhemmin myös kuomu uuteen malliin, Erla-kuomuun (Erla-haube), jossa aiempi kuomun raskas raamitus poistui ja koko tuulilasin jälkeinen osa aukeni sivulle.

Käyttö sodassa

Bf 109 sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa 1930-luvun lopussa, jolloin saksalaiset lentäjät taistelivat koneella kansallisella Francon puolella.

Ennen toista maailmansotaa Saksan ilmastrategit ajattelivat, että heidän päähävittäjänsä olisi raskas Messerschmitt Bf 110. Kevyt hävittäjä Messerschmitt Bf 109 olisi vain lyhyellä toiminta-ajalla varustettu paikallisia kohteita suojaava hävittäjä. Toinen maailmansota ja viimeistään taistelu Britanniasta osoitti, että tämä strategia ei toiminut. Me Bf 110 -hävittäjäyksiköiden raskaat tappiot pakottivat vetämään sen pois päiväkäytöstä, koska se ei pärjännyt englantilaisten Hawker Hurricane- ja Supermarine Spitfire -hävittäjille. Nopea ja liikehtimiskykyinen Messerschmitt Bf 109 nousi Saksan päähävittäjäksi.

Saksan hävittyä taistelun Britanniasta se käänsi huomionsa muihin suuntiin. Sen hyökätessä Neuvostoliittoon Bf 109 oli Saksan pääasiallinen hävittäjälentokone ja sen avulla Saksa sai ilmaherruuden pitkäksi aikaa itärintamalla.

Bf 109 G-2:n lisenssillä rakennettu Hispano Aviación HA-1112, tässä uudelleenrakennettu muistuttamaan Bf 109 G-6:ta Luftwaffen merkinnöillä ilman hakaristiä.

Yhdysvaltojen aloitettua Saksan teollisuuslaitosten pommittamisen Bf 109 -koneet päätyivät torjumaan näitä hyökkäyksiä, alkuun melko menestyksekkäästi, koska pommikoneilla ei aluksi ollut saattohävittäjiä pommitusalueelle saakka. Myöhemmin amerikkalaisten saatua käyttöönsä suuria määriä pitkän kantaman saattohävittäjiä Saksan torjuntahävittäjät joutuivat kuitenkin ahtaalle ja pommikoneiden torjunta-aseistustakin kehitettiin koko ajan.

Uudempi Focke-Wulf Fw 190, varsinkin sen seuraavat mallit, oli sekä suorituskykyisempi että raskaammin aseistettu, ja se syrjäytti BF-109:n, varsinkin länsirintaman torjuntataisteluissa. Myös itärintamalla Fw 190 pärjäsi erinomaisesti, erityisesti paremman kestävyytensä, luotettavamman tähtimoottorin ja leveämmän laskutelineensä ansiosta.

Maailman eniten ilmavoittoja saanut lentäjä-ässä, Erich Hartmann, pudotti lentämillään Bf 109 -koneilla yhteensä 352 venäläiskonetta vain kahden ja puolen vuoden aikana.

Bf 109 taisteli vielä Israelin itsenäisyyssodassa 1948-49, kun juutalaisvaltion ilmavoimat saivat käyttöönsä Tšekkoslovakiassa valmistettua versiota olevia koneita (Avia S-199). Nämä olivat G-versioita, joihin oli asennettu Jumo 211 -moottori.

Sodan jälkeen Bf 109:ää valmistettiin Espanjassa lisenssillä, tyyppinimellä Buchón. Moottorin osalta ympyrä oli sulkeutunut, sillä espanjalaiskoneet varustettiin Rolls-Royce Merlin -moottorilla, joka oli Kestrelin jatkokehitysmalli. Näitä käytettiin sotaelokuvissa paljon ennen animaatioteknologian kehittymistä.

Käyttö Suomessa

Suomen ilmavoimille hankittiin vuodesta 1943 lähtien yhteensä 162 G-sarjan Messerschmitt Bf 109 -konetta. Hankituista koneista oli ilmavoimien käytössä kaikkiaan 159 kappaletta kolmen koneen tuhouduttua siirtolennoilla. Koneista 48 kpl oli tyyppiä G-2, 109 kpl tyyppiä G-6 ja 2 kpl tyyppiä G-8. Lentokoneen lempinimi Suomessa oli "Mersu" ja tunnus MT. Kone korjasi Suomen ilmavoimien kaluston venäläisten käyttämien koneiden tasolle. Suomessa yleisesti käytössä olleiden hiekkakiitoratojen takia koneisiin hankittiin lisävarusteena hiekkasuodatin ahtimen ilmanottoskuuppiin.

