Charles Chaplin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo elokuvaohjaajasta. Samannimisestä taidemaalarista kertoo artikkeli Charles Joshua Chaplin.
Charles Chaplin
Chaplin Pikku Kulkurin roolissa.
Chaplin Pikku Kulkurin roolissa.
Syntymäaika 16. huhtikuuta 1889
Syntymäpaikka Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta
Aktiivisena 1899–1976
Kuolinaika 25. joulukuuta 1977 (88 vuotta)
Kuolinpaikka Corsier-sur-Vevey, Sveitsi
Oikea nimi Charles Spencer Chaplin
Ammatti näyttelijä, elokuvaohjaaja, säveltäjä, elokuvatuottaja
Puoliso Mildred Harris (1918–1920)
Lita Grey (1924–1927)
Paulette Goddard (1936–1942)
Oona O'Neill (1943–1977)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Sir Charles ”Charlie” Spencer Chaplin (16. huhtikuuta 1889 Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta – 25. joulukuuta 1977 Corsier-sur-Vevey, Sveitsi) oli elokuvan varhaiskauden merkittävimpiä näyttelijöitä ja ohjaajia. Hän oli syntyjään britti, mutta työskenteli suurimman osan urastaan Yhdysvalloissa. Hänet tunnetaan erityisesti roolistaan Pikku Kulkuri (The Little Tramp), joka oli herrasmiehen tavat ja arvokkuuden omaava maankiertäjä. Kulkurin ikoniset tunnusmerkit olivat liian pieni takki, liian isot housut ja kengät, knalli, bambukeppi sekä viikset. Hahmo oli maailmanlaajuisesti niin tunnettu, että Chaplinia on kutsuttu 1900-luvun kuuluisimmaksi mieheksi.[1]

Chaplin oli etenkin mykkäelokuvan monitaitoisimpia henkilöitä: hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti, tuotti ja lopulta myös sävelsi elokuviensa musiikin. Hän oli myös yksi United Artists -elokuvayhtiön perustajajäsenistä ja omisti oman studionsa, joten hän pystyi tuottamaan elokuvansa täysin itsenäisesti.

Chaplin aloitti elokuvauransa vuonna 1914 ja esiintyi aluksi Keystone-, Essanay-, Mutual- ja First National -elokuvayhtiöiden lyhytelokuvissa ennen siirtymistään 1920-luvulla pitkiin mykkäelokuviin, joista tunnetuimpia ovat Kultakuume (1925), Kaupungin valot (1931) ja Nykyaika (1936). Hän siirtyi menestyksekkäästi äänielokuvaan poliittisella satiirillaan Diktaattori (1940), mutta 1940-luvun aikana hänen uraansa varjostivat yksityiselämän skandaalit ja kommunismiepäilyt. Matkustaessaan vuonna 1952 elokuvansa Parrasvalot ensi-iltaan Lontooseen Chaplinin maahanpaluulupa Yhdysvaltoihin peruttiin ja hän jäi loppuelämäkseen asumaan Eurooppaan.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Lapsuus

Chaplinin omaelämäkerran mukaan hän syntyi 16. huhtikuuta 1889 East Lanella (virallinen nimi East Street), Walworthissa, Lontoossa Charles Chaplin vanhemmalle ja tämän vaimolle Hannahille.[2] Koska Chaplinin syntymätodistusta ei ilmeisesti ole olemassa, syntymäpäivää ei ole kuitenkaan voitu tarkistaa, mikä on johtanut epävarmuuteen hänen syntymäajastaan ja -paikastaan.[3][4] Sanomalehti The Magnetin syntymäilmoituksen mukaan Chaplin olisi syntynyt jo 15. huhtikuuta[5], eikä todisteita Chaplinien asumisesta juuri East Streetilla ole löydetty.[6] Chaplinin jäämistöstä löytyneen kirjeen mukaan hän olisi taas syntynyt mustalaisvaunussa Smethwickissä, Staffordshiressä.[7] Joidenkin lähteiden mukaan hän oli myös epävarma biologisen isänsä identiteetistä, vaikka julkisuudessa puhui aina Charles Chaplin vanhemmasta isänään.[8]

Charles Chaplin vanhempi (1863–1901) ja Hannah Harriet Pedlingham Hill (1865–1928) tulivat työväenluokkaisista lontoolaisperheistä.[9] Chaplinin uran aikana lehdistö piti häntä pitkään etniseltä taustaltaan juutalaisena, mutta elämäkerturit ovat todistaneet tiedon vääräksi.[10] Sen sijaan Chaplinin isänäidin tiedetään olleen romani.[9] Vanhemmat avioituivat vuonna 1885, jolloin myös Hannahin muutamaa kuukautta aikaisemmin syntyneestä aviottomasta pojasta Sydneystä tuli Chaplin.[9] Pian avioitumisensa jälkeen he aloittivat uransa varietee-esiintyjinä. Chaplin muisteli äitinsä olleen menestynyt laulaja ja tanssija,[11] mutta todellisuudessa Lily Harley-taiteilijanimeä käyttäneen Hannah Chaplinin ura oli menestyksetön ja luultavasti päättyi jo ennen Chaplinin syntymää.[12] Sen sijaan Charles Chaplin vanhempi oli kohtalaisen suosittu varieteelaulaja.[13]

Vanhemmat erosivat joko Chaplinin syntymän aikoihin tai hieman tämän jälkeen, ja hän jäi yhdessä velipuolensa Sydneyn kanssa epävakaan äidin luo.[6][14] Vuonna 1892 Hannah Chaplin sai kolmannen poikansa, George Wheeler Drydenin, jonka isä oli varieteetähti Leo Dryden. Dryden kuitenkin vei pojan mukanaan jo seuraavana keväänä, ja äiti ja vanhemmat veljet tapasivat hänet seuraavan kerran vasta 1920-luvulla.[15] Joidenkin elämäkerturien mukaan Hannah Chaplinin suhde Drydeniin olisi ollut eron syy.[14]

Chaplin vietti suurimman osan lapsuudestaan Kenningtonissa, Etelä-Lontoossa, missä perheen asunnot vaihtuivat usein, ja äiti elätti lapsensa muun muassa ompelutöillä.[16][17] Chaplinin mukaan hän ei koskaan käynyt säännöllisesti koulua, mutta myöhemmät elämäkerturit uskovat hänen itse asiassa opiskelleen useita vuosia.[18][19] Hannah Chaplinin huonontuva terveys ja sairaalajaksot kuitenkin vaikeuttivat perheen tilannetta. Vuonna 1896 veljekset sijoitettiin Hanwellin koulukotiin, kun äiti oli sairaalassa.[20] Sydney pääsi pian merimieskoulutukseen, mutta seitsemänvuotias Charles vietti Hanwellissa seuraavat kaksi vuotta.[21] Alkuvuodesta 1898 he pääsivät takaisin äidin luo, mutta jo samana kesänä perheen oli kirjauduttava varattomuuden takia Lambethin köyhäintaloon, mistä veljekset vietiin Norwoodin koulukotiin.[21] Hannah Chaplin joutui tuolloin mielenterveysongelmiensa, diagnoosin mukaan neurosyfiliksen, takia ensimmäistä kertaa mielisairaalaan.[21]

Samoihin aikoihin viranomaiset, jotka olivat jo pitkään yrittäneet saada Charles Chaplin vanhemman maksamaan elatusmaksuja lapsistaan, päättivät, että heidät tulisi sijoittaa asumaan isänsä luo. Syyskuussa 1898 he muuttivatkin tämän luo Kenningtoniin, missä asuivat seuraavat kaksi kuukautta, kunnes äiti pääsi pois sairaalasta.[21] Tämä oli ilmeisesti ainoa ajanjakso, jolloin Chaplin oli säännöllisessä kontaktissa isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen. Alkoholisoitunut isä kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1901, ilmeisesti maksakirroosiin.[22]

[muokkaa] Ura

[muokkaa] Ura lapsiesiintyjänä ja varieteessa

Chaplin 1910-luvulla

Todennäköisesti isänsä viihdealan kontaktien kautta kymmenvuotias Chaplin sai ensimmäisen työnsä esiintyjänä The Eight Lancashire Lads-lapsitanssijaryhmästä ja kiersi ryhmän mukana Britanniaa vuosina 1899–1900.[23] Palattuaan Lontooseen hän auttoi perheen elatuksessa tehden erilaisia pikkutöitä, kun Sydney-veli työskenteli merillä.[24] Toukokuussa 1903 Hannah Chaplinin mielenterveys kuitenkin romahti jälleen, ja hän joutui takaisin mielisairaalaan.[24] Hän pääsi sieltä pois jo seuraavana vuonna mutta päätyi pian takaisin, minkä jälkeen hän ei koskaan parantunut tarpeeksi palatakseen itsenäiseen elämään. Hänen poikansa ostivat hänelle vuonna 1912 hoitopaikan yksityisesta sairaalasta[25] ja toivat hänet vuonna 1921 Kaliforniaan,[26] missä hän kuoli vuonna 1928.[27]

Äidin jouduttua sairaalaan veljekset alkoivat ilmeisesti suunnitella uria näyttelijöinä.[24] Chaplin kirjautui teatteriagentuuriin ja saikin pian roolin näytelmästä Jim, A Romance of Cockayne, jonka oli kirjoittanut tunnettu näyttelijä H. A. Saintsbury. Näytelmä ei saanut hyvää vastaanottoa kriitikoilta, mutta Chaplinin rooli sanomalehtipoikana keräsi kehuja arvioissa.[28] Hän siirtyikin näyttelemään lähettipoika Billyä Sherlock Holmes-dramatisoinnissa ja kiersi näytelmän mukana Britanniaa vuosina 1903–1906.[29] Chaplinin suorituksista ilmeisesti pidettiin, sillä vuonna 1905 arvostettu näyttelijä William Gillette valitsi Chaplinin samaan rooliin alkunäytelmäänsä The Painful Predicament of Sherlock Holmes, jota esitettiin kahden viikon ajan West Endissä ennen Clarice-näytelmän esityksiä.[29] Holmesin jälkeen Chaplin näytteli erilaisissa sketseissä varieteessa sekä komediaryhmässä Casey’s Circus, missä luultavasti esitti ensimmäisen kerran pantomiimia.[30]

Sydney Chaplin oli liittynyt vuonna 1906 Fred Karnon varieteeryhmään, yhteen aikansa kuuluisimmista kiertävistä pantomiimia esittävistä komediaryhmistä, ja oli menestynyt hyvin. Hän suostutteli Karnon ottamaan nuoremman veljensä mukaan vuonna 1908.[30] Chaplin aloitti pienistä sivurooleista, mutta kohosi vähitellen isompiin rooleihin, joista tunnetuimpana ”The Inebriated Swell”, humalainen yläluokan edustaja, joka sotkee huonon teatterinäytöksen käytöksellään.[30] Karnon ryhmässä vietettyä aikaa pidetään monella tapaa keskeisenä Chaplinin kehityksessä esiintyjänä. Fred Karno vaati esiintyjiltään tiukkaa kurinalaisuutta ja tekniikan hallintaa ja sekoitti komediaan myös paatoksellisia elementtejä; näistä tulisi myöhemmin leimaavia piirteitä Chaplinin uralla.[31] Lisäksi Chaplin käytti Karnon sketsejä hyväksi elokuvissaan, kuten Chaplin varieteessa (1915). [32]

Chaplin pääsi ryhmän mukana esiintymään Folies Bergère-teatteriin Pariisiin vuonna 1909, ja seuraavana vuonna hän lähti ensimmäiselle Yhdysvaltain-kiertueelleen, joka kesti kevääseen 1912.[30] Chaplin oli yksi kiertueen pääesiintyjistä, ja hänen sijaisnäyttelijänään toimi myöhemmin Stan Laurelina tunnettu Stanley Jefferson. Myöhemmin samana vuonna Chaplin palasi Yhdysvaltoihin toiselle kiertueelleen.[30]

[muokkaa] Elokuvauran alku

Chaplinin toisen Yhdysvaltain-kiertueen aikana Keystone-elokuvastudion edustaja näki tämän esiintyvän, ja hänelle tarjottiin vuoden elokuvasopimusta aluksi 150 dollarin viikkopalkalla. Chaplin hyväksyi tarjouksen ja muutti loppuvuodesta 1913 Los Angelesiin.[33]

Lasten kilpa-ajot Venicessä (1914)

Chaplinin ensimmäinen elokuva Keystonella oli helmikuussa 1914 julkaistu Tienaamisen tuskat, jossa hän näytteli silinteriä ja monokkelia pitävää keikaria. Jo seuraavassa julkaistussa elokuvassaan, Lasten kilpa-ajot Venicessä, hän esiintyi Pikku Kulkurin hahmossa.[33] Chaplinin oman kertomuksen mukaan hänen oltiin käsketty keksiä itselleen rooliasu studion vaatevarastossa, ja roolihahmo syntyi asun kautta.[34] Vastaavanlaisia hahmoja oltiin tosin esitetty jo pitkään varieteessa, ja ne ovat luultavasti olleet Chaplinin inspiraationa.[33] Chaplinin uskotaan myös ottaneen mallia ranskalaisesta elokuvakoomikko Max Linderistä, jota hänen tiedetään ihailleen.[35] Keystonella Chaplin jatkoi kuitenkin myös muiden roolien esittämistä.[36]

Elokuva-ala oli tuohon aikaan vielä alkutekijöissään, ja Keystonenkin tekniikkaa ja tyyliä on myöhemmin pidetty melko primitiivisenä. Lyhyet komediat kuvattiin harjoittelematta yhdellä otolla, ja niitä tuotettiin viikoittain useita. Chaplin, joka oli Karnon ryhmässä tottunut ohjelmanumeroiden huolelliseen hiomiseen, koki Keystonen tuotantotavat epämiellyttävinä. Hän riitaantuikin usein ohjaajiensa kanssa ja vaati enemmän itsenäistä päätösvaltaa.[33] Elokuvassa Yllätettynä ravintolassa hän toimikin jo ohjaajana Mabel Normandin kanssa, ja ohjasi ensimmäisenä omana työnään joko Kaksikymmentä minuuttia rakkautta (huhtikuu 1914) tai Yllätettynä sateessa (toukokuu 1914).[33] Jatkossa Chaplin ohjasi lähes kaikki omat elokuvansa Keystonella.[33]

Menestyessään Keystonella Chaplin oli kutsunut veljensä Sydneyn Yhdysvaltoihin, ja hänkin päätyi näyttelijäksi Keystonelle.[37] Sydney Chaplin saavutti suosiota komedioillaan joissa esitti ”Gussle”-nimistä hahmoa ja esiintyi elokuvissa 1920-luvun lopulle saakka.[15][38] Pian Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeen hän alkoi myös toimia Chaplinin managerina ja neuvotteli tämän seuraavat elokuvasopimukset.[39] Hän esiintyi myös sivuosissa useissa Chaplinin elokuvissa.

[muokkaa] Läpimurto

Mainosjuliste elokuvalle Charlie nyrkkeilymestarina (1915)

Keystone-sopimuksen päätyttyä vuoden 1914 lopussa Chaplin siirtyi Essanay-studiolle. Uuden sopimuksen ensimmäisen elokuvan, Uusi työ, hän kuvasi yhtiön studioilla Chicagossa ja seuraavat viisi Nilesissa, San Franciscon lähellä, kunnes siirtyi takaisin Los Angelesiin loppusopimuksen ajaksi.[40]

Chaplin oli kohonnut Keystonella yhdeksi studion suosituimmista näyttelijöistä, mutta varsinaisen läpimurtonsa hän teki Essanay-elokuvissa vuonna 1915.[41] Jo aivan elokuvan alkuaikana yleisöllä oli ollut suosikkeja, mutta vasta 1910-luvulla syntyi elokuvatähteys ilmiönä, kun elokuvayhtiöt keskittyivät enemmän näyttelijöidensä markkinoimiseen.[42] Chaplinista tuli nopeasti yksi kirkkaimmista tähdistä niin Yhdysvalloissa kuin muualla maailmassa, ja lehdistö kuvasi hänen suosiotaan maailmanlaajuisena ”Chaplinitis”-nimisenä epidemiana.[42] Chaplinin nimellä alettiin myydä erilaisia tuotteita, ja yhdessä Sydney-veljensä kanssa hän yritti myös lisensoida nimensä tuotteisiin.[43] Chaplin-imitaattorit olivat suosittuja, ja muut studiot alkoivat jopa tuottaa Chaplin-kopioelokuvia.[42] Myös Harold Lloyd aloitti elokuva-uransa Chaplinia jäljittelevällä hahmolla ”Lonesome Luke”,[44] ja Stan Laurel imitoi Chaplinia varieteessa.[45]

Varsinkin Chaplinin ensimmäisiä Essanay-elokuvia on pidetty samantyylisinä kuin hänen ohjauksensa Keystonelle, mutta Chaplinin elokuvat kokivat myös muutoksia.[46] Keystonella Pikku Kulkurin hahmo oli ollut melko rahvaanomainen ja väkivaltainen, mikä oli herättänyt myös paljon negatiivista kritiikkiä ja sensuurin huomion.[46] Vaikka nämä elementit eivät vielä täysin kadonneetkaan, hän alkoi vähitellen sekoittaa komedioihinsa myös paatosta ja romantiikkaa, elokuvaa Charlie kulkurina (1915) pidettäessä tästä ensimmäisenä esimerkkinä.[46] Lisäksi elokuviin vakiintui yhteiskuntaluokkien eriarvoisuuden kuvaaminen, vaikka niissä ei ollutkaan yhtenäistä poliittista sanomaa.[46] Chaplin myös valitsi elokuviensa uudeksi naisnäyttelijäksi Edna Purviancen, joka näyttelikin Chaplinin elokuvissa seuraavat kahdeksan vuotta.

Essanay-sopimuksensa päätyttyä vuoden 1915 lopussa Chaplin hyväksyi Mutual-elokuvayhtiön tarjouksen kahdestatoista lyhytelokuvasta.[47] Sopimukseen kuului ennätyksellinen 10 000 dollarin viikkopalkka ja 150 000 dollarin bonus, mikä teki Chaplinista yhden Yhdysvaltain isoimpia palkkoja ansaitsevista miehistä.[48][47] Chaplinin lähdön jälkeen Essanay julkaisi kaksi Chaplin-elokuvaa, jotka oli koostettu osittain hänen jättämästään materiaalista. Chaplin ja Essanay ajautuivat vuoteen 1923 kestäneeseen oikeuskiistaan. Chaplin syytti yhtiötä työnsä hyödyntämisestä ja muokkaamisesta ilman lupaa, ja Essanay puolestaan syytti Chaplinia sopimusrikkomuksesta.[49]

[muokkaa] Kypsyminen elokuvantekijänä

Chaplin ja Jackie Coogan Chaplinin pojassa (1921)

Chaplin kutsui Mutualilla viettämiään vuosia uransa onnellisimmiksi,[50] ja sopimuksen aikaista puoltatoista vuotta pidetään hänen tasaisesti luovimpana aikanaan.[51] Chaplin kehitti Essanaylla aloittamiaan teemoja pidemmälle, ja erityisesti elokuvia Hiljainen katu (1916) ja Charlie siirtolaisena (1916), on pidetty varhaisina mestariteoksina.[51] Mutualilla Chaplin oli entistä itsenäisempi, sillä yhtiö perusti hänen elokuviensa tuottamista varten oman yhtiön, antoi hänen käyttöönsä oman studion ja julkaisi elokuvat hänen aikataulunsa mukaan.[48] Chaplin alkoi myös toimia näyttelemisen, ohjaamisen ja tarinoiden ideoinnin lisäksi omana tuottajanaan.

Mutual-elokuvien aikana Chaplinista alettiin myös ensimmäistä kertaa puhua vakavasti otettavana taiteilijana.[51] Elokuvaa, ja erityisesti komediaa, pidettiin vielä tuolloin sivistymättömänä viihteenä.[51][48] Ensimmäisenä merkkinä Chaplinin elokuvien arvostuksen kasvamisesta pidetään arvostetun teatterinäyttelijä Minnie Maddern Fisken artikkelia, jossa hän vertasi tämän komedioita Plautuksen ja Shakespearen töihin. Chaplin alkoi myös seurustella intellektuellien kanssa, ja haastatteluissa korosti sivistystään. Tätä on pidetty myös Chaplinin keinona erottautua muista elokuvakoomikoista.[52]

Chaplin ja Douglas Fairbanks Wall Streetilla sotaobligaatiokiertueen aikana

Mutual-sopimuksen päätyttyä Chaplin perusti oman tuotantoyhtiönsä ja rakennutti itselleen oman studionsa Hollywoodiin vuonna 1918.[53] Elokuvien levityksestä hän teki sopimuksen First National-yhtiön kanssa.[53] First Nationalilla Chaplin alkoi kiinnittää enemmän huomiota elokuviensa rakenteeseen,[54] ja ensimmäisessä elokuvassaan Koiranelämää peilasi kulkukoiran ja kulkurin elämää. Elokuvan julkaisun aikaan keväällä 1918 hän sai paljon negatiivista julkisuutta, koska ei ollut osallistunut tuolloin käynnissä olleeseen ensimmäiseen maailmansotaan. Parantaakseen julkisuuskuvaansa Chaplin osallistui menestyksekkäälle sotaobligaatioiden markkinointikiertueelle ja kuvasi Yhdysvaltojen käyttöön propagandaelokuvan The Bond.[53] Sota inspiroi myös Chaplinin seuraavaa elokuvaa, Ase olalle vie, jota pidetään yhtenä ensimmäisistä sotakomedioista.[53]

First Nationalilla Chaplin ohjasi ensimmäisen kokopitkän elokuvansa Chaplinin poika (1921).[53] Elokuva poikkesi Chaplinin edellisistä siinä, että se yhdisti komedian ja draaman, mikä oli epätavallista tuon ajan komedioille. Se oli sekä kriittinen että taloudellinen menestys, ja Chaplinia alettiin sen myötä pitää yhä enemmän vakavasti otettavana elokuvantekijänä kuin vain slapstick-koomikkona.[55] Elokuvan toisesta päänäyttelijästä, Jackie Cooganista, tuli sen myötä yksi Hollywoodin ensimmäisistä lapsitähdistä.[53]

[muokkaa] United Artists

Chaplin allekirjoittamassa United Artistsin perustussopimusta vuonna 1919

Chaplin, Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja D. W. Griffith perustivat vuonna 1919 oman levitysyhtiönsä United Artistsin. Yhtiön perustaminen oli ilmeisesti vastaveto Hollywoodin isoja studioita vastaan, jotka pyrkivät kontrolloimaan paremmin tähtiensä työtä ja palkkavaatimuksia muodostamalla monopolin elokuvien tuotannolle, levitykselle ja esitykselle.[56] UA oli uraauurtava elokuvateollisuudessa, sillä se toi ensimmäisenä esiin idean elokuvantekijästä studiosysteemin ulkopuolella toimivana itsenäisenä tuottajana.[57] Legendan mukaan tuottaja Richard Rowland kommentoi yhtiön perustamista toteamalla ”hullujen ottaneen mielisairaalan johdon”.[58] UA:lla Chaplin siirtyi lopullisesti tekemään kokopitkiä elokuvia.

United Artistsin perustamisen aikaan Chaplin oli kuitenkin vielä sidottu First National -sopimukseensa ja tuotti ensimmäisen elokuvansa yhtiölle vasta vuonna 1923. Elokuva ei kuitenkaan yleisön yllätykseksi ollut komedia, vaan draama Nainen Pariisissa. Chaplin ei myöskään näytellyt elokuvassa, lukuunottamatta muutaman sekunnin cameota. Elokuva poikkesi aikansa traditioista realismillaan.[59] Chaplinin mielestä näyttelemisen tuli olla hillittyä, sillä oikeassa elämässä ihmiset pyrkivät aina salaamaan tunteensa.[59] Nainen Pariisissa saikin kriitikoilta loistavat arviot,[60] ja sillä oli vaikutusta esimerkiksi Ernst Lubitschin, Monta Bellin ja Michael Powellin elokuviin.[61] Se ei kuitenkaan menestynyt taloudellisesti, sillä yleisö kaihtoi Chaplinin ohjaamaa elokuvaa jossa hän ei itse esiintynyt.[59] Pettynyt Chaplin vetikin elokuvan takaisin pian sen ensi-illan jälkeen eikä antanut sitä uudelleenjulkaisuun kuin vasta hieman ennen kuolemaansa.[59]

Kultakuumeen (1925) sämpylätanssi

Draamakokeilunsa epäonnistuttua Chaplin palasi takaisin komediaan ja kuvasi Kultakuumeen (1925), jota pidetään yhtenä hänen pääteoksistaan.[60] Klondiken kultakuumeesta ja Donnerin uudisraivaajajoukon tragediasta inspiraationsa löytänyt elokuva sisälsi joitain hänen tunnetuimpia kohtauksiaan, kuten kengän syömisen kiitospäivän ateriana ja sämpylöillä esitetyn tanssin.[62] Siitä tuli yksi kaupallisesti menestyneimmistä mykkäelokuvista.[63]

Kultakuumetta seurasi lähes yhtä menestyksekäs Sirkus (1928), jonka tuotantoprosessi oli kuitenkin ongelmainen studiolla sattuneen tulipalon, negatiivin vahingoittumisen, Chaplinin toisen avioeron ja vero-ongelmien takia.[64][65] Chaplin voitti elokuvasta erikois-Oscar-palkinnon ensimmäisessä Oscar-gaalassa. Sirkuksen kuvausten aikaan hän kokeili myös pelkkänä elokuvatuottajana toimimista ja tuotti Josef von Sternbergin varhaiskauden elokuvan A Woman of the Sea, jonka pääosassa oli Chaplinin entinen luottonäyttelijä Edna Purviance. Sitä ei kuitenkaan koskaan julkaistu, ja sitä pidetään nykyisin kadonneena.[66]

[muokkaa] Äänielokuvaan siirtyminen

Hollywood siirtyi äänielokuvaan 1920-luvun lopussa, ja mykkäelokuvien tekeminen käytännössä lopetettiin.[67] Chaplin ei halunnut siirtyä äänielokuvaan, sillä hän uskoi puheen tuhoavan pantomiimiin pohjaavan Pikku Kulkurin hahmon universaaliuden.[68][67] Hän päättikin toteuttaa myös seuraavan elokuvansa Kaupungin valot (1931) ilman dialogia käyttäen kuitenkin hyväksi erilaisia ääniefektejä. Hän sävelsi ensimmäisen kerran musiikin koko elokuvaan, vaikkakin oli jo aikaisemmin kiinnittänyt paljon huomiota elokuviensa musiikkiin.[69] Ilmeisesti juuri äänielokuvan haasteen takia Chaplinista tuli omien sanojensa mukaan neuroottisesti perfektionismiin pyrkivä elokuvan kuvausten aikaan, ja ne venyivätkin lähes kaksi vuotta kestäviksi. Vaikka mykkäelokuvaa pidettiin jo tuolloin vanhanaikaisena, Kaupungin valot menestyi erinomaisesti.[67] Sitä pidetään yhtenä Chaplinin parhaista elokuvista, ja erityisesti sen loppukohtausta on usein pidetty yhtenä elokuvahistorian hienoimmista.[70]

Diktaattori (1940), Chaplinin ensimmäinen äänielokuva

Kaupungin valojen Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen Chaplin aloitti puolitoista vuotta kestäneen maailmanmatkan, jonka aikana hän tapasi monia poliitikkoja ja intellektuelleja, kuten Gandhin ja John Maynard Keynesin.[71] Chaplin kirjoitti matkoistaan aikakausilehti Woman's Home Companioniin kolumnisarjan, joka julkaistiin myöhemmin kirjana A Comedian Sees the World (1933).[71] Artikkeleissa hän kommentoi myös 1930-luvun suurta lamaa ja esitteli omia ideoitaan talouden vakauttamiseen.[71] Tätä on pidetty Chaplinin julkisuuskuvan politisoitumisen alkuna, ja hänen seuraava elokuvansa, Nykyaika (1936), onkin nähty hänen kommenttinaan kapitalismista ja lamasta.[71] Se oli hänen viimeinen mykkäelokuvansa ja viimeinen elokuva, jossa hän esiintyi varsinaisesti Pikku Kulkurina.[71] Se sisälsi myös Chaplinin kenties tunnetuimman sävellyksen, ”Smile”-kappaleen, josta tuli myöhemmin kuuluisa Nat King Colen esittämänä.

Chaplin siirtyi lopullisesti äänielokuvaan Hitleriä parodioivalla satiirillaan Diktaattori (1940), jossa hän käytti hyväkseen Pikku Kulkurin ja Hitlerin samankaltaista ulkonäköä. Hitler kiehtoi ja kauhistutti Chaplinia, joka oli syntynyt tätä vain muutamaa päivää aikaisemmin ja jonka elokuvat olivat kiellettyjä kansallissosialistisessa Saksassa. Diktaattori oli Chaplinin uran kallein elokuva, mutta se myös tuotti eniten lipputuloja.[72] Sen sijaan kriitikot olivat jakautuneet elokuvasta ja erityisesti sen päättävästä puheesta.[72] Elokuva aiheutti myös poliittista kohua useiden maiden kieltäessä sen esityksen ja Yhdysvaltain senaatin alkaessa tutkia sitä antifasistisen propagandan levittäjänä, joskin tutkimuksesta luovuttiin Japanin hyökättyä Pearl Harboriin joulukuussa 1941.[72]

[muokkaa] Suosion romahdus

Diktaattorin jälkeen Chaplin jätti Pikku Kulkurin hahmon lopullisesti taakseen. Samaan aikaan hänen julkisuuskuvansa muuttui radikaalisti. Kylmän sodan poliittisessa ilmapiirissä Chaplinin vasemmistolaiset mielipiteet, hänen osallistumisensa toisen rintaman avaamista ajavaan kampanjaan toisen maailmansodan aikana sekä hänen kannatuksensa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliselle ystävyydelle tekivät hänestä epäilyttävän henkilön niin viranomaisten kuin suuren yleisön silmissä.[73][74] FBI tutkikin Chaplinia vuosina 1946–1953 turvallisuusriskinä ja mahdollisena kommunistina, ja vuonna 1947 hän sai haasteen tulla todistamaan House Un-American Activities Committeen eteen, joskaan haastetta ei koskaan pantu täytäntöön.[75] Lisäksi Chaplin sai paljon negatiivista julkisuutta yksityiselämänsä skandaalien ja oikeudenkäyntien myötä. 1940-luvulla hänen harvinaisen pitkään kestänyt suosionsa romahtikin dramaattisesti Yhdysvalloissa ja hänen elokuvansa alkoivat ensimmäistä kertaa hänen uransa aikana epäonnistua taloudellisesti.[76]

Chaplin valitsi ensimmäiseksi uudeksi roolikseen naisia viettelevän ja tappavan murhaajan hahmon mustassa komediassa Ritari Siniparta (1947). Elokuvan idean hän oli saanut Orson Wellesiltä.[77] Comedy of Murders -työnimellä kulkenut projekti ei aluksi päässyt läpi sensuurista.[78] Elokuva kritisoi kapitalismia ja sotaa ja sai Yhdysvalloissa huonon vastaanoton kriitikoilta, jotka näkivät sen naisvihaisena ja kommunistisena. Myöskään yleisö ei innostunut elokuvasta, jota jopa boikotoitiin.[79] Sen sijaan elokuva menestyi hyvin Euroopassa, erityisesti Ranskassa.[80] Ritari Siniparran tuotannon aikoihin Chaplin alkoi myös ohjata anonyymisti näytelmiä, kuten Albert Camus’n Caligulan ja W. Somerset Maughamin Sadekauden, pienelle The Circle-teatterille, jonka yksi perustajista oli hänen poikansa Sydney Chaplin.[81]

Chaplinin seuraava elokuva, joutsenlaulunakin pidetty Parrasvalot (1952), jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen Yhdysvalloissa. Kenties Ritari Siniparran huonosta menestyksestä johtuen Chaplin ei ottanut elokuvalla kantaa politiikkaan.[82] Yleisönsä menettäneestä koomikosta ja tämän ystävyydestä nuoren balettitanssijan kanssa kertova elokuva sijoittui hänen nuoruutensa Lontooseen, ja sitä on pidetty hänen omaelämäkerrallisempana elokuvanaan. Uutena kokeiluna Chaplin suunnitteli elokuvaan baletin tanssijoiden Melissa Haydenin ja André Eglevskyn kanssa. Elokuva sisälsi myös Chaplinin yhteiskohtauksen Buster Keatonin kanssa, mikä oli ainoa kerta kun he esiintyivät yhdessä elokuvassa.

Chaplin päätti julkaista Parrasvalot ensin Englannissa, ja syyskuussa 1952 matkusti perheensä kanssa Lontooseen ensi-iltaan. Matkan aikana Yhdysvaltain oikeusministeri James P. McGranery kuitenkin perui Chaplinin paluuluvan poliittisten ja moraalisten syiden takia ja kehoitti häntä palaamaan Yhdysvaltoihin Ellis Islandin kautta, jossa hänen kelpoisuutensa maahanpaluuseen arvioitaisiin.[83] Myöhemmin on arveltu, että Chaplinin paluuta ei luultavasti oltaisi voitu laillisesti estää. [83]

Kohusta huolimatta Parrasvalot menestyi Euroopassa hyvin ja sai jopa Britannian kuninkaallisen perheen huomion.[83] Sen sijaan Yhdysvalloissa elokuvan julkaisua boikotoitiin ja monet elokuvateatterit vetivät sen pois ohjelmistoistaan.[84]

[muokkaa] Vuodet Euroopassa

Kun hänen paluulupansa Yhdysvaltoihin oli evätty, Chaplin myi studionsa Los Angelesissa ja muutti perheineen vuonna 1953 Manoir de Ban-kartanoon Corsier-sur-Veveyhyn, Sveitsiin. Viimeiset siteensä Yhdysvaltoihin hän katkaisi vuonna 1955 myydessään osakkuutensa United Artistsissa, joka oli jo pitkään tehnyt tappiota.[85]

Chaplin 1960-luvulla

Chaplinin poliittiset mielipiteet pysyivät otsikoissa 1950-luvulla hänen tavatessaan Zhou Enlain ja Nikita Hruštšovin sekä vastaanottaessaan Neuvostoliiton hänelle myöntämän rauhanpalkinnon vuonna 1954.[85] Myös hänen ensimmäinen Euroopassa kuvattu elokuvansa, Kuningas New Yorkissa (1957), otti poliittista kantaa parodioimalla HUACia. Elokuva oli viimeinen, jossa Chaplin näytteli pääroolia. Hän koki vaikeaksi keskittyä kuvaamaan Sheppertonin studioilla Englannissa vieraan työtiimin kanssa,[86] ja ilmeisesti tämä vaikutti elokuvan laatuun. Se sai kriitikoilta jakautuneet arvostelut, ja sitä pidetään yhtenä hänen heikoimmista töistään. Elokuvaa ei julkaistu Yhdysvalloissa, ja Chaplin kielsi yhdysvaltalaisten journalistien pääsyn sen lehdistökonferenssiin.[87] Hän pysyi edelleen Hollywoodin mustalla listalla eikä esimerkiksi saanut tähteä Walk of Famelle projektin sijoittajien protestoidessa tätä vastaan.[87]

Poliittisen tilanteen muututtua 1960- ja 1970-luvuilla Chaplinin maine alkoi kuitenkin parantua ja hänelle myönnettiin erilaisia tunnustuksia urastaan, kuten Oxfordin yliopiston kunniatohtorius ja Cannesin elokuvajuhlien elämäntyöpalkinto.[88] Hän uudelleenjulkaisi suurimman osan pitkistä elokuvistaan uusilla sävellyksillä varustettuina ja sai myös 1940- ja 1950-luvun elokuvansa julkaisuun Yhdysvalloissa. Uudelleenjulkaisut saivat paljon positiivista palautetta ja kiinnittivät uuden sukupolven huomion Chapliniin elokuvantekijänä.[89] Chaplin myös julkaisi muistelmansa, Oma elämäkertani, vuonna 1964. Elämäkerta ei ollut kriittinen menestys mutta myi hyvin ja käännettiin useille eri kielille.[89]

Chaplinin viimeiseksi teokseksi jäi Universalin tuottama värielokuva Hongkongin kreivitär (1967), jonka pääosissa olivat Marlon Brando ja Sophia Loren. Kriitikot pitivät elokuvaa vanhanaikaisena, ja se menestyi myös taloudellisesti huonosti, tosin sen tunnuslaulusta, Petula Clarkin esittämästä ”This Is My Song” -kappaleesta, tuli listahitti.[89][90]

Hongkongin kreivittären epäonnistumisesta huolimatta Chaplin tahtoi edelleen jatkaa elokuvantekoa, ja kirjoitti Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä kertovan käsikirjoituksen The Freak. Hänen ikänsä ja heikentynyt terveytensä kuitenkin estivät elokuvan toteuttamisen.[91] Viimeisinä vuosinaan hän keskittyikin säveltämään uutta musiikkia vanhoihin elokuviinsa ja palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1972 vastaanottamaan Oscar-palkinnon hänen vaikutuksestaan siihen, että ”elokuvasta tuli aikamme taidemuoto”.[92] Seuraavana vuonna myös Parrasvalojen musiikille annettiin Oscar-palkinto, ja vuonna 1975 kuningatar Elisabet II löi Chaplinin ritariksi.[93]

[muokkaa] Kuolema

Chaplinin terveys oli alkanut heikentyä 1960-luvun lopussa, ja hän sai viimeisinä vuosinaan useita aivoinfarkteja ja kykeni liikkumaan enää vain pyörätuolin avulla.[94][95]Hän kuoli nukkuessaan kotonaan Sveitsissä 25. joulukuuta 1977, ja hänet haudattiin kahta päivää myöhemmin pienimuotoisessa yksityisessä seremoniassa Corsier-sur-Veveyn hautausmaalle.[96]

Maaliskuussa 1978 kaksi työtöntä itäeurooppalaista maahanmuuttajaa, Roman Wardas ja Gantscho Ganev, ryöstivät Chaplinin ruumiin haudastaan ja vaativat tämän leskeltä, Oona Chaplinilta, lunnaita.[97] Lesken kieltäydyttyä maksamasta he uhkailivat väkivallalla tämän lapsia.[97] Kiristäjät kuitenkin pidätettiin toukokuussa 1978, ja oikeudessa Wardas tuomittiin ehdottomaan ja Ganev ehdolliseen vankeuteen.[97] Chaplinin arkku löydettiin haudattuna pellolta läheisestä Novillen kylästä, ja se uudelleenhaudattiin betonikerroksen alle.[97]

[muokkaa] Yksityiselämä

[muokkaa] Avioliitot

Ensimmäinen vaimo Mildred Harris

Chaplin avioitui ensimmäisen kerran vuonna 1918 17-vuotiaan näyttelijä Mildred Harrisin kanssa, joka kertoi odottavansa hänelle lasta.[98] Raskaus ei ollut totta, mutta Harris tuli pian raskaaksi avioliitossa ja vuonna 1919 synnytti pojan, Norman Spencerin.[98] Lapsi oli kuitenkin epämuodostunut ja kuoli vain kolme päivää myöhemmin.[98] Chaplin ja Harris muuttivat erilleen pian lapsen kuoleman jälkeen ja erosivat virallisesti vuonna 1920.[98] Harrisin avioerokorvausvaatimusten takia Chaplinin oli leikattava Chaplinin poika Salt Lake Cityssä ja New Jerseyssä, jotta lakimiehet eivät saisi elokuvaa käsiinsä.[99] Avioerosta raportoitiin lehdissä mutta se ei aiheuttanut Chaplinin uraa vahingoittanutta skandaalia.[98]

Elokuvan Nainen Pariisissa kuvausten aikana vuonna 1923 Chaplin kihlautui elokuvatähti Pola Negrin kanssa.[100] Yhdeksän kuukautta kestänyt myrskyisä suhde oli hyvin julkinen, vaikka Chaplin pyrki yleensä pitämään yksityiselämänsä poissa julkisuudesta.[100] Suhteen onkin spekuloitu olleen osaksi julkisuustemppu, jolla hän hankki huomiota uudelle elokuvalleen ja Negri alkavalle Hollywood-uralleen.[100][101]

Chaplin ja Pola Negri vuonna 1923

Seuraavana vuonna Chaplin avioitui 16-vuotiaan näyttelijä Lita Greyn kanssa.[102] Grey oli 12-vuotiaana esiintynyt Chaplinin pojassa ja Joutilaassa luokassa ja 15-vuotiaana sai Kultakuumeen naispääosan. Kuvausten aikana Chaplin ja Grey aloittivat suhteen, jonka seurauksena Grey tuli raskaaksi ja pari avioitui, Chaplinin vaihtaessa naispääosaan Georgia Halen.[102] Pari sai kaksi poikaa, Charles nuoremman (1925–1968) ja Sydneyn (1926–2009) ennen avioeroaan vuonna 1927.[102] Greyn sensaatiomainen avioerokanne, jossa hän syytti Chaplinia muun muassa uskottomuudesta ja seksuaalisesta perversiosta, aiheutti yhden Chaplinin uran suurimmista skandaaleista.[102] Samaan aikaan Yhdysvaltain veroviranomaiset alkoivat vaatia häneltä yli miljoonaa dollaria maksamattomia veroja.[102][103] Chaplin keskeytti Sirkuksen kuvaukset ja matkusti New Yorkiin ja sai siellä hermoromahduksen.[102] Hän suostui lopulta maksamaan Greylle ennätykselliset 825 000 dollarin avioerokorvaukset[102], antoi tälle lasten huoltajuuden ja käytti tapaamisoikeuttaan vasta 1930-luvulla. Grey julkaisi myöhemmin avioliitosta kaksi paljastuskirjaa, My Life with Chaplin (1966) ja Wife of the Life of the Party (1995).

Chaplin asui yhdessä näyttelijä Paulette Goddardin kanssa 1930-luvun ajan, ja Goddard esiintyi Chaplinin elokuvissa Nykyaika ja Diktaattori. Suhteen statuksesta tuli juorulehtien arvailun kohde, kun molemmat kieltäytyivät kommentoimasta asiaa. Chaplin kuitenkin myöhemmin kertoi heidän menneen naimisiin Kiinan matkansa aikana vuonna 1936.[104] He muuttivat erilleen vuonna 1940 ja erosivat ilman skandaalia vuonna 1942.[105]

Samana vuonna Chaplin tapasi neljännen ja viimeisen vaimonsa, 17-vuotiaan Oona O’Neillin.[106] He menivät naimisiin kesällä 1943 O’Neillin täytettyä kahdeksantoista.[106] Parin 36 vuoden ikäero aiheutti kohun, ja O'Neillin isä, näytelmäkirjailija Eugene O'Neill, teki tyttärensä perinnöttömäksi. Avioliitto kuitenkin kesti Chaplinin kuolemaan asti ja parille syntyi kahdeksan lasta: Geraldine (s. 1944), Michael (s. 1946), Josephine (s. 1949), Victoria (s. 1951), Eugene (s. 1953), Jane (s. 1957), Annette (s. 1959) ja Christopher (s. 1962).

Avioliittojensa lisäksi Chaplinilla oli elämänsä aikana suhteita useisiin muihin naisiin, kuten näyttelijöihin Marion Davies[107] ja Louise Brooks[108] sekä elokuviensa tähtiin Edna Purvianceen[109] ja Georgia Haleen.[110]

[muokkaa] Joan Barry -skandaali

Chaplinilla oli vuosina 1941–1942 suhde Joan Barry-nimiseen naiseen, jolle hän myös antoi elokuvasopimuksen studionsa kanssa.[111] Sopimus irtisanottiin keväällä 1942, mutta suhteen loppuajankohdasta on eri versioita.[111] Joulukuussa 1942 Barry murtautui Chaplinin kotiin Beverly Hillsissä aseen kanssa.[111] Tammikuussa 1943 hänet löydettiin ilmeisesti barbituraattien yliannostuksesta johtuvassa sekavassa tilassa Beverly Hillsistä ja pidätettiin. Hän sai ehdollisen tuomion irtolaisuudesta maksamattomien hotellilaskujen takia ja hänet määrättiin koeajalle sekä lähtemään Beverly Hillsistä.[111] Barry matkustikin New Yorkiin, mutta palasi takaisin Los Angelesiin toukokuussa. Hän yritti tavata Chaplinin, koska uskoi odottavansa tämän lasta. Chaplinin valituksesta hänet kuitenkin pidätettiin jälleen ja tuomittiin lyhyeen vankeuteen koeaikansa ehtojen rikkomisesta.[111]

Kesäkuussa 1943 Barry nosti syytteen Chaplinia vastaan, väittäen tämän olevan syntymättömän lapsensa isä.[111] Pian myös Yhdysvaltain liittovaltio asetti Chaplinin neljään rikossyytteeseen. Niiden mukaan Chaplin oli vaikuttanut Barryn tuomioon hänen pidätystensä yhteydessä sekä rikkonut valkoiseen orjakauppaan liittyvää Mann Actia, koska oli Barryn mukaan kuljettanut tämän New Yorkiin epäsiveellisessä tarkoituksessa ollessaan itse kaupungissa vierailulla.[111] Syytteistä ensimmäiset hylättiin jo ennen oikeudenkäyntiä vähäisten todisteiden takia, ja oikeus totesi Chaplinin syyttömäksi Mann Actin rikkomiseen.[111] Chaplin kuitenkin hävisi isyysoikeudenkäynnin vuonna 1945, ja hänet tuomittiin maksamaan Barryn tyttärelle Carol Annille (s. 1943) viikoittaisia elatusmaksuja, kunnes tämä olisi täysi-ikäinen.[111] Verikokeiden mukaan Chaplin ei ollut lapsen isä, mutta niiden käyttö todisteena hylättiin oikeudessa.[111] Hän valitti oikeuden päätöksestä, mutta valitus hylättiin.[111]

Oikeudenkäynnit saivat erittäin paljon huomiota medialta, ja skandaalilla oli vakavat seuraukset Chaplinin julkisuuskuvalle Yhdysvalloissa.[111]

[muokkaa] Elokuvantekijänä

[muokkaa] Työtavat

Chaplinin studio vuonna 1922. Kaikki Chaplinin vuosina 1918–1952 tuotetut elokuvat kuvattiin studiolla.

Chaplin puhui hyvin harvoin julkisesti työtavoistaan, ja rajoitti ulkopuolisten pääsyä elokuviensa kuvauksiin.[112] Tietoa on kuitenkin saatu läheisiltä, entisiltä työntekijöiltä sekä erityisesti Mutual-elokuvien aikaisesta ylijääneestä filmimateriaalista, josta elokuvahistorioitsijat Kevin Brownlow ja David Gill koostivat dokumentin The Unknown Chaplin (1983).

Keystone- ja Essanay-sopimusten aikaiset elokuvansa Chaplin oli kuvannut yhtiöiden studioilla, mutta jo Mutual antoi Chaplinille oman Lone Star-studion vain hänen elokuviensa tuottamista varten.[48] Siirryttyään First Nationalille Chaplin rakennutti oman studionsa Hollywoodiin, jolla kuvasi suurimman osan elokuvistaan. Toisin kuin monet muut mykkäelokuvan ajan ohjaajat Chaplin kuvasi vain harvoin studionsa ulkopuolella.[113] Studio on kuulunut Los Angelesin suojeltuihin kulttuurisesti ja historiallisesti merkittäviin monumentteihin vuodesta 1969 lähtien.[114]

Oman studion omistaminen ja elokuvien rahoittaminen itse mahdollistivat Chaplinille poikkeuksellisen itsenäisyyden, minkä vuoksi häntä on pidetty yhtenä ensimmäisistä auteur-elokuvantekijöistä.[115] Hän kontrolloi lähes jokaista aspektia elokuviensa tuotannosta, vastaten itse näyttelemisen, ohjaamisen, käsikirjoittamisen ja tuottamisen lisäksi myös leikkauksesta ja joskus jopa maskeerauksesta sekä puvustuksen suunnittelusta. Chaplin tahtoi myös tietoisesti antaa kuvan itsestään elokuviensa ainoana luojana, mutta elokuvahistorioitsijat ovat tuoneet esiin myös hänen luottokuvaajansa Roland Totherohin, veli Sydney Chaplinin ja vaihtuvien assistenttien, kuten Edward Sutherlandin ja Robert Floreyn, olleen hänelle usein tärkeänä apuna.[116]

Chaplin soittamassa selloa

Chaplin ohjasi kaikki elokuvansa aina Diktaattoriin (1940) asti ilman varsinaista käsikirjoitusta. Lyhytelokuviensa aikaan hänellä saattoi olla aluksi vain idea tapahtumapaikasta tai muutamasta kohtauksesta.[48] Ideoita alettiin kehitellä ja kokeilla läheisimpien työntekijöiden kanssa sekä rakentamalla elokuvan lavasteet, joissa voitiin sitten improvisoida.[48] Myös kokeilut ja harjoittelu kuvattiin.[48] Elokuvat kuvattiin yleensä kronologisesti ja tarina rakentui kohtaus kohtaukselta.[48] Pitkiin elokuviin siirryttyään Chaplin alkoi suunnitella elokuvien juonen huolellisemmin ennen kuvausten aloittamista, mutta kohtausten kehittely ja parantelu kokeilujen kautta jatkui edelleen. Hänet tunnettiin perfektionistina, joka saattoi kuvata samaa kohtausta jopa kymmeniä kertoja ennen kuin oli tyytyväinen. Studio pidettiin jatkuvassa valmiudessa, mutta Chaplin saattoi usein myös jättää ilmestymättä inspiraation kadottua tai juonellisen umpikujan ilmestyttyä.[117] Hän käyttikin elokuviensa tuottamiseen huomattavasti enemmän aikaa kuin muut elokuvantekijät, ja myös kuvattua materiaalia oli yleensä useita kertoja enemmän kuin mitä elokuvan lopulliseen versioon päätyi.[118]

Chaplin ohjasi näyttelijöitään esittämällä näiden roolit ja vaatimalla näitä imitoimaan hänen esityksensä täydellisesti.[113] Tämän takia häntä on pidetty ohjaajana, joka ei antanut näyttelijän omille näkemyksille usein lainkaan sijaa. Chaplin suosikin yleensä elokuvissaan kokemattomia näyttelijöitä luultavasti juuri siksi, että pystyi muokkaamaan näiden roolisuorituksia helpoiten.

Chaplin piti musiikkia tärkeänä elementtinä elokuvassa, ja jo Kultakuumeesta (1925) lähtien sävelsi elokuviensa taustalla esitettävän musiikin.[119] Varsinaisesti hän alkoi kuitenkin säveltää elokuviinsa musiikin vasta Kaupungin valoista (1931) lähtien, jolloin äänielokuvan tulo mahdollisti musiikin synkronoinnin itse elokuvaan. Chaplin osasi soittaa pianoa, viulua ja selloa, muttei ollut koskaan saanut varsinaista musiikillista koulutusta eikä osannut lukea nuotteja.[119] Tämän takia hän palkkasikin ammattisäveltäjiä toteuttamaan ideoitaan elokuviensa musiikista. Säveltämisprosessissa Chaplin antoi aluksi säveltäjille tietoa elokuvasta sekä omia ideoitaan sävelmistä, minkä pohjalta nämä kehittelivät varsinaista elokuvamusiikkia Chaplinin tiukassa ohjauksessa.[119]

[muokkaa] Tyyli ja teemat

Chaplin suosi elokuvissaan staattista ja teatterimaiseksikin kutsuttua kamera-asettelua, jossa elokuvan tapahtumat voisi siirtää melkein suoraan teatterin lavalle ja jossa lähikuvia käytettiin vain korostamaan tunnetiloja. Omaelämäkerrassaan hän totesi, ettei pitänyt erikoisista kamera-ajoista. Chaplinia onkin syytetty amatöörimäisestä elokuvailmaisusta, mutta sitä on myös pidetty hänen omana, tietoisesti valittuna tyylinään. Elokuvahistorioitsija Gerald Mast on todennut, että Chaplin häivytti elokuvan mediana teoksistaan niin, että yleisö keskittyi vain hahmoihin ja tapahtumiin, ei niiden elokuvalliseen ilmaisuun.[120]

Chaplin rooliasussaan studiollaan vuonna 1927 tulipalon tuhottua Sirkuksen lavasteet

Jo Chaplinin uran alussa hänen komediansa erottuivat muista Keystone-komedioista, sillä hän ei siirtynyt nopeasti kohtauksesta toiseen vaan keskittyi käyttämään jokaisesta kohtauksesta kaikki sen mahdolliset koomiset ulottuvuudet.[120] Tämä pakotti Chaplinin syventämään hahmojaan.[120] Piirre säilyi läpi Chaplinin koko uran, ja hänen pitkien elokuviensa onkin usein kommentoitu olevan kokoelmia erilaisia sketsejä, joita yhdistää vain sama teema.[121] Varsinkin lyhytelokuvissa Chaplinin ilmaisulle olivat hahmojen lisäksi tärkeitä myös erilaiset esineet, joita hän käytti monipuolisemmin kuin muut slapstick-koomikot, joille esineet olivat lähinnä potentiaalisia aseita. Chaplin usein myös muunsi esineitä toiseksi tai teki niistä "eläviä" lähes surrealistisella tavalla, kuten esimerkiksi elokuvassa Kello 1 aamuyöllä (1916), jossa ei hänen lisäkseen ollut lähes lainkaan muita näyttelijöitä.[120]

Koska Chaplinin elokuvat rakentuivat alusta lähtien hänen esittämiensä hahmojen varaan, on hänen elokuviaan usein pidetty vahvasti omaelämäkerrallisina ja itsetutkiskelevina. François Truffaut'n mukaan Chaplinin tuotannon keskeinen teema oli ihmisen identiteetti.[122] Chaplin myönsi omaelämäkerrallisuuden myös itse.[123] Erityisesti hänen on nähty käsittelevän elokuvissaan, kuten Chaplinin poika (1921) ja Parrasvalot (1952), omaa lapsuuttaan 1900-luvun vaihteen Lontoossa. Sergei Eisenstein jopa kirjoitti Chaplinin "infantiilista katseesta", joka mahdollisti hänelle yhteiskunnan tarkastelun lapsen amoraalisesta ja naivistisesta näkökulmasta.[124] Myös elokuvien muiden hahmojen, kuten esimerkiksi elokuvan Nainen Pariisissa (1923) päähenkilöiden, on uskottu edustavan Chaplinin persoonan eri puolia.[125] Chaplinin hylättyä Kulkuri-hahmonsa Chaplinin esittämät hahmot ja Chaplin yksityishenkilönä alkoivat sekoittua yhä voimakkaammin, ja André Bazinin mielestä Parrasvaloissa oli jo mahdotonta erottaa taiteilijaa luomuksestaan.[126]

Chaplin käytti elokuvissaan usein dualistisia hahmoja, mistä tunnetuimpana esimerkkinä on Diktaattorin kaksoisrooli köyhänä juutalaisena parturina/diktaattori Adenoid Hynkelninä, mutta mitä ilmentävät myös esimerkiksi Kaupungin valojen miljonääri, joka on humalassa Kulkurin ystävä muttei tunne tätä selvänä, ja Ritari Siniparran (1947) murhaaja, joka on kylmä ja laskelmoiva tai rakastava perheenisä tilanteesta riippuen. Chaplinille oli myös tyypillistä käyttää elokuvissaan unikohtauksia, joiden kautta päähenkilö näytti kuinka asiat hänen mukaansa tulisivat olla. Joissain elokuvissa, kuten esimerkiksi varhaisissa komedioissa Kivääri olalle vie (1918) ja Auringon puolella (1919), koko tarina paljastuu lopussa Kulkurin uneksi.

Chaplin yhdisti elokuvissaan usein draaman ja komedian. Niiden yhdeksi vahvaksi teemaksi vakiintui jo varhaisessa vaiheessa yhteiskunnan eriarvoisuuden esittäminen. Niin Chaplinin Kulkuri-hahmo kuin hänen myöhemmät hahmonsa ovat yhteiskunnan ulkopuolella olevia ihmisiä, jotka yrittävät parantaa asemaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Lyhytelokuvissaan hän käsitteli köyhyyden lisäksi myös esimerkiksi huumeriippuvuutta, siirtolaisuutta, nälkää, rikollisuutta, homoseksuaalisuutta ja uskonnollista tekopyhyyttä.[120] Chaplinin pojassa taas kuvataan myötätuntoisesti avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta ja tämän äitiä, Kultakuumeessa kullankaivajien raakaa kilpailua paremmasta tulevaisuudesta ja Nykyajassa (1936) teemana on työläisten huono kohtelu ja tuotantoyhteiskunnan nurja puoli.

[muokkaa] Perintö

John Doubledayn tekemä Chaplinin patsas Leicester Squarella Lontoossa

Chaplinin Pikku Kulkuri-hahmo on edelleen yksi tunnetuimpia elokuvahahmoja. Hahmo on tuttu myös niille, jotka eivät ole nähneet hänen elokuviaan ja niinpä sitä on hyödynnetty menestyksekkäästi muun muassa tietokonevalmistaja IBM:n mainoskampanjoissa 1980-luvulla.[127] Chaplinia pidetään yhtenä mykkäelokuvan parhaista koomikoista, tosin 1960-luvulta lähtien Buster Keatonia on välillä pidetty häntä moniuloitteisempana. Keaton itse kuitenkin piti juuri Chaplinia parhaana koomikkona.[128] Hän oli myös taitava miimikko, joka inspiroi muun muassa Marcel Marceauta.

Chaplin on yksi elokuvahistorian merkittävimmistä elokuvantekijöistä, jonka teoksilla on ollut vaikutusta myös muihin kuin koomikoihin. Monia hänen elokuviaan, kuten Charlie siirtolaisena, Chaplinin poika, Kultakuume, Kaupungin valot, Nykyaika ja Diktaattori, pidetään nykyisin elokuvahistorian klassikoina ja Yhdysvaltain kongressin kirjasto onkin valinnut ne kulttuurisesti, esteettisesti tai historiallisesti merkittävien elokuvien suojelemisohjelmaansa.[129] 2000-luvulla ovat yleistyneet Chaplinin elokuvien esitykset filharmonisten orkesterien säestämänä.[130]

Chaplin on elokuvahistoriallisesti tärkeä henkilö myös vaikutuksestaan Hollywoodin ja elokuva-alan muotoutumiseen. Häntä pidetään yhtenä independent-elokuvan pioneereista, sillä hän tuotti omat elokuvansa itsenäisesti ja oli mukana perustamassa ensimmäisenä independent-elokuvayhtiönä tunnettua United Artistsia vuonna 1919 sekä Society of Independent Motion Picture Producersia (SIMMP) vuonna 1941. SIMMP auttoi Hollywoodin studiosysteemistä pois pyrkiviä elokuvantekijöitä ja painosti menestyksekkäästi Yhdysvaltain oikeusministeriötä puuttumaan studioiden ylivaltaan, mikä johti studiosysteemin romahtamiseen 1960-luvun alussa.[131]

Chaplinilla oli osansa myös nykyaikaisen julkisuuskulttuurin ja elokuvatähtikultin syntymiseen. Hän oli Mary Pickfordin ohella yksi ensimmäisiä elokuvanäyttelijöitä, jotka nousivat ennenkuulumattomaan julkisuuteen. Hän oli myös yksi ensimmäisiä todella huomattavia palkkioita näyttelemisestä ansainneita elokuvatähtiä. Yhdysvaltain elokuvainstituutti (American Film Institute) valitsi hänet 10.:lle sijalle suurimpien miestähtien listallaan vuonna 1999[132] ja hänelle myönnettiin tähti Hollywoodin Walk of Famelle vuonna 1972 osoitteeseen 6751 Hollywood Blvd.[133] Chaplinin kunniaksi on myös pystytetty patsaita ympäri maailman, joista kuuluisin lienee Leicester Squarella Lontoossa sijaitseva, taiteilija John Doubledayn tekemä näköispatsas. Richard Attenborough ohjasi Chaplinin perikunnan luvalla tämän elämäkertaan perustuvan elokuvan Chaplin (1992), jossa Chaplinia näytteli roolityöstään Oscar-ehdokkuuden saanut Robert Downey Jr. ja sivuroolissa Chaplinin äitiä tämän oma tytär Geraldine Chaplin.

Saksan postilaitoksen vuonna 2001 julkaisema Chaplin-postimerkki

Yhdysvaltalaisen Film Society of Lincoln Centerin arvostettu vuosittainen elokuvanäyttelijöille myönnettävä palkinto on nimetty Chaplinin mukaan, joka oli myös palkinnon ensimmäinen vastaanottaja vuonna 1972.[134] Myös British Academy of Film and Television Arts (BAFTA) on nimennyt Los Angelesissa vuodesta 2010 lähtien koomikoille jaetun palkintonsa Chaplinin mukaan.[135] Hänelle on myös omistettu oma elokuvafestivaali, Charlie Chaplin Comedy Film Festival, joka järjestetään vuosittain Watervillessä, Irlannissa, missä hän perheineen usein vietti lomiaan.[136]

Chaplin omisti elokuviensa tekijänoikeudet vuodesta 1918 lähtien tuotettuihin elokuviinsa ja piti tärkeänä filmimateriaalin huolellista säilytystä. Tämän vuoksi yhtäkään hänen vuoden 1918 jälkeistä elokuvaansa ei pidetä kadonneena. Näiden elokuvien tekijänoikeudet, Hong Kongin kreivitärtä lukuunottamatta, omistaa 2010-luvulla Roy Export Company Establishment, joka toimii joidenkin Chaplinin lapsista perustaman Association Chaplinin alaisuudessa.[137] Elokuvien levitysoikeus on myönnetty ranskalaiselle MK2-yhtiölle, joka on ollut vastuussa Chaplinin pitkien elokuvien DVD-versioiden tuottamisesta 2000-luvulla. Chaplinin tuotenimen oikeuksista huolehtii niinikään Association Chaplinin alaisuudessa toimiva Bubbles Inc. Chaplinin arkistot on luovutettu Bolognassa sijaitsevalle elokuva-arkisto Cineteca di Bolognalle.

[muokkaa] Valikoitu filmografia

Pääartikkeli: Charles Chaplinin filmografia

[muokkaa] Lyhytelokuvia

Kello 1 yöllä (1916)
  • Lasten kilpa-ajot Venicessä (1914)
  • Uusi vahtimestari (1914)
  • Taikinaa ja dynamiittia (1914)
  • Ilta ulkona (1915)
  • Charlie kulkurina (1915)
  • Charlie pankissa (1915)
  • Vaeltaja (1916)
  • Kello 1 yöllä (1916)
  • Panttilainaamo (1916)
  • Charlie rullaluistimilla (1916)
  • Hiljainen katu (1917)
  • Charlie terveyshoitolassa (1917)
  • Charlie siirtolaisena (1917)
  • Koiranelämää (1918)
  • Kivääri olalle vie (1918)
  • Susi lammasten vaatteissa (1922)
Kultakuume (1925)

[muokkaa] Pitkät elokuvat

[muokkaa] Lähteet

  • Chaplin, Charles: My Autobiography. Lontoo: Bodley Head, 1964. ISBN 30091031534459. (englanniksi)
  • Eisenstein, Sergei: Kolme mestaria: Chaplin, Ford, Disney. Love Kirjat, 1989. ISBN 951-8978-06-9.
  • Epstein, Jerry: Remembering Charlie. Lontoo: Bloomsbury, 1988. ISBN 978-074750266-1. (englanniksi)
  • Louvish, Simon: Chaplin - The Tramp’s Odyssey. Lontoo: Faber&Faber, 2009. ISBN 978-0-571-23768-5. (englanniksi)
  • Lynn, Kenneth S.: Charlie Chaplin and His Times. New York: Simon & Schuster, 1997. ISBN 978-068480851-2. (englanniksi)
  • Maland, Charles J.: Chaplin and American Culture. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 1989. ISBN 1190603790.
  • Matikainen, Maria: Charles Chaplin - musiikin tekijä vai teettäjä?. WiderScreen, , nro 1/2006. WiderScreen.fi.
  • Mast, Gerald: A Short History of the Movies – Third Edition. Oxford: Oxford University Press, 1985. ISBN 01928146210110914. (englanniksi)
  • McCabe, John: Charlie Chaplin. Garden City, New York: Doubleday & Company, 1978. ISBN 0385114451. (englanniksi)
  • Robinson, David: Chaplin – His Life and Art. Lontoo: Collins, 1985. ISBN 0-00-216387-X. (englanniksi)
  • Von Bagh, Peter: Elokuvan historia. Helsinki: Weilin+Göös, 1975. ISBN 978-951-3-51333-7.
  • Von Bagh, Peter: Tähtien kirja. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-18776-9.

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Von Bagh, s. 106.
  2. ↑ Chaplin, s. 5.
  3. ↑ Lynn, s. 40.
  4. ↑ Robinson, s. 10.
  5. ↑ Robinson, s.1
  6. ↑ a b Lynn, s. 39-40
  7. ↑ Was Charlie Chaplin a Gypsy? The Guardian. Viitattu 30. toukokuuta 2011.
  8. ↑ Lynn, s. 20
  9. ↑ a b c Robinson, s.2-3
  10. ↑ Robinson, s.154-155
  11. ↑ Chaplin, s.9
  12. ↑ Lynn, s.28
  13. ↑ Robinson, s.7-13
  14. ↑ a b Robinson, s.13-15
  15. ↑ a b Charles Chaplin Biography: United Artists and the Great Features: Documents British Film Institute. Viitattu 30. toukokuuta 2011.
  16. ↑ Robinson,1-42
  17. ↑ Lynn,s.14-57
  18. ↑ Lynn, s. 20
  19. ↑ Louvish, s. 169.
  20. ↑ Robinson, s. 19
  21. ↑ a b c d Robinson, s.21-26
  22. ↑ Robinson, s.36
  23. ↑ Louvish, s.21-26
  24. ↑ a b c Robinson, s.29-42
  25. ↑ Robinson, s.96
  26. ↑ Robinson, s.270-272
  27. ↑ Robinson, s.396
  28. ↑ Robinson, s.46-47
  29. ↑ a b Robinson, s.47-63
  30. ↑ a b c d e Louvish, s.26-44
  31. ↑ McCabe, s. 27–37.
  32. ↑ Letters from Stan – The Stan Laurel Correspondence Archive Project Letterfromstan.com. Viitattu 30. toukokuuta 2011.
  33. ↑ a b c d e f Robinson, s.101-132
  34. ↑ Chaplin, s.154
  35. ↑ Lynn, s. 99-100
  36. ↑ Louvish, s. 50
  37. ↑ Robinson, s.134
  38. ↑ Filmography Lisa Stein. Viitattu 1.kesäkuuta 2011.
  39. ↑ Robinson, s. 153
  40. ↑ Robinson, s.134-143
  41. ↑ Maland, s. 3–19.
  42. ↑ a b c Maland, s.3-14
  43. ↑ Robinson, s.153
  44. ↑ Harold Lloyd Biography Harold Lloyd Entertainment, Inc.. Viitattu 1.kesäkuuta 2011.
  45. ↑ Letters From Stan – The Stan Laurel Correspondence Archive Project Lettersfromstan.com. Viitattu 1.kesäkuuta 2011.
  46. ↑ a b c d Maland, s.14-24
  47. ↑ a b Maland, s. 25-27
  48. ↑ a b c d e f g h Robinson, s.156-220
  49. ↑ Robinson, s.150-152"
  50. ↑ Chaplin, s.202
  51. ↑ a b c d Maland, s.25-51
  52. ↑ Maland, s.84-93
  53. ↑ a b c d e f Robinson, s.221-272
  54. ↑ Chaplin,s. 224
  55. ↑ Maland, s.59
  56. ↑ Robinson, s.267
  57. ↑ Mast, 99–100.
  58. ↑ The Ripple Effect Variety. Viitattu 12. kesäkuuta 2011.
  59. ↑ a b c d Robinson, s.320-321
  60. ↑ a b Maland, s.75-77
  61. ↑ Michael Powell Interview - A Woman of Paris Powell & Pressburger Pages. Viitattu 12. kesäkuuta 2011.
  62. ↑ Robinson, s.334
  63. ↑ Biggest Money Pictures Variety. Viitattu 12. kesäkuuta 2011.
  64. ↑ Robinson, s.360-386
  65. ↑ Maland,s.110
  66. ↑ Silent Era: PSFL: The Sea Gull Silent Era. Viitattu 12. kesäkuuta 2011.
  67. ↑ a b c Maland, s.111-122
  68. ↑ Robinson, s.389
  69. ↑ Robinson, s.411
  70. ↑ Maland, s.117
  71. ↑ a b c d e Maland, s.127-158
  72. ↑ a b c Maland, s.178-186
  73. ↑ Maland, s.186-194
  74. ↑ Maland, s. 253-258
  75. ↑ Maland, s.260-273
  76. ↑ Maland, s.197
  77. ↑ Robinson, s.519-520
  78. ↑ Robinson, s.530-534
  79. ↑ Maland, s.245
  80. ↑ Maland, s.251-252
  81. ↑ Robinson, s.747-749
  82. ↑ Maland, s.290
  83. ↑ a b c Maland, s. 279-286
  84. ↑ Robinson, s.579
  85. ↑ a b Robinson, s.584
  86. ↑ Epstein, s. 137.
  87. ↑ a b Robinson, s.588-593
  88. ↑ Maland, s.317
  89. ↑ a b c Maland, s.328-360
  90. ↑ Robinson, s.614-615
  91. ↑ Epstein, s.203
  92. ↑ Academy Awards Database Viitattu 25. kesäkuuta 2011.
  93. ↑ 1975: Comic genius Chaplin is knighted Viitattu 25. kesäkuuta 2011.
  94. ↑ Robinson, s. 626-628
  95. ↑ When Chaplin Played Father The Telegraph. Viitattu 18. joulukuuta 2011.
  96. ↑ Robinson, s.629
  97. ↑ a b c d Robinson, s.629-631
  98. ↑ a b c d e Maland, s.41-44
  99. ↑ Robinson, s.262-264
  100. ↑ a b c Robinson, s.324-331
  101. ↑ Lynn, s.273-274
  102. ↑ a b c d e f g Maland, s.94-105
  103. ↑ Robinson, s.374-375
  104. ↑ Robinson, s.483
  105. ↑ Robinson, s.509-510
  106. ↑ a b Robinson, s.518-522
  107. ↑ Robinson, s.346-347
  108. ↑ Charlie Chaplin Remembered Viitattu 18. heinäkuuta 2011.
  109. ↑ Robinson, s.141
  110. ↑ Hale, Georgia: Charlie Chaplin: Intimate Close-ups (Scarecrow Press, 1999)
  111. ↑ a b c d e f g h i j k l Maland, s.198-220
  112. ↑ Robinson, s. 228
  113. ↑ a b Mutual - Chaplin Specials CharlieChaplin.com. Viitattu 9. syyskuuta 2011.
  114. ↑ HISTORIC-CULTURAL MONUMENT (HCM) REPORT City of Los Angeles Deparment of City Planning. Viitattu 8. syyskuuta 2011.
  115. ↑ Maland, s.353
  116. ↑ Chaplin’s writing and directing collaborators British Film Institute. Viitattu 8. syyskuuta 2011.
  117. ↑ Robinson, s. 235
  118. ↑ Robinson, s. 746
  119. ↑ a b c Matikainen
  120. ↑ a b c d e Mast, s. 83-92
  121. ↑ Mast, s.223
  122. ↑ Von Bagh: Tähtien kirja, s.65
  123. ↑ New York Times Magazine, 21. toukokuuta 1950
  124. ↑ Eisenstein
  125. ↑ Mast, s.358
  126. ↑ Book Nook: What is Cinema? Vol. II The Seventh Art. Viitattu 8. syyskuuta 2011.
  127. ↑ Maland, s.362–370
  128. ↑ Supertramp British Film Institution. Viitattu 9. syyskuuta.
  129. ↑ National Film Registry Library of Congress. Viitattu 9. syyskuuta.
  130. ↑ Live performance dates Charlie Chaplin.com. Viitattu 9. syyskuuta.
  131. ↑ What is SIMMP? Hollywood Renegades Archive. Viitattu 9. syyskuuta.
  132. ↑ AFI's 100 YEARS...100 STARS American Film Institute. Viitattu 9. syyskuuta.
  133. ↑ Charles Chaplin Hollywood Chamber of Commerce. Viitattu 9. syyskuuta.
  134. ↑ Film Society of Lincoln Center: 2012 Chaplin Gala Honouring Catherine Deneuve Film Society of Lincoln Center. Viitattu 21. tammikuuta 2012.
  135. ↑ British Academy of Film and Television Arts Los Angeles: The Britannia Awards British Academy of Film and Television Arts Los Angeles. Viitattu 21. tammikuuta 2012.
  136. ↑ Charlie Chaplin Comedy Film Festival Charlie Chaplin Comedy Film Festival. Viitattu 9. syyskuuta.
  137. ↑ Association Chaplin: Association Chaplin Association Chaplin. Viitattu 21. tammikuuta 2012.

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Chaplin, Charles: Oma elämäkertani (WSOY, 1964)
  • Kerr, Walter: The Silent Clowns (Da Capo Press, 1990)
  • McCaffrey, Donald W. (toim.): Focus on Chaplin (Prentice Hall, 1972)
  • Milton, Joyce: Tramp: The Life of Charlie Chaplin (Da Capo Press, 1998)
  • Robinson, David: Chaplin: Elämä ja elokuvat (Gummerus, 1988)
  • Schickel, Richard (toim.): The Essential Chaplin (Ivan R. Dee, 2006)
  • Vance, Jeffrey: Chaplin: Genius of the Cinema (Harry N. Abrams, Inc., 2003)

[muokkaa] Aiheesta muualla

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Charlie Chaplin.

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Charles_Chaplin&oldid=11241789
Henkilökohtaiset työkalut
Nimiavaruudet

Muuttujat
Toiminnot
Valikko
Osallistuminen
Tulosta tai vie
Työkalut
Muilla kielillä