Focke-Wulf Fw 190

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Focke-Wulf Fw 190
Focke-Wulf Fw 190 050602-F-1234P-005.jpg
Kuvaus (tekniset tiedot mallille A-8 [1])
Rooli Hävittäjä
Miehistö 1
Ensilento 1. kesäkuuta 1939
Käyttöönottovuosi rintamalla 1941 malli A-3
Valmistaja Focke-Wulf
Mitat
Pituus 8,85 m
Kärkiväli 10,51 m
Korkeus 3,95 m
Siiven pinta-ala 18,3 m²
Paino
Tyhjäpaino 3 200 kg
Lastattuna 4 426 kg
Voimanlähde
Moottori BMW 801D-2 14-sylinterinen tähtimoottori
Teho 1 471 kW (2 100 hv, hetkellinen vesi-metanoliruiskutuksen avulla)
Suorituskyky
Suurin nopeus 650km/h 4 800 metrissä
Lentomatka 850 km
Lakikorkeus 11 410 m
Nousunopeus 1 100 m/min
Siipikuorma 260,6 kg/m²
Teho/painosuhde 0,259 kW/kg
Aseistus
Aseistus 2 × MG 131 13 mm kk
4 × MG 151/20 20 mm tykki
Focke-Wulf Fw 190-D9
Focke-Wulf Fw 190-D9
Brittien sotasaaliiksi saama Focke-Wulf Ta 152H.

Focke-Wulf Fw 190 Würger (suom. lepinkäinen) oli yksipaikkainen yksimoottorinen hävittäjälentokone, joka oli Saksan ilmavoimien käytössä toisen maailmansodan aikana.

Fw 190 otettiin laajalti käyttöön vuonna 1941. Siitä tuli yksi toisen maailmansodan tärkeimmistä lentokoneista. Sitä valmistettiin Focke-Wulf Flugzeugbau AG:n tehtailla kaikkiaan yli 20 000 kappaletta, joista noin 6 000 muunnettiin hävittäjä-pommittajiksi. Osa oli varustettu tykein panssarivaunujen tuhoamiseen.

Kehitystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fw 190 suunniteltiin käyttämään ilmajäähdytteistä BMW 139 -tähtimoottoria. Tässä se erosi huomattavasti toisesta ajan saksalaisesta huippuhävittäjästä Messerschmitt Bf 109:stä, joka käytti nestejäähdytteistä DB 600 -sarjan moottoria. Fw 190:n tilasi Reichsluftfahrtministerium vuonna 1937 Bf 109:ää täydentämään. Koneen suunnitteli Kurt Tank, jonka mukaan koneen viimeinen sarjatuotantoversio oli tyyppimerkinnältään Ta 152.

Suunnittelutyössä harkittiin aluksi nestejäähdytteisen DB 601 -moottorin käyttöä. Ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä ja Lufwaffen teknillinen johtaja Ernst Udet tuki kuitenkin tähtimoottorin käyttämistä huolimatta ensimmäisten BMW 139 -moottorimallien taipumuksesta vuotaa pakokaasua ohjaamoon, moottorin ylikuumenemisesta ja ohjaamon korkeasta lämpötilasta. Fw 190 käytti lopulta BMW:n 14-sylinteristä 801-moottoria.

Ensimmäinen prototyyppi lensi 1. kesäkuuta 1939 ja osoittautui käsiteltävyydeltään, näkyvyydeltään ja nopeudeltaan erinomaiseksi. Leveämpi laskuteline oli turvallisempi kuin Bf 109:n teline ja mahdollisti laskun huonommille kentille.

A-1-sarjan aseistuksena oli kaksi 7,92 mm MG 17 -konekivääriä moottorisuojuksessa, MG 17 molempien siipien tyvissä ja MG FF/M 20 mm -tykki molemmissa siivissä. A-2-sarjassa siipien tyvien konekiväärit vaihdettiin 20 mm MG151/20E-tykkiin. A-6-sarjassa uloimmat tykit korvattiin tehokkaammalla MG151/20E:llä ja A-7 korvasi MG 17:t 13 mm MG 131 -konekiväärillä.

A-7, A-8 ja A-9 mahdollistivat 30 mm MK 108 -tykin käyttämisen siipien MG 151/20E:n sijasta. Raskas aseistus oli suunniteltu pommittajia vastaan. Versiossa A-8/R8 lisättiin panssarointia suojaksi pommittajien konekivääreiltä.

Koneen ominaisuuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fw 190 oli vaativa kone, mutta lentäjän totuttua tehokas. Se lähti nopeasti kaartoon, mikä mahdollisti leikkaamisen kaartamalla väistävän vastustajan taakse tämän kaarron ulkopuolelta.[2] Tämä oli tehokas Supermarine Spitfiren V-mallia vastaan. Fw:n nousu- ja syöksynopeus olivat hyvät, mitä voitiin hyödyntää sekä hyökkäyksessä että irrottautumisessa. Yhdysvaltain Thunderbolt-hävittäjästä syöksymällä irrottautuminen oli vaarallista koneen suuren syöksynopeuden vuoksi. Fw:n BMW-moottorin ahdin menetti tehoaan yli 6 800 metrin korkeudessa, mikä vaikeutti taistelua Spitfiren myöhäisempiä malleja sekä Mustang- ja Thunderbolt-hävittäjiä vastaan näiden moottorin säilyttäessä tehonsa paremmin.[3]

Pommittajia vastaan varustellut versiot (Sturmbock = muurinmurtaja) oli tarkoitettu hyökkäämään osastoina pommikoneita vastaan yhdessä tavanomaisten hävittäjäosastojen kanssa. Saattohävittäjiä vastaan taisteltaessa ne olivat yksinään suurissa vaikeuksissa varustelun painon aiheuttaman kömpelyyden vuoksi.

Fw 190:n sakkausominaisuudet olivat vaikeat. Kone kaatui siivelleen tai jopa selälleen. Kokeneet lentäjät saattoivat käyttää ominaisuutta korkealla eräänlaisena viimeisenä keinona irrottautua, mutta oikaisussa korkeudenmenetys oli suuri.[4] Matalalle pakotettuna ominaisuus rajoitti liikehtimistä tai oli pahimmillaan tuhoisa.[5] Laskuteline oli jäykkä, joten huolimaton tai väärin arvioitu lasku saattoi ponnahduttaa koneen ilmaan ja edelleen jopa kohtalokkaasti ylösalaisin koneen sakatessa. Kun Fw 190:a kokeiltiin yöhävittäjänä ”Wilde Sau” -menetelmän yhteydessä se aiheutti paljon onnettomuuksia heikoissa näkyvyys- ja sääoloissa. Me 109 -lentäjä selvisi vastaavista ongelmista usein laskutelineen hajoamisella.

Fw 190 oli lujarakenteinen ja sen tähtimoottori sieti osumia ja jopa sylintereiden menetyksiä pysähtymättä kokonaan.[6]

Käyttö sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset koneet toimitettiin etulinjan yksiköihin myöhään 1940, mutta suuria vahvuuksia ei saavutettu ennen kuin elo- ja syyskuussa 1941.

Liittoutuneet olivat aluksi tietämättömiä uudesta koneesta. Savuverho hälveni, kun britit saivat haltuunsa toimivan Fw 190 A-3:n 1942 Luftwaffen luutnantti Armin Faberin laskeuduttua vahingossa brittien hallussa olleelle lentokentälle.

Kun North American P-51 Mustang tuli käyttöön vuoden 1943 lopulla, Yhdysvaltain ilmavoimien joukot alkoivat saada selvää etua Fw 190:een nopeudessa. Uusi pitkänokkainen Fw 190 D-9 (Dora-Neun tai Langnase) käytti vesijäähdytteistä 1 750 hv:n Jumo 213A -moottoria. Siihen oli asennettu MW 50 -tehonlisäysjärjestelmä, jota käyttämällä moottorista saatiin tehoa hetkellisesti 2 100 hv. Koneen runkoa pidennettiin 50 cm painopisteen pitämiseksi oikeassa paikassa. Koska Doraa käytettiin pääasiassa hävittäjätorjunnassa, sen aseistus oli kevyempi kuin aikaisempien koneiden. Siipitykit jätettiin pois, joten koneeseen jäivät 2×13 mm MG 131 -konekiväärit ja 2×20 mm MG151/20E -tykit siipien tyveen. Dora käytti kuitenkin samaa siipeä kuin A-9 ja pystyi kantamaan myös siipiaseistusta, kuten D-11- ja D-13-mallit osoittivat. D-9-version nousunopeus 1750 m/min oli parempi kuin P 51:n 1060 m/min.

Vaikka kaikki mallit pystyivät kantamaan pommeja, erityisesti hävittäjä-pommittajiksi rakennettiin Fw 190 F ja Fw 190 G. Siipiaseistuksen sijaan siipiin asennettiin kaksi ripustinta ja kolmas rungon alle. F-malliin lisättiin lisäpanssarointia. Alkuperäinen pommilasti oli 500 kg (A-4), mutta se lisättiin A-5-mallissa 1 000:n kilogrammaan ja jopa 1 800 kg lasti oli mahdollinen lyhyitä matkoja. Muun muassa eversti Hans-Ulrich Rudel lensi sodan jälkipuolella Fw 190:n panssarintorjuntamallilla.

Ta-152[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D-mallin jälkeiset mallit nimettiin ’Ta’-malleiksi suunnittelija Kurt Tankin mukaan. Näistä lupaavin oli Ta 152 H, joka käytti Jumo 213 E -moottoria ja suurempaa siipialaa paremman suorituskyvyn saavuttamiseksi korkealla. Mallin nopeus ylitti 700 km/h ja suurin sen saavuttama korkeus oli 15 000 m. Aseistuksena oli yksi 30 mm tykki ja kaksi MG 151/20E-tykkiä. Valmistusongelmien vuoksi Ta 152 H:ta rakennettiin kuitenkin vain 150 kappaletta.[7] Voimavaroja jakoi edelleen prototyyppi Ta 152 C, joka käytti DB 603 L -moottoria ja kantoi viittä tykkiä.

Ta oli valmiina sarjatuotantoon jo vuonna 1943. Tuotantoa ei aloitettu, koska se olisi aiheuttanut tuotannon laskun jo olemassaolevilla malleilla lentokonetarpeen samanaikaisesti kasvaessa erityisesti itärintamalla, ja koska suorituskykyinen suihkuhävittäjä Messerschmitt Me 262 oli odotettavissa tuotantoon. Tätä kannatti erityisesti General der Jagdflieger Adolf Galland.[8]

Osa Fw 190 D- ja Ta 152 H -malleista joutui toimimaan suojana Me 262-suihkuhävittäjien lentokentille, koska viimeksimainitut olivat haavoittuvia nousussa ja laskussa.[9] Kuuluisin näistä suojattavista yksiköistä oli JV 44, joka toimi maaliskuusta 1945 toukokuuhun 1945. Muutamaa Fw 190 A -konetta käytettiin miehittämättömien Ju 88 -koneista muunnettujen Mistel-pommien ohjauskoneina aivan sodan lopussa.

Käyttö Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luftwaffe käytti Fw 190 -koneita Suomen Lapissa sekä jatkosodan että Lapin sodan aikana. Lisäksi Lento-osasto Kuhlmey käytti koneita kesällä 1944 Talin–Ihantalan taistelussa. Suomen ilmailumuseossa Helsinki-Vantaalla on näytteillä Fw-190:n spinneri (potkurin navan muotosuojus), joka on peräisin Os. Kuhlmeyn koneesta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John Boyd, amerikkalainen upseeri, joka osallistui 1970-luvulla Fairchild A-10 -rynnäkkökoneen spesifiointiin käyttäen FW-190:n tankintuhoajaversioita esikuvana.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Donald, David: The encyclopedia of world aircraft. Enderby: Blitz, 1997. ISBN 1-85605-375-X.
  • Mike Spick - Luftwaffen hävittäjä-ässät Koala-kustannus 1999 ISBN 952-5186-07-5
  • Gerald Astor - The Mighty Eighth - Dell Publishing ISBN 0-440-22648-1 1998 (englanniksi)
  • Adolf Galland - Ensimmäiset ja viimeiset WSOY 1956
  • Weal, John: Länsirintaman Bf 109 F/G/K - ässät. Osprey, 2001: Karisto. ISBN 952-5186-22-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Spick s.150
  2. Spick s.102
  3. Adolf Galland - Ensimmäiset ja viimeiset WSOY 1956 2.p s.238
  4. Weal s.66
  5. Gerald Astor - The Mighty Eighth - Dell Publishing s.267
  6. George Mellinger John Stanaway Bell P-39 ässät Osprey/Koala kustannus 2001
  7. http://www.militaryfactory.com/aircraft/detail.asp?aircraft_id=455 (Viitattu 4.2.2014.)
  8. Galland s.257
  9. Hugh Morgan, John Weal - Saksalaiset suihkuhävittäjä-ässät Osprey/Koala kustannus 2002 ISBN 952-5186-33-4 s.23

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Focke-Wulf Fw 190.