Katso myös: Lentolaivue 34, Lentolaivue 24, Lentolaivue 28

Käyttö toisen maailmansodan jälkeen

MT oli toisen maailmansodan jälkeen Suomen ilmavoimien päähävittäjä ja käytössä vuoteen 1954 muiden alueen maiden siirryttyä suihkuhävittäjien käyttöön. Myös Tšekkoslovakia ja Romania käyttivät Me 109:n eri versioita vielä 1950-luvulla ja Sveitsikin vuoteen 1949.

Israel käytti Tšekkoslovakiassa Me 109:stä rakennettua Avia S-199 -versiota vuoden 1948 sodassa. Kone oli alkuperäisten moottoreiden puutteen vuoksi varustettu Daimler-Benz DB 605:n sijaan Junkers Jumo 211 -moottoreilla. Jumon moottorit, jotka olivat alun perin tarkoitettuja pommikoneisiin, olivat painavampia ja reagoivat hitaammin DB 605:een verrattuina. Tämä lisättynä siihen, että Me 109:n oman potkurin sijasta Avia käytti Heinkel He 111 -pommikoneen roottoria, aiheutti erittäin vaikeasti lennettävän koneen, joka aiheutti useita onnettomuuksia. Avia-199 korvattiin nopeasti Spitfireillä ja P-51 Mustang -hävittäjillä niiden tultua saataville.

Museokoneita Suomessa

Messerschmitt Bf 109 G-6 (MT-507)

• Utin lentokentällä on esillä yksi kone, MT-452.
• Keski-Suomen ilmailumuseossa on näytteillä tyypin viimeisen lennon Suomen ilmavoimissa lentänyt koneyksilö, MT-507.
• Suomen Ilmailumuseossa on näytteillä Messerschmitt Bf 109 G-2 (MT-208) eturunko. Kone teki pakkolaskun mereen ajettuaan ilma-ammuntaharjoituksissa maalilakanaan.

Hannu Valtonen väitteli 24. maaliskuuta 2006 tohtoriksi aiheesta "Tavallisesta kuriositeetiksi - Kahden Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen museoarvo" Ilmasotakoulussa Tikkakoskella. Museologian alalla tämä väitös on Suomessa ensimmäinen. Väitöskirjasta julkaistiin museon julkaisusarjassa kirja numero 9.

Tekniset tiedot (Bf 109 G-6)

Yleiset ominaisuudet

• Miehistö: 1
• Pituus: 8,94 m
• Kärkiväli: 9,92 m
• Korkeus: 2,50 m
• Siipipinta-ala: 16,2 m²
• Tyhjäpaino: 2 680 kg
• Suurin lentoonlähtöpaino: 3 200 kg
• Voimalaite: Daimler-Benz DB 605 A (1 085 kW / 1 475 hv)

Suoritusarvot

• Suurin nopeus: 640 km/h 6 300 metrissä
• Lentomatka: 650 km täydessä kuormassa
• Lakikorkeus: 12 000 m

Aseistus

• 2 × MG 131 13 mm konekivääriä
• 1 × MG 151/20 20 mm tykki tai 1 × MK 108 30 mm tykki
• 2 × MG 151/20 20 mm tykit siipien alla (G-6/R6)
• 1 × 250 kg tai 4 × 50 kg pommit tai 1 × 300 l lisäsäiliö
• 2 × WGr.21 raketit (G-6/R2)

Kirjallisuutta

• Valtonen, Hannu: Tavallisesta kuriositeetiksi - Kahden Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen museoarvo. Väitöskirja Jyväskylän yliopistossa. Jyväskylä: Jyväskylä Studies in Humanities, 2006. ISBN 951-39-2365-7. Esittely (viitattu 17.11.2008).

Lähteet

• Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma II. Kerava: Jukka Raunio, 1993. ISBN 951-96866-0-6.
• Valtonen, Hannu: Messerscmitt Bf 109 ja Saksan sotatalous. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1999. ISBN 951-95688-7-5 (sid.).
• Heinonen, Timo: Keski-Suomen ilmailumuseo. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1989. ISBN 952-90-0925-9.
• Bf 109:n kehitys, versiot, aseistus (saksaksi) (englanniksi)
• Bf 109:n versiohistoria (saksaksi)
• Bf 109:n teknistä tietoa, versiohistoriaa
• Suomalaisten Messerschmitt-lentäjien haastatteluja

Aiheesta muualla

• Metallitekniikka: Mersu oli sotakone sarjatuotannon ehdoilla
• Utin Mersu
• Mersun 60-vuotisjuhla Utissa

videotiedosto
Messerschmitt Bf 109 nousee, tekee taitolentokuvioita ja laskeutuu (tiedoston kuvaus) ohje