Wilde Sau (taistelutaktiikka)
Wilde Sau (saksaa, suomeksi Villisika) on eräs hävittäjälentäjien käyttämä taistelutaktiikka. Sen esitteli vuonna 1943 saksalainen pommituslentäjä, majuri Hans-Joachim "Hajo" Herrmann. Taktiikan synty sai alkunsa Hampuriin massiivisista mattopommituksista heinäkuun lopulla 1943. Taktiikan tarkoitus oli ohittaa Liittoutuneiden käyttämä tutkahäirintä. Toinen etu oli edullisuus, koska monimutkaisia laitteita ei tarvittaisi hävittäjissä.[1]
Wilde Sau:n perusperiaate oli lähettää ilmaan yksittäisiä hävittäjäkoneita partioimaan alueittain. Nämä yrittivät saada partiolennon aikana näköyhteyden vihollisen pommituskonelauttoihin ja sitten kutsua toisia torjuntahävittäjiä paikalle. Tutkat olivat raskaita ja aiheuttivat suuren ilmanvastuksen Tämä korostui yksimoottorisessa mäntämoottorihävittäjissä, ja etenkin Messerschmitt Bf 109:n ominaisuudet heikkenivät kokeiltaessa FuG 217 Neptun-tutkan asentamista.[1]
Taktiikkaa käyttäen saavutettiin alkuun menestystä. Focke-Wulf Fw 190 -tyypin koneita lienee käytetyn yleisimmin Wilde Sau -operaatioissa. Wilde Sau -taktiikasta luovuttiin maaliskuussa 1944. Syitä olivat onnettomuudet usein vaikeissa olosuhteissa ja kuluttava samojen koneiden ja lentäjien käyttö sekä Wilde Sau- että päivätehtävissä ja kasvava tarve päivätorjuntaan. Jos yksikkö toimi siten että samaa konetta lensi yöhävittäjäohjaaja ja päivähävittäjäohjaaja, saattoi päivälentäjä löytää koneensa laskussa vaurioituneena tai kone oli menetetty.[1]
Luftwaffe oli jo alkanut kärsiä vakavasta polttoaine- ja materiaalipulasta. Koulutettuja ja kokeneita lentokonemiehistöjä oli menetetty niitäkin siinä määrin, etteivät ne enää olleet korvattavissa.[2] Toisaalta varsinaiset kaksimoottoriset yöhävittäjät ja niiden johtaminen ja käyttö oli opittu ja hiottu tehokkaaksi. Ne puolestaan olivat päiväkäytössä, jota yritettiin kaiken torjuntakyvyn kokoamiseksi, avuttomia saattohävittäjiä vastaan.[3] Myös uusi Lichtenstein SN 2 - hävittäjätutka sekä maavalvontatutkiin kehitetyt vaihdettavat taajuudet kykenivät kiertämään Hampurin iskussa ensi kertaa käytetyn window-valemaali - häirinnän ja se opittiin tunnistamaan mikä osaksi helpotti pommikonevirran paikantamista ja sen suunnan määritystä.[1]
Lopulta Liittoutuneiden koneiden laadullinen kehitys, elektronisen vastatoiminnan kehittäminen ja lentäjien hyvä koulutustaso aiheutti pahoja konetappioita Natsi-Saksan Luftwaffelle.
Alkuperäisiä "Wilde Sau"- yksiköitä olivat JG (Jagdgruppe) 300, 301 ja 302. Näistä JG 300 sai aluksi omat koneet, muut toimivat lainatuilla päivähävittäjillä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Richard Humble: Toisen Maailmansodan lentokoneet, s. 25, 31-32. Suomentanut Helge Seppälä. Porvoo: WSOY, 1976. ISBN 951-0-07838-7.
- http://fly.historicwings.com/2012/07/wilde-sau/
- http://www.gyges.dk/Wilde%20&%20Zahme%20Sau.htm (englanniksi)
- Adolf Galland: Ensimmäiset ja viimeiset. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1956.
- Scutts, Jerry: Saksalaiset yöhävittäjä-ässät. Helsinki: {{{Julkaisija}}}. ISBN 952-5186-47-4.
Viitteet