Pohjois-Irlanti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pohjois-Irlanti
Northern Ireland
Tuaisceart Éireann
Norlin Airlann
Northern Ireland in the UK and Europe.svg

Valtiomuoto itsehallinnollinen perustuslaillinen monarkia

Britannian kuningatar Elisabet II

Ensimmäinen ministeri Peter Robinson

Pääkaupunki Belfast

Muita kaupunkeja Londonderry

Pinta-ala
– yhteensä 13 576 [1] km² (sijalla )

Väkiluku (2009) 1 789 000[1] (sijalla )
– väestötiheys 122[1] / km²

Viralliset kielet englanti, iiri, ulsterin skotti

Valuutta Englannin punta (GBP)

– yhteensä 33,2 miljardia
– per asukas 19,603

Aikavyöhyke +0
– kesäaika UTC+1

Itsenäisyys
itsehallintolaki

1998

Lyhenne GB

Kansainvälinen
suuntanumero
+44

Motto Dieu et mon droit

Kansallislaulu God Save the Queen

Pohjois-Irlanti (engl. Northern Ireland, iiriksi Tuaisceart Éireann, ulsterin skotiksi Norlin Airlann) on Irlannin saarella sijaitseva alue, joka on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa eli Britannian valtiota.[1] Pohjois-Irlannin pinta-ala on 13 576 neliökilometriä ja asukkaita on vuoden 2009 arvion mukaan noin 1 789 000.[1] Pääkaupunki on Belfast (iiriksi Béal Feirste). Muita kaupunkeja ovat Londonderry eli Derry (iiriksi Doire), Newry, Armagh ja Lisburn.

Pohjois-Irlannista käytetyt nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlannin kartta

Pohjois-Irlannin virallisena nimenä pidetään Pohjois-Irlantia (engl. Northern Ireland, iiriksi Tuaisceart na hÉireann), mutta alueesta käytetään myös monia muita nimiä. Osa tasavaltaisista käyttää nimitystä ”The Six Counties” (”kuusi kreivikuntaa”) tai jopa ”The Occupied Six Counties” (”miehitetyt kuusi kreivikuntaa”).

Unionistit eli lojalistit käyttävät usein Pohjois-Irlannista nimeä Ulster. Tämä nimi on kuitenkin selvästi epätarkka ja monien mielestä epäkorrekti, koska Ulsterin yhdeksästä kreivikunnasta vain kuusi kuuluu Pohjois-Irlantiin. Unionistit käyttävät muutenkin paljon Ulsterin provinssin symboliikkaa, kuten Ulsterin punaista kättä.

Nimellä Pohjois-Irlantikin on ongelmansa. Varsinkin osa irlantilaisista vierastaa nimikettä,lähde? koska Irlannin saaren pohjoisin kolkka ei edes sijaitse Pohjois-Irlannissa vaan Donegalin kreivikunnassa Irlannin tasavallan puolella.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlanti sijaitsee Irlannin saaren koillisosissa ja käsittää noin kuudesosan saaren pinta-alasta. Sen erottaa Irlannin tasavallasta noin 480 kilometriä pitkä raja.[2] Pohjois-Irlannin pinta-ala on 13 843 neliökilometriä.[3]

Pohjois-Irlannin keskialueiden maastoa hallitsee Yhdistyneen kuningaskunnan suurimman järven Lough Neaghin tasanko. Sitä reunustavat Sperrins luoteessa, Antrimin ylätasanko koillisessa ja Mournevuoret etelässä. Korkein kohta on Mournevuorilla sijaitseva 852 metrin korkuinen Slieve Donard.[4]

Pohjois-Irlannin ilmasto on samantapainen koko maassa. Atlantin vaikutuksesta Pohjois-Irlannin talvet ovat leutoja ja kesät viileitä. Koko vuoden keskilämpötila alavilla alueilla on 8,5–9,5 astetta. Ylänköalueilla on hieman viileämpää. Helmikuu on yleensä rannikolla vuoden kylmin kuukausi ja heinäkuu lämpimin. Heinäkuun päivän ylin läpötila on keskimäärin 17–20 astetta. Sademäärät vaihtelevat merkittävästi. Vuoristoalueilla sataa noin 1 600 millimetriä vuodessa, Tyronen piirikunnassa maan länsiosissa peräti 1 950 millimetriä. Strangford Loughin rannalla itärannikolla ja Lough Neaghin etelä- ja itärannoilla sataa hieman alle 800 millimetriä vuodessa. Sateisimmat kuukaudet koko maassa ovat loka–tammikuussa. Lumisateita rannikolla tulee noin kymmenenä päivänä vuodessa, mutta sisämaan vuoristoissa sataa lunta yli 35 päivänä vuodessa.[4]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisirlantilaiset ovat perinteisesti jakautuneet unionisteihin eli lojalisteihin, jotka kannattavat unionia Britannian kanssa, ja nationalisteihin eli tasavaltalaisiin, jotka kannattavat itsenäisyyttä tai liittymistä Irlannin tasavaltaan. Unionistit eli lojalistit ovat olleet uskonnoltaan pääosin protestantteja, nationalistit eli tasavaltalaiset katolilaisia. Vuoden 2005 kyselyssä 40 prosenttia pohjoisirlantilaisista nimesi itsensä unionisteiksi, 22 prosenttia nationalisteiksi ja 35 prosenttia ei kummaksikaan.[5]

Puolueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlannin ainoat uskontorajat ylittävät puolueet, Alliance Party, Green Party ja Women's Coalition, ovat varsin marginaalisia vaikuttajia. Vaalitaistot käydään pääosin kahden unionistipuolueen ja kahden nationalistipuolueen kesken. Miltei poikkeuksetta nationalistit keräävät tukensa katolisilta ja unionistit protestanteilta. Unionistien äänistä kilpailevat ennen muuta Ulster Unionist Party sekä pastori Ian Paisleyn ja Peter Robinsonin kiivaista kannanotoista tunnettu Democratic Unionist Party. Muitakin unionistipuolueita on, jos kohta ne eivät ole onnistuneet keräämään kovinkaan suurta kannatusta. Osalla niistä on likeiset suhteet aseellisiin lojalistiryhmittymiin. Katolisten puolella keskiluokka sekä aseellista toimintaa kaihtavat ovat äänestäneet yleensä Social Democratic Labour Partya, joka ei nimestään huolimatta ole erityisen vasemmistolainen tai sosiaalidemokraattinen, nuoret ja työväestö tukevat IRA:ta lähellä olevaa Sinn Féiniä. 2000-luvulla DUP ja Sinn Féin ovat keränneet yhteishallintoprosessin hitauteen kyllästyneiden äänestäjien turhautuneisuuden hedelmät ja ovat nousseet alueen suurimmiksi puolueiksi.

Aseellinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannian armeija saapui vuonna 1969 rauhoittamaan unionistien ja nationalistien ääriainesten välisiä levottomuuksia,[6] jotka olivat pahimmillaan 1970-luvun alussa ja puolivälissä.

Britannian armeija päätti 38 vuotta kestäneen operaationsa Pohjois-Irlannissa 31. heinäkuuta 2007. Pohjois-Irlantiin jää 5 000 hengen rauhanajan varuskunta, kun enimmillään järjestystä ylläpiti 27 000 sotilasta.[7][8]

Aseellinen toiminta ei ole kadonnut Pohjois-Irlannin katukuvasta. Aseelliset ryhmät, kuten katoliset IRA, INLA, CAC ja RIRA sekä protestanttiset UDA, Ulster Volunteer Force, Ulster Freedom Fighters, Red Hand Commando ja muut, joiden yhteistoimintaelimenä on esiintynyt CLMC (Combined Loyalist Military Command) jatkavat edelleen toimintaansa, joskin pienemmässä mittakaavassa kuin ennen syksyn 1994 tulitaukoja.

Väkivalta ei myöskään ole enää poliittisesti motivoitunutta. Useimmat aseelliset ryhmittymät ovat sekaantuneet järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ja tämän päivän aseelliset yhteenotot keskittyvät ennen kaikkea toimintareviireistä kamppailemiseen. Menetelmät ovat kuitenkin samat kuin esimerkiksi vuosikymmen sitten.

Tasavaltalaisryhmittymät ovat mielellään esiintyneet uskontorajat ylittävinä monikulttuurisen yhdistyneen Irlannin puolestapuhujina, mutta käytännössä muun muassa IRA:n terrori-iskut ovat vaatineet runsaasti sivullisia ihmishenkiä ja kohdistuneet sekä katolisiin että protestanttisiin siviileihin. Protestanttien kuolinlukuja lisää myös se, että IRA kohdisti kampanjansa erityisesti poliiseihin ja brittisotilaisiin. RUC:sta (nyttemmin Police Service of Northern Ireland, PSNI) yli 90 prosenttia oli protestantteja. IRA:lle uhrit olivat oikeutettu viholliskohde, mutta protestanteille iskut näyttäytyivät heidän väestönosansa etnisenä puhdistamisena. IRA (kuten muutkin puolisotilaalliset ryhmittymät) on myös surmannut tai vammauttanut huumekauppiaiksi väittämiään henkilöitä, mutta arvostelijat ovat epäilleet IRA:ta omista huumebisneksistä ja kilpailijoiden raivaamisesta tieltä.

Poliisivoimien vinoutuneen "etnisen" rakenteen ja huonon maineen vuoksi IRA on onnistunut esittämään itsensä katolisen työväestön asuinalueiden järjestyksenpitäjänä ja suojelijana, jonka arvovalta on pitkälti perustunut uhkailuun ja ns. rankaisupahoinpitelyihin.

Parlamentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1998 Belfastin sopimuksen (tunnetaan myös nimellä Pitkänperjantain sopimus) jälkeen Pohjois-Irlanti, jota vuodesta 1972 oli hallittu suoraan Lontoosta, sai oman lakiasäätävän edustajakokouksen (Northern Ireland Assembly). Edustajakokouksen toiminta on ollut jo viisi kertaa keskeytyksissä Pohjois-Irlannin poliittisen tilanteen epävakauden vuoksi. Unionistit katsovat, että Belfastin sopimus ja erityisesti siihen sisältyvä yhteistyö Irlannin tasavallan kanssa on askel kohti yhdistynyttä Irlantia, kun taas Tony Blairin linjanvedot näyttivät heidän mielestään vain sarjalta myönnytyksiä IRA:lle ja Sinn Féinille.

Unionistien veto-oikeus perustuu heidän enemmistöasemaansa Pohjois-Irlannissa, mutta he ovat ottaneet vakavasti koulutetun protestanttiväestön maastamuuton, Sinn Féinin kasvun sekä tasavaltalaisten vihjaukset katolisten suuren syntyvyyden suosiollisesta vaikutuksesta saaren yhdistymiselle. Unionistien enemmistöasema ei ole täten taattu. Tosin kaikki Pohjois-Irlannin katoliset eivät tue saaren yhdistämistä eivätkä uskonnollisten ryhmien voimasuhteet siten johda väistämättömästi tiettyihin poliittisiin seurauksiin. Tasavaltalaisten strateginen IRA:lla kiristäminen on lisännyt Paisleyn johtaman DUP:n kannatusta. Äänestäjien mielestä David Trimble (UUP) ei vaatinut tarpeeksi paljon tarpeeksi ajoissa tasavaltalaisilta sekä Britannian ja Irlannin tasavallan hallituksilta. Samaten Paisleyn räväkkä esiintyminen on nostattanut Sinn Féinin kannatuslukuja. Puolueesta on tullut erilaisten vähemmistöjen oikeuksien innokas puolestapuhuja, mikä on vedonnut erityisesti nuoriin äänestäjiin.

Sinn Féin on myös onnistunut esittämään itsensä maltillisena myönnytysten tekijänä ja kompromissien hakijana katolisten ja kansainvälisen median keskuudessa. Tämä asetelma on korostunut erityisesti jokakesäisen marssikauden aikana, jolloin protestanttisen Oranialaisveljeskunnan ehdottomuus on näyttäytynyt vihamielisempänä kuin katolisten väkivaltainen mellakointi. Toukokuussa 2005 pidetyt vaalit osoittivat kuitenkin, että Sinn Féin oli tullut tiensä päähän äänisaaliin kasvattamisessa siihenastisella strategiallaan, ja heinäkuussa IRA ilmoitti lopettavansa aseellisen toimintansa. IRA:sta oli ehtinyt tulla Sinn Féinille taakka erityisesti Irlannin tasavallassa, jossa sen kannatus ei ole vieläkään noussut mainittavaksi. Ryhmittymä alkoi etsiä kunniallista tietä pois aseellisesta toiminnastaan jo 1970-luvulla, mutta sisäiset kiistat ja toisaalta muiden osapuolten linjaukset hidastivat prosessia. 1990-luvulla IRA:n pääasiallisena tehtävänä oli toimia neuvotteluaseena, jotta Sinn Féin saisi aikaan mahdollisimman otolliset olosuhteet saaren yhdistämiselle. Lontoo vastasi IRA:n ilmoitukseen vapauttamalla ”Shankillin pommittajaksi” kutsutun IRA:n jäsenen, kiihdyttämällä joukkojen vetäytymistä alueelta sekä lakkauttamalla erikoisosaston RIR:n (aikaisemmin UDR), jonka jäsenistä enemmistö oli protestantteja. Unionistit ovat suhtautuneet itse ilmoitukseen skeptisesti, mutta Blairin toimiin suorastaan vihamielisesti väittäen, ettei heille kerrottu aiotuista toimista etukäteen. Lisäksi unionistit katsovat, että lisämyönnytyksiä ei tulisi tehdä ennen kuin IRA:n lausunto on todettu paikkansapitäväksi myös pidemmällä aikavälillä. On myös syytä huomata, että IRA ei lakkauttanut itseään kuten Paisley on vaatinut.

Alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlanti on jaettu paikallishallinnon tasolla 26 alueeseen (district).[9] Jokaista aluetta johtoo valtuusto, council, jossa istuu vaaleilla valittuja valtuutettuja.[10] Pohjois-Irlannin parlamentti hyväksyi vuonna 2012 alueiden lukumäärän vähentämisestä: vuonna 2015 alueita pitäisi olla enää 11.[9]

Historiallisesti Pohjois-Irlanti on muodostunut kuudesta Ulsterin yhdeksästä kreivikunnasta. Pohjois-Irlantiin kuuluvat Antrim (Aontroim), Armagh (Ard Mhacha), Derry (Doire), Tyrone (Tír Eoghain), Fermanagh (Fear Manach) ja Down (An Dún).

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlanti jakaantuu kahteen uskonnolliseen pääryhmään, protestantteihin (presbyteerit merkittävin suuntaus, toiseksi merkittävin Irlannin kirkko) ja katolisiin.

Uskonnollisesti väestö jakautuu seuraavasti:

Uskonnot Pohjois-Irlannissa 1961-2011
Uskonnot 1961 1991 2001 2011[11]
Katolisia 34,9 % 38,4 % 40,3 % 40,6 %
Presbyteerejä 29,0 % 21,4 % 20,7 % 19,3 %
Irlannin kirkko 24,2 % 17,7 % 15,3 % 13,9 %
Muut uskonnot 9,3 % 11,5 % 9,9 % 9,7 %
Uskonnoton 0,0 % 3,8 % 5,0 % 9,9 %
Ei kerro 2,0 % 7,3 % 9,0 % 6,6 %

Yleisen käsityksen mukaan Pohjois-Irlannin protestantit ovat 1600-luvulla maahantuotujen skottien jälkeläisiä, kun taas katoliset ovat alkuperäisväestöä. Iirin kielen pohjoisissa murteissa sana Albanach (skotlantilainen) tarkoittaakin melkein yksiselitteisesti nimenomaan pohjoisirlantilaista protestanttia. Populääri käsitys ei ole aivan yksiselitteisesti totta, koska skottiasutuksen alkuaikoina esiintyi paljonkin kääntymyksiä ja seka-avioliittoja.

Katolisilla on yleensä tyypillisiä irlantilaisia sukunimiä, jotka ovat iirinkielistä tai normandianranskalaista alkuperää. Tämä ei ole tavatonta protestanttisellakaan puolella, mutta silmiinpistävää on, että monilla protestanteilla on englantilaisen tai skotlantilaisen kaupungin nimi sukunimenä - esimerkiksi Paisley. Tämä johtuu siitä, että taistellessaan gaelilaista kulttuuria vastaan Englannin kruunu suositteli tai suorastaan määräsi gaelilais- tai iirinkielisnimiset protestantit ottamaan paikannimen sukunimekseen.

Katoliset ovat yleensä nationalisteja eli kannattavat ainakin periaatteessa Irlannin yhdistämistä yhdeksi valtioksi, protestantit taas ovat unionisteja eli haluavat pysyä Ison-Britannian yhteydessä.

On vaikea sanoa, onko ”katolisuus” ja ”protestanttisuus” Pohjois-Irlannissa uskonnollinen vai etninen identiteetti. Pohjoisirlantilaisen määrittelevät katoliseksi tai protestantiksi monet muutkin tekijät kuin se, missä kirkossa hän käy (tai on käymättä): myös puhetapa (vain katoliset ääntävät h-kirjaimen nimen muodossa [heitš], protestanteille se on [eitš]), asuinpaikka, kotikatu ja ystäväpiiri ovat osa ”protestanttisuutta” tai ”katolisuutta”.

Kielet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlannin virallinen kieli on englanti. Vuonna 1998 protestanttien ja katolisten välillä solmitun niin sanotun Pitkänperjantain rauhansopimuksen perusteella sekä iirillä että niin sanotulla Ulsterin skotilla (Ulster Scots) on ainakin jossain määrin virallinen asema. Ulsterin skotti on paikallinen englannin murre, joka eroaa standardienglannista niin paljon, että sitä voidaan pitää miltei erillisenä kielenä. Iiriä on 1900-luvun alkupuolelle asti puhuttu muun muassa Rathlin-saarella (Oileán Reachrann) ja eräissä muissa nykyisen Pohjois-Irlannin osissa, mutta nyt olemassa olevat iirinkieliset yhteisöt ovat syntyneet ennen kaikkea katolisten keskuudessa harjoitetun tietoisen kulttuurityön tuloksena: itse asiassa Pohjois-Irlannin viimeiset alkuperäiset iirinpuhujat olivat etupäässä protestantteja, eivätkä he kyenneet samastumaan katolisen nationalismin elähdyttämään iirinkielisyysliikkeeseen. Belfast on ainoa paikka maailmassa, jossa on pystytty keinotekoisesti luomaan uusi iirinkielinen ”kyläyhteisö” pelkästään kielen harrastajien voimin. Nykyään tässä niin sanotussa "Shaw's Road Gaeltachtissa" on jo syntymässä toinen iiriä äidinkielenään puhuva sukupolvi. - Tyrone/Tír Eoghain

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e National Statistics: The Countries of the UK
  2. Downey, S. B.: Northern Ireland Countries and Their Cultures. Advameg, Inc. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
  3. United Kingdom The Commonwealth. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
  4. a b Northern Ireland: climate Met Office. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
  5. http://www.ark.ac.uk/nilt/2005/Political_Attitudes/UNINATID.html
  6. 1969: British troops sent into Northern Ireland BBC. Viitattu 28.10.2014. (englanniksi)
  7. http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Brittiarmeijan+Pohjois-Irlannin+-operaatio+p%C3%A4%C3%A4ttyi/1135229130670
  8. http://uk.reuters.com/article/UKNews1/idUKL3152154320070731
  9. a b Local government structure NIDirect. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
  10. How your local council works NIDirect. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
  11. Knowledge of irish by religion Northern Ireland Statistics & Research Agency

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pohjois-Irlanti.