Irlannin tasavaltalaisarmeija

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Seinämaalauksia Belfastissa.

Irlannin tasavaltalaisarmeija eli IRA (tulee englanninkielisestä nimestä Irish Republican Army[1]) on irlantilaisten nationalistien isänmaallinen järjestö, joka vuodesta 1920 taisteli brittejä vastaan Irlannin itsehallinnon tai itsenäisyyden puolesta. Vuoden 1922 jälkeen se jatkoi toimintaansa Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kuuluvassa Pohjois-Irlannissa Irlannin itsehallinnon tultua hyväksytyksi. Nykyinen "uusi IRA" on 1960-luvulla voimistunut "vanhan IRA:n" seuraaja. Vuodesta 2005 alkaen järjestö on pidättäytynyt aseellisesta toiminnasta ja on riisunut aseistustaan.

IRA:lla ei ole yleisesti hyväksyttyä iirinkielistä nimeä, minä käytetään kuitenkin joskus ilmausta Óglaigh na hÉireann, Irlannin vapaaehtoiset. Koska Irlannin tasavallan armeija pitää tätä omana nimenään, myös iirinkielisissä yhteyksissä järjestön nimi on an tI.R.A. IRA:n poliittinen siipi on Sinn Féin -puolue.

IRA:n historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IRA syntyi 1920, kun irlantilaisvapaaehtoiset kävivät 1919 alkanutta sissisotaa Irlannin maaseudulla brittijoukkoja vastaan. Sen tuloksena Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George tarjosi itsenäisyyssotaan ryhtyneille irlantilaisille nationalisteille ratkaisua, jossa Irlanti jäisi brittiläiseksi dominioksi eli saisi Kanadan ja Australian kanssa saman aseman.

Irlantilainen itsenäisyystaistelija Michael Collins allekirjoitti Britannian hallituksen tarjoaman sopimuksen, joka hyväksyttiin irlantilaisten omassa parlamentissa, Dáil Éireannissa. Kuitenkaan Eamon de Valera kannattajineen ei hyväksynyt sopimusta, minkä seurauksena sopimusta kannattaneiden vapaavaltiolaisten ja sitä vastustaneiden tasavaltalaisten välille syttyi verinen sisällissota. Dominioon tyytyneet vapaavaltiolaiset voittivat sodan ja itsenäisyyttä vaatineista tasavaltalaisista kehittyi suoraan toimintaan erikoistunut IRA.

Vanha IRA[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IRA ei voinut hyväksyä dominiota tarkoittavassa Irlannin vapaavaltiossa Britannian suvereniteettia, joka näkyi siinä, että Irlannin parlamenttiedustajat joutuivat vannomaan uskollisuudenvalan Britannian kruunulle. Irlannin vapaavaltiossa ei protestanttisen unionistienemmistön haltuun jäänyttä Pohjois-Irlantia pidetty elinkelpoisena, vaan sen uskottiin romahtavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Eamon de Valera jätti suoran toiminnan. Tultuaan valituksi Britannian parlamenttiin hän meni alahuoneeseen vannomatta uskollisuuden valaa Britannian kruunulle. Sittemmin hän myös julisti 1949 Irlannin vapaavaltion Britanniasta riippumattomaksi tasavallaksi ja katkaisi näin valtiollisen siteen Isoon-Britanniaan. Pohjois-Irlannin ongelma jäi ratkaisematta. Myös Irlannin tasavallalla oli yhteiskunnallisia ongelmia. Pohjois-Irlannin avoimen kysymyksen vuoksi IRA:n toiminnan painopiste siirtyi yhä selvemmin sinne.

Ennen kuin IRA:n uusi nousu alkoi 1960-luvun lopussa, se ehti jo lähes lakkauttaa itsensä. 1950-60-lukujen vaihteeseen ajoittunut niin sanottu rajaseutusotaretki (The Border Campaign) oli siihen asti ollut järjestön viimeinen ponnistus, jonka jälkeen se ilmoitti luopuvansa aseellisesta taistelusta.

Uuden IRA:n synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun lopussa katoliset alkoivat vaatia tasaveroisia oikeuksia Pohjois-Irlannissa mielenosoituksin. Tämä johti yhteenottoihin protestanttien ja lopulta myös maakuntia rauhoittamaan tuotujen brittijoukkojen kanssa. Alakynteen joutuneet katoliset kääntyivät IRA:n veteraanien puoleen apua saadakseen. IRA nousi jälleen merkittäväksi voimaksi, nyt nimenomaan Pohjois-Irlannissa. 1960-luvun vasemmistoradikalismilla oli huomattavasti vaikutusta uuteen IRA:han, jopa siinä määrin, että järjestö oli vuoden 1969 lopussa valmis luopumaan lopullisesti aseellisesta taistelusta, lopettamaan Irlannin kansanedustuslaitoksen boikotoinnin ja osallistumaan vaaleihin.

Katoliset eivät kuitenkaan olleet tällä kannalla, vaan katsoivat, että IRA:n oli suojeltava pohjoisen katolisia protestanttiterroristien mielivallalta. He jättivät vuoden 1970 Ard-Fheisissä (yleiskokouksessa) Cathal Gouldingin johtaman "virallisen" IRA:n ja perustivat oman "väliaikaisen" siiven, joka jatkoi suoraa toimintaa unionisteja ja brittejä vastaan.

Väliaikaisen IRA:n (the Provisionals, the Provos, na Sealadaigh) muodostuttua väkivalta paheni. Myös britit lujittivat otettaan. Tammikuussa 1972 koettiin Londonderryn verisunnuntai (Bloody Sunday, Domhnach na Fola). Silloin brittiläiset laskuvarjojääkärit avasivat tulen katoliseen väkijoukkoon mielenosoituksen aikana. Tästä U2-yhtye teki vuosikymmen myöhemmin kappaleensa Sunday Bloody Sunday. 14 kuolonuhria vaatinut tapahtuma sai katolilaiset lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että brittisotilaat olivat vihollisia, vaikka heidät oli alkujaan tuotu maakuntaan nimenomaan katolilaisia puolustamaan. IRA:n rivit sankkenivat vapaaehtoisista.

Odottamatta IRA kuitenkin aloitti tulitauon ja onnistui saamaan aikaan neuvottelukosketuksen Ison-Britannian hallitukseen. "Provojen" johtaja Seán Mac Stiofáin ja hänen taustatiiminsä, johon jo tuolloin kuuluivat Martin McGuinness ja Gerry Adams, tapasivat William Whitelawn Lontoossa heinäkuussa 1972. Koska Whitelaw piti IRA:n vaatimuksia (muun muassa brittijoukkojen asteittainen vetäytyminen saarelta, poliittisten vankien vapauttaminen) kohtuuttomina, neuvottelut päättyivät nopeasti tuloksettomina. Pari päivää myöhemmin joukko protestanttien kodeistaan häätämiä katolisia yritti IRA:n tuella asettua asumaan vastaavasti pakoon lähteneiden protestanttien tyhjiin asuntoihin. Kun brittisotilaat pysäyttivät muuttoauton ja pidättivät pari IRA:n miestä, operaatiosta vastannut IRA:n esikuntapäällikkö Séamus Twomey tulkitsi brittien rikkoneen tulitauon, ja IRA:n suora toiminta alkoi uudelleen.

Tulitauon kaaduttua Pohjois-Irlannin tilanne eskaloitui väkivallan kierteeksi. IRA erikoistui pommiräjäytyksiin siinä missä unionistien keinona säilyi surmaaminen ampuma-asetta käyttäen. 21. heinäkuuta 1972, niin sanottuna veriperjantaina, IRA räjäytti Belfastin keskustassa kaksikymmentä pommia. Evakuointiyrityksistä ja pommivaroituksista huolimatta yhdeksän ihmistä kuoli. Kymmenen päivää myöhemmin autopommit surmasivat yhdeksän ihmistä lisää pienessä kylässä lähellä Londonderryä. Molemmat tapaukset tuomittiin myös maltillisten nationalistien piirissä. Vuoden 1972 aikana IRA ja siitä lohjenneet ryhmät surmasivat yhteensä 281 ihmistä. Tämä oli runsaat puolet kaikista Pohjois-Irlannin maakuntien poliittisen väkivallan uhreista kyseisenä vuonna.

IRA oli onnistunut valloittamaan itselleen kokonaisia kortteleita Belfastissa ja erityisesti Londonderryssä (Free Derry), mutta brittien turvallisuusjoukot valtasivat nämä alueet heinäkuussa 1972 takaisin massiivisen operaatio Moottorimiehen (Operation Motorman) yhteydessä. Tämä kuitenkin vain lisäsi nuorten katolisten halukkuutta liittyä IRA:n riveihin. Myös vuoden 1973 näyttävät pidätykset pikemminkin lujittivat järjestön taistelutahtoa. Vangiksi joutui muun muassa IRA:n esikuntapäällikkö Seán Mac Stiofáin. Marraskuussa 1973 pidätettiin maaliskuisesta Lontoon pommi-iskusta Pricen sisarukset Dolores ja Marian, jossa kuoli yksi ihminen.

Vuoden 1974 alussa Pohjois-Irlantiin perustettiin Irlannin ja Ison-Britannian yhteisellä niin sanotulla Sunningdalen sopimuksella eräänlainen neuvoa-antava yhteishallintoelin. Protestantit epäilivät kyseessä olevan ensimmäinen askel kohti Irlannin jälleenyhdistämistä ja kaatoivat Sunningdalen sopimuksen yleislakolla. Myöskään IRA ei ollut ihastunut sopimukseen, jota pidettiin yrityksenä lahjoa katoliset kannattamaan unionia.

Toukokuussa 1974 protestantit koettivat laajentaa sotaa Irlannin tasavallan puolelle ja räjäyttivät Dublinissa ja Monaghanissa pommeja, joiden uhriksi joutui kolmisenkymmentä ihmistä. Protestanttien asiaa tämä ei hyödyttänyt, koska IRA sai siitä käyttökelpoisen perustelun laajentaa iskujaan Englantiin. Tämä johti Birminghamin, Woolwichin ja Guildfordin attentaatteihin, joiden uhriksi joutui pubeissa olevia sivullisia. IRA oli arvellut paikkojen olleen pääasiassa brittisotilaiden kantapaikkoja. Brittiviranomaiset onnistuivat kuitenkin ylireagoinnillaan tekemään näistäkin iskuista IRA:lle tiedotusvoittoja, koska niiden tuloksena vankilaan heitettiin joukko viattomia ihmisiä - niin sanotut Birminghamin kuutoset ja Guildfordin neloset - jälkimmäisten kohtalosta Jim Sheridan teki sittemmin elokuvansa "Isän nimeen".

Tyypillisiä olivat myös IRA:n ja protestanttien keskinäiset kostoiskut. "Bandiittien maakunnan" pilkkanimen saaneesta Armaghin maakunnan eteläosasta tuli 1970-luvun puolessavälissä todellinen taistelutanner. Kumpikin osapuoli harjoitti murhia kaksin, jopa kolminkertaisina verikostoina. Kohteina olivat kuitenkin ulkopuoliset siviilit, jotka sattuivat kuulumaan "väärään" uskonnollis-etniseen ryhmään. Tammikuussa 1976 IRA pysäytti kahtatoista työläistä kuljettaneen pikkubussin ja tiedusteli työläisiltä uskontoa. Katolilaiseksi tunnustautunut sai käskyn poistua; muut surmattiin konetuliaseilla. Yksi protestantti pääsi pakoon. Tämä sai protestantit luopumaan omista kostomurhistaan maakunnan alueella, mutta lujitti protestanttien päättäväisyyttä myös terroritekoihin.

Nälkälakkojen ja protestien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun alussa IRA nousi uudelleen otsikoihin nälkälakkojensa ansiosta, joista kuuluisin on Bobby Sandsin nälkälakko. Nälkälakot olivat jatkoa IRA:laisten eristysvankien vaatimukselle saada takaisin heille 1970-luvun alkuvuosina myönnetty ja sittemmin jälleen poistettu poliittisen vangin status. Tällä Britannia halusi korostaa, että sen näkökulmasta aseellisten ryhmittymien jäsenet olivat tavallisia väkivaltarikollisia. Poliittisen vangin kohteluun oli kuulunut muun muassa oikeus omiin vaatteisiin vankilaunivormujen sijasta, vapaa mahdollisuus tavata vankitovereita, oikeus lukea haluamiaan kirjoja ja vastaanottaa paketteja.

Vuodesta 1976 alkaen eräät IRA-vangit kieltäytyivät pitämästä vangin univormua, jolloin heidät teljettiin selleihinsä alasti. Koska heidän olisi pitänyt sellistä poistuessa pukeutua vaatteisiin, he jäivät selliin alasti, pelkkään huopaan (englanniksi blanket) pukeutuneina - tämä synnytti sanonnan on the blanket. Protesti kärjistyi pian: lopulta vangit kieltäytyivät poistumasta selleistään edes vessakäynneille ja alkoivat tuhria sellinsä ulosteilla, virtsalla ja naisvankien ollessa kyseessä kuukautisverellä.

"Likainen protesti" herätti jo huomiota, mutta todelliseksi vankilasodaksi tilanne kehittyi, kun joukko vankeja ryhtyi Brendan Hughesin (Breandán Ó hAodha) johdolla nälkälakkoon lokakuussa 1980. Ensimmäinen nälkälakko loppui uhreitta, mutta uusi alkoi maaliskuussa 1981 Bobby Sandsin (Roibeard Ó Seachnasaigh) johdolla. Nälkälakkonsa aikana Sands ehti olla ehdokkaana parlamentin täytevaaleissa, joissa hänet valittiin Fermanaghin-Etelä-Tyronen vaalipiirin edustajaksi Britannian parlamentin alahuoneeseen. Vaalivoitto ei kuitenkaan vaikuttanut pääministeri Margaret Thatcheriin, mutta sen merkitys IRA:lle oli valtaisa. Nälkälakon päätyttyä 3. lokakuuta kymmenen miestä Sands mukaan lukien olivat kuolleet nälkään. Sandsin hautajaiset 7. toukokuuta 1981 muodostuivat suurmielenosoitukseksi.

Sands oli kuuluisin nälkälakon kuolonuhreista. 12. toukokuuta menehtyi Francis Hughes (Proinsias Ó hAodha), 21. toukokuuta Raymond McCreesh (Réamann Mac Raois) ja Patsy O'Hara (Peatsaí Ó hEadhra). Heinäkuussa kuolivat Joe McDonnell (Seosamh Mac Dónaill) ja Martin Hurson, elokuussa Kevin Lynch (Caoimhín Ó Loingsigh) sekä Kieran Doherty (Ciarán Ó Dochartaigh), joka myös valittiin kansanedustajaksi nälkälakkonsa aikana. Nälkälakkolaiset olivat poikkeuksetta tavallisia nuoria miehiä, joihin pohjoisirlantilaisen nuorison oli helppo samastua. Monille IRA:han kriittisestikin suhtautuneille pohjoisirlantilaisille katolisille he olivat oman kylän poikia, miltei omaa lihaa ja verta.

Nälkälakot olivat Thatcherille valtava arvovaltatappio ja lujittivat IRA:n otetta katolisesta yhteisöstä. Sands jätti jälkeensä iskulauseen Tiocfaidh ár lá! ("Meidän päivämme" - tai "aikamme" - "tulee!"). Iirin kieli oli erityisen käyttökelpoinen kommunikoinnin väline vankilassa, koska harvat vanginvartijat osasivat sitä. Kieliopillisesti tasavaltalaisvankien iiri oli yhdistelmä englantia ja iiriä, minkä vuoksi se sai kielipoliisien keskuudessa nimen Jailtach. Vangit järjestivät keskenään myös luentoja ja luku- sekä keskustelupiirejä saaren historiasta, politiikasta ja tasavaltalaisideologiasta. Moni vanki suoritti korkeakouluopintoja vankeusaikanaan, muutama aina väitöskirjaan saakka.

IRA:n aseellisen siiven loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 2008 IRA ilmoitti IMC:n riippumattoman valvontakomission välityksellä luopuneensa kaikesta aseellisesta toiminnasta. Tämä on ollut protestanttien vaatimus ehtona yhteistyölle Sinn Feinin kanssa. Irlannin hallitus on vahvistanut IRA:n olevan lopullisesti poissa.

IRA:n ideologia ja ajattelutapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IRA:n virallinen ideologia palautuu periaatteessa Irlannin vuoden 1798 kapinan tasavaltalaisuuteen, johon Ranskan vallankumouksella oli voimakas vaikutus. Käytännössä vuoden 1798 levottomuudet johtivat kuitenkin protestanttien ja katolisten välisiin väkivaltaisuuksiin, vaikka ideologit olivat usein itse protestantteja ja korostivat uskontorajat ylittävää maallista nationalismia.

Sinn Féin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinn Féin on 1905 perustettu Irlannin tasavallassa toimiva puolue, jonka sanotaan olevan IRA:n parlamentaarinen siipi. Sinn Féin tukee Ulsterin, Britannialle kuuluvan Pohjois-Irlannin liittämistä Irlannin tasavaltaan. Sinn Féinin poliitikot, kuten puheenjohtaja Gerry Adams, ovat myös IRA:n toimintaan osallistuneita aktivisteja, joko terroriin tai rauhanomaisimmillaan ihmisoikeusmielenosoituksiin osallistuneita.

IRA:n jakaantuminen viralliseen ja väliaikaiseen siipeen 1960-1970-lukujen vaihteessa johti myös Sinn Féinin vastaavanlaiseen jakoon. Cathal Gouldingin johtama vasemmistolainen "virallinen Sinn Féin" muuttui "Työväenpuolue Sinn Féiniksi" (Official Sinn Féin → Sinn Féin Workers' Party → Workers' Party, josta myöhemmin irtaantui uusi puolue Democratic Left) ja keskittyi vahvasti politiikkaan luopuen kokonaan aseellisesta taistelusta..

Amerikkalainen apu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävä osa IRA:n rahoituksesta on aina tullut amerikanirlantilaisilta piireiltä. Irlantilaiset siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä ovat Yhdysvalloissa merkittävä painostusryhmä, joka on muun muassa saanut nationalistiselle irlantilaiselle historiankirjoitukselle käytännössä virallisen aseman amerikkalaisten koulujen historianopetuksessa.

IRA:n suhde Irlannin tasavaltaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha IRA suhtautui Irlannin vapaavaltioon – ja sittemmin Irlannin tasavaltaan – epäluuloisesti ja syyllistyi muun muassa poliisien ja virkamiesten murhiin. Koska IRA katsoo edustavansa ns. "ensimmäistä Dáilia" (Irlannin parlamentin, Dáil Éireannin, ensimmäistä kokoonpanoa ennen Collinsin allekirjoittamaa rauhansopimusta Britannian kanssa), se ei periaatteessa tunnusta olemassa olevaa Irlannin tasavaltaa oikeaksi tasavallaksi, vaan ainoastaan "26 kreivikunnaksi". IRA kannattaa ihanteellisen, yhdistetyn Irlannin tasavallan luomista.

Käytännössä IRA on kuitenkin jo kauan pyrkinyt välttämään konflikteja Irlannin tasavallan viranomaisten kanssa, vaikka esimerkiksi järjestön rahoitusta palvelleet pankkiryöstöt ovat merkinneet yhteenottoja. Viimeksi Adaressa (Áth Dara) IRA:n miehet surmasivat irlantilaisen poliisin, etsivä Jerry McCaben (Gearóid Mac Cába) kesken pankkiryöstön vuonna 1996. IRA:n yritykset lopettaa aseellinen taistelu ja siirtyä poliittisen siipensä Sinn Féinin kautta pysyvästi rauhanomaisille areenoille ovat sikäli ongelmallisia, että aina kun IRA on tätä yrittänyt, siitä on lohjennut jokin aidoksi, todelliseksi, paremmaksi IRA:ksi julistautunut radikaaliryhmä, joka on jatkanut aseellista taistelua.

IRA:n iskuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IRA:n autopommi-iskun aiheuttamaa tuhoa Lontoon Docklandsissa helmikuussa 1996
Brightonin Grand Hotel IRA:n pommi-iskun jälkeen vuonna 1984.

1970-luvun alussa IRA siirtyi iskemään Pohjois-Irlannin lisäksi myös Lontooseen varmistaakseen mahdollisimman suuren julkisuuden asialleen. Pohjois-Irlannissa ja muualla Yhdistyneessä kuningaskunnassa on arvioiden mukaan 30 vuoden aikana kuollut yli 1770 sotilasta, poliisia, poliitikkoa ja siviiliä. IRA:n luopuminen aseellisesta taistelusta tapahtui 28. heinäkuuta 2005, kun IRA:n 21 vuotta vankeudessa ollut Seana Walsh ilmoitti videolla, että taistelu Britanniaa vastaan on käsketty lopettaa kello 16. Kanadalainen kenraali John de Chastelain valvoo aseiden luovutusta ja käyttökelvottomaksi tekemistä.

  • 1973
36 pommia Lontoossa
8. maaliskuuta: the Old Baileyssa ja maatalousministeriön lähellä räjähtäneet autopommit surmaavat yhden ja haavoittavat 150 ihmistä.
  • 1974
5. lokakuuta: kaksi pommia räjähtää Guildfordin esikaupungissa Lontoon lähellä. Viisi kuolee ja 50 loukkaantuu.
21. marraskuuta: kaksi pommia surmaa Birminghamissa 19 ja haavoittaa yli 180:ä.
  • 1979 Mullaghmore, Sligo, Irlanti, Donegal lahti
27. elokuuta: Englannin kuningattaren, Elisabet II:n serkku, Intian itsenäistymisestä varakuninkaana vastannut lordi Louis Mountbatten ja 22 muuta kuolevat IRA:n iskussa.
  • 1982
20. heinäkuuta: pommit Hyde Parkissa ja Regent's Parkissa Lontoossa surmaavat 11 brittisotilasta ja haavoittavat yli 40:ä, joista suurin osa on sivullisia.
  • 1983
17. joulukuuta: autopommi räjähtää Harrodsin tavaratalossa. Kuusi kuolee ja yli 100 loukkaantuu.
Brightonin pommi-isku: 12. lokakuuta Britannian konservatiivipuolueen puoluekokoukseen pitopaikkaan isketään, Brightonissa olevassa hotellissa. Viisi kuolee ja 24 haavoittuu. Britannian pääministeri Margareth Thatcher säilyy vahingoittumattomana.
  • 1987
8. marraskuuta: Remembrance Dayn pommi-isku surmaa 11 ihmistä sotamuistomerkillä Enniskillenissa Pohjois-Irlannissa. Haavoittuneita on yli 60.
  • 1989
22. syyskuuta: Britannian merijalkaväen musiikkikoulussa räjähtää pommi. Kymmenen sotilasta kuolee ja yli 30 haavoittuu.
  • 1991
7. helmikuuta: kolme itsetehtyä singonammusta räjähtää Britannian pääministerin virka-asunnolla Downing Street 10:n luona henkilövahingoitta.
  • 1992
10. huhtikuuta räjähteillä lastattu kuorma-auto räjähtää Lontoon finanssikeskuksessa surmaten kolme ja aiheuttaen satojenmiljoonien puntien aineelliset vahingot.
24. huhtikuuta kuorma-autopommi räjähtää Lontoon finanssikeskuksessa surmaten yhden ja aiheuttaen suuret aineelliset vahingot.
  • 1996
9. helmikuuta IRA päättää 17 kuukautta kestäneen tulitauon kuorma-autopommilla Lontoon finanssikeskuksessa surmaten kaksi.
18. helmikuuta itsemurhaiskijä kaksikerroksisessa lontoolaislinja-autossa. Tekijä kuolee ja viisi muuta loukkaantuu.
15. kesäkuuta kuorma-autopommi räjähtää ensi kertaa Lontoon ulkopuolella, Manchesterissä ostoskeskuksessa haavoittaen noin 200 ihmistä.
  • 2000
20. syyskuuta: IRA:n toisinajattelijat iskevät singolla MI6:n päämajaan, Lontoossa henkilövahingoitta.

Tunnettuja IRA:laisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gerry Adams - Sinn Feinin puheenjohtaja
  • Brendan Behan - Jäi kiinni räjähdysainelastin kanssa ja joutui brittiläiseen kasvatuslaitokseen. Sittemmin Behanista tuli kaksikielinen kirjailija.
  • Mairéad Farrell - 1980-luvun alun niin sanotun likaisen protestin johtavia naisorganisaattoreita. Vuonna 1988 SAS-erikoisjoukot surmasivat Farrellin ja kaksi muuta IRA:n tiedustelijaa Gibraltarissa.
  • Cathal Goulding - johti niin sanotun Official IRA:n pois aseellisesta taistelusta ja muutti sen parlamentaariseksi puolueeksi. Väkivaltaan uskova osa IRA:ta jatkoi kuitenkin taistelua. Goulding kuoli vuonna 1998.
  • Martin McGuinness
  • Seán Mac Stiofáin
  • Danny Morrison
  • Máirtín Ó Cadhain - sotavuosina Kildaren Curraghiin internoitu IRA:n mies, sittemmin 1900-luvun suurin iirinkielinen kirjailija.
  • Bobby Sands - 1980-luvun alun nälkälakossa menehtynyt IRA:n aktiivi.
  • Seán South - alkujaan iirinkielisyysliikkeen aktiivi, joka hakeutui IRA:han. Kuoli taistelukentällä 1950-60-luvun vaihteen rajaseutusotaretken aikana.
  • Séamus Twomey

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 29.3.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]