Meänkieli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
meänkieli
Tiedot
Alue Ruotsin lippu Ruotsi
Virallinen kieli Haaparanta, Kiiruna, Jällivaara, Pajala, Ylitornio
Puhujia noin 30 000
Kirjaimisto latinalainen
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet
suomalais-permiläiset kielet
suomalais-volgalaiset kielet
suomalais-saamelaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
suomen kieli
Kielikoodit
ISO 639-1 -
ISO 639-2 fiu
ISO 639-3 fit

Meänkieli (suom. yleiskielellä meidän kielemme) on Ruotsin Norrbottenin läänissä asuvien länsipohjalaisten käyttämä kielimuoto, jota voidaan pitää joko erillisenä itämerensuomalaisena kielenä tai yhtenä suomen kielen peräpohjalaisista murteista.

Norrbottenin läänissä meänkieli on yksi virallisista vähemmistökielistä, jolla on tasa-arvoinen asema suomen ja saamelaiskielten kanssa. Meänkieli jakautuu Jällivaaran ja Tornionlaakson murteisiin. Sen puhujia oli Ruotsissa yhteensä noin 30 000 henkilöä vuonna 2009.[1].

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meänkieli kehittyi sen jälkeen, kun Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809. Rajaa ei tuolloin vedetty suomen ja ruotsin väliselle kielirajalle, vaan osa suomenkielisestä alueesta jäi Ruotsille. Vuoteen 1809 saakka Tornionlaakson itä- ja länsipuoli muodostivat yhtenäisen murrealueen. Rajanvedon jälkeen joen itäpuolen asukkaiden kieli kehittyi suomen yleiskielen suuntaan. Joen länsipuolelle nämä vaikutteet eivät ulottuneet, mutta sen sijaan ruotsin kielen vaikutus alkoi siellä tuntua yhä voimakkaampana.

Suomen kieli (tai meänkielen esimuoto) alkoi Norrbottenin läänissä taantua 1880-luvulta alkaen. Ruotsin valtio alkoi vaatia että kaikkien kansalaisten olisi käytettävä ruotsin kieltä. Vaatimusta perusteltiin sotilaallisilla syillä. Sotatilanteessa ei katsottu voitavan täysin luottaa niihin raja-alueen asukkaisiin, jotka puhuvat naapurimaan kieltä. Aikakauden rotuteorioiden perusteella länsipohjalaisten ja saamelaisten katsottiin myös kuuluvan alempaan ei-germaaniseen rotuun. Tämä asenne loi suomen tai meänkielen käytölle voimakkaan kielteisen leiman. Alueen kouluissa alettiin käyttää opetetuskielenä ainoastaan ruotsia ja lapsia kiellettiin rangaistuksen uhalla puhumasta suomea. Kielto koski jopa välitunteja.

Ennen 1970-lukua Norrbottenin läänin suomalaisilla ei kuitenkaan vielä ollut omaa kirjakieltä eikä juuri kukaan pitänyt puhumaansa kieltä muuna kuin suomen murteena. Kirjailija Bengt Pohjanen on voimaperäisesti pyrkinyt kehittämään meänkielen kirjakieltä ja kielioppia. Ensimmäinen meänkielellä kirjoitettu romaani oli Pohjasen Lyykeri, joka julkaistiin vuonna 1985. Ensimmäinen meänkielinen näytelmä oli myös Pohjasen kirjoittama Kuutot vuodelta 1987. Markuksen evankeