Lentolaivue 34

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lentolaivue 34
Hävittäjälentolaivue 34 muistopatsas 1.jpg
Laivueen muistopatsas Kymin lentokentällä.
Toiminnassa 10. lokakuuta 1934 – 1. tammikuuta 1938
27. maaliskuuta 1940 – 1. lokakuuta 1941
23. tammikuuta 1943 – 1. elokuuta 1958
Valtio Suomen lippu Suomi
Puolustushaarat ilmavoimat
Sodat ja taistelut Jatkosota

Lentolaivue 34 oli Suomen ilmavoimien lentolaivue, joka perustettiin ensimmäisen kerran 10. lokakuuta 1934.[1] Laivue lakkautettiin ja perustettiin uudelleen kolme kertaa, lopullisesti se lakkautettiin 1. elokuuta 1958.[2] Laivue osallistui jatkosodan ilmasotatoimiin saavuttaen 345 ilmavoittoa ja menettäen taistelutoimissa 18 konetta.[3]

Perustaminen ja alkuvuodet 1934–38[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentolaivue 34:n 1930-luvulla käyttämä konetyyppi, Blackburn Ripon.
Lentolaivue 34:n 1930-luvulla käyttämä konetyyppi, VL Sääski.
Lentolaivue 34:n Messerschmitt-koneita Malmilla vuonna 1943.

Ilmavoimien organisaatiouudistuksen yhteydessä vuonna 1933 siirryttiin lento-osastoihin perustuvasta järjestelmästä numeroituihin laivueisiin perustuvaan järjestelmään. Viipurin Turkinsaareen tukeutuneen Lentoasema 4:n lentolaivue nimettiin ilmavoimien komentajan 10. lokakuuta 1934 antamalla päiväkäskyllä Lentolaivue 34:ksi. Majuri Arvo Nisosen komentaman laivueen pääkalustona oli Blackburn Ripon -meritoimintakoneet, näiden rinnalla laivue käytti Hansa ja Sääski -koneita.[4] Laivue lakkautettiin ilmavoimien uudelleenjärjestelyssä 1. tammikuuta 1938, jolloin kalusto ja osa laivueen henkilöstöstä siirrettiin Lentolaivue 14:ään.[5]

1940–41[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentolaivue 34 perustettiin uudelleen talvisodan jälkeen, 27. maaliskuuta 1940. Laivue alistettiin samalla päivämäärällä perustetulle Lentorykmentti 3:lle, ja se oli tarkoitus varustaa Fokker D.XXI -kalustolla.[6] Fokker-koneita ei kuitenkaan laivueeseen saatu, ja se varustettiin Polikarpov I-15bis -tyypin koneilla.[7] Kapteeni Olavi Ehrnroothin komentama, Täydennyslentorykmentille 22. kesäkuuta 1941 alkaen alistettu laivue oli sijoitettuna välirauhan aikana Parolan lentokentälle, jossa se suoritti koulutustehtäviä. Jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä lakkautettavaksi määrätty laivue jatkoi toimintaansa 1. lokakuuta 1941 asti, jolloin se liitettiin henkilöstöineen Täydennyslentolaivue 25:een.[8]

1943–44[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivue perustettiin kolmannen kerran 23. tammikuuta 1943. Majuri Olavi Ehrnroothin komentama ja Lentorykmentti 3:lle alistettu laivue sai käyttöönsä Saksasta hankitun Messerschmitt Bf 109 G-2 -kaluston. Majuri Ehrnroothille annettiin valtuudet valita parhaina pitämänsä ohjaajat sekä tekninen henkilökunta muista laivueista, tämä herätti kuitenkin jonkin verran vastustusta.[9] Valittujen ohjaajien saavuttua lopulta Uttiin helmikuun ensimmäisen viikon aikana, lähti majuri Ehrnroothin johtama komennuskunta noutamaan laivueelle tulevaa kalustoa Saksasta 10. helmikuuta 1943. Saksassa suoritetun tyyppikoulutuksen jälkeen ohjaajat lensivät 16 ensimmäistä Messerschmitt-konetta Suomeen, saapuen perille 13. maaliskuuta 1943. Laivueen tukikohdaksi määrättiin Utti, tehtävänään Kouvola-Kotka -alueen suojaus vihollisen ilmahyökkäyksiltä. Yksi lentue vuorollaan päivysti Malmin lentokentällä, tehtävänään pääkaupungin suojaus.[10] Laivueen ensimmäisen ilmavoiton saavutti lentomestari Ilmari Juutilainen, ampuessaan alas Pe-2 -koneen 24. maaliskuuta 1943. Laivueen komentajan, majuri Ehrnroothin, saatua surmansa lento-onnettomuudessa 27. maaliskuuta, uudeksi komentajaksi määrättiin Lentolaivue 30:n komentaja majuri Eino Luukkanen.[11] Luukkasen johtama komennuskunta nouti kauppasopimukseen kuuluvat loput 14 Messerschmittiä Saksasta toukokuussa, ollen perillä Malmilla 16. toukokuuta 1943.

2. elokuuta 1943 laivue siirtyi Kymin lentokentälle, josta se suoritti torjuntalentoja muun muassa Kotkaan suuntautuneita ilmahyökkäyksiä vastaan. 14. helmikuuta 1944 laivueen nimeä täsmennettiin lisäämällä nimeen toimintaa kuvaava etuliite, jolloin uudeksi nimeksi tuli Hävittäjälentolaivue 34.[12] 6. maaliskuuta laivueen 2. lentue luovutettiin koneineen ja ohjaajineen Lentolaivue 30:lle, tämän vuoksi laivue toimi sodan loppuajan kahdella lentueella. Huhtikuussa 1944 laivue vastaanotti Messerschmitt Bf 109 G-6 -koneet luovuttaen samalla vanhan kalustonsa Lentolaivue 24:lle.[12] Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua laivue siirtyi ensin 12. kesäkuuta 1944 Immolaan, josta se siirtyi Lento-osasto Kuhlmeyn tieltä Lappeenrantaan 16. kesäkuuta. Viimeiseen sodanaikaiseen tukikohtaansa, Taipalsaareen, laivue siirtyi 23. kesäkuuta 1944. Laivue saavutti jatkosodassa Messerschmitt-kalustolla 345 ilmavoittoa menettäen 30 hävittäjäkonetta, joista ilmataisteluissa 13, ilmatorjunnan alasampumina 5, onnettomuuksissa 7 sekä teknisen vian takia 5 konetta.[3]

Aselevon astuttua voimaan 4. syyskuuta 1944, ilmavoimien esikunta määräsi laivueen pääosan (laivueen esikunta sekä 1. ja 3. lentue) siirtymään Selänpään lentokentälle. Seuraavana päivänä perustettiin laivueen Taipalsaareen jääneistä osista helmikuusta 1944 lähtien lakkautettuna ollut 2. lentue. Laivueen oli määrä osallistua Lapin sotaan osana Lentoryhmä Sarkoa, tämän vuoksi laivue sai käskyn siirtää maaorganisaationsa 3. lokakuuta Ouluun, josta edelleen 11. lokakuuta Kemiin. Ryhmän komentaja, eversti Sarko, antoi 18. lokakuuta laivueen lentävälle portaalle käskyn siirtyä Kemiin, huono lentosää esti kuitenkin siirron. Laivueen komentaja majuri Luukkanen lensi Kemiin 21. lokakuuta, suorittaen sieltä yhden tutustumislennon 26. lokakuuta. Laivueen siirto Kemiin ja osallistuminen sotatoimiin peruuntui muuttuneen yleistilanteen ja ilmavoimien rauhanajan vahvuuteen saattamisen johdosta.[13]

1944–58[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivue saatettiin rauhanajan vahvuuteen loka-marraskuun 1944 aikana muun muassa kotiuttamalla reserviläiset. 4. joulukuuta 1944 ilmavoimien lentolaivueet nimettiin uudelleen, Uttiin siirtyneen laivueen uudeksi nimeksi tuli Hävittäjälentolaivue 33. Laivue jatkoi yhdessä Lentorykmentti 3:n toisen laivueen, HLeLv 31:n, kanssa koulutustoimintaa kalustonaan Messerschmitt Bf 109 G-6 -koneet.[14] 1. joulukuuta 1952 ilmavoimien lentorykmentit nimettiin lennostoiksi, Lentorykmentti 3:sta tuli 3. lennosto. Samassa yhteydessä Hävittäjälentolaivue 33:n uudeksi nimeksi tuli Hävittäjälaivue 33. Viimeiset lennot MT-kalustolla lennettiin vuoden 1954 aikana, jonka jälkeen laivueella oli kalustona Valmet Vihuri -harjoitushävittäjät. 1. tammikuuta 1957 lähtien Karjalan lennostoon kuulunut laivue lakkautettiin perustettavan Kuljetus- ja tiedustelulentueen tieltä 1. elokuuta 1958.[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari; Niska, Klaus: Suomen ilmavoimien historia 6 – Messerschmitt Bf 109 G. Helsinki: Tietoteos, 1976. ISBN 951-9035-23-0.
  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari; Niska, Klaus: Suomen ilmavoimien historia 15 – Meritoimintakoneet. Tampere: Apali, 1995. ISBN 952-5026-03-5.
  • Valtonen, Hannu: Pohjoinen ilmasota - Suomeen liittyvät sotatoimet syksystä 1944 kevääseen 1945. Jyväskylä: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1996. ISBN 951-95688-4-0.
  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Ilmavoimat sodan jälkeen. Tampere: Apali, 1999. ISBN 952-5026-14-0.
  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Suomen ilmavoimien historia 18 – Lentorykmentti 3. Espoo: Kari Stenman, 2001. ISBN 951-98751-1-5.
  • Keskinen, Kalevi; Partonen, Kyösti; Stenman, Kari: Suomen ilmavoimat 1928–40. Espoo: Kari Stenman, 2006. ISBN 952-99743-0-2.
  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Suomen ilmavoimat 1941. Espoo: Kari Stenman, 2007. ISBN 978-952-99743-1-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Keskinen; Partonen; Stenman 2006 s. 17
  2. a b Utin lentotukikohta Kymenlaakson ilmakilta ry. Viitattu 24.3.2008.
  3. a b Keskinen; Stenman; Niska 1976 s. 58
  4. Keskinen; Partonen; Stenman 2006 s. 197
  5. Keskinen; Stenman; Niska 1995 s. 10
  6. Keskinen; Stenman 2001 s. 3
  7. Keskinen; Stenman 2001 s. 6
  8. Keskinen; Stenman 2007 ss. 202–203
  9. Keskinen; Stenman 2001 s. 54
  10. Keskinen; Stenman ; Niska 1976 s. 16
  11. Keskinen; Stenman 2001 s. 55
  12. a b Keskinen; Stenman ; Niska 1976 s. 50
  13. Valtonen 1996 ss. 95–109
  14. Keskinen; Stenman 2001 s. 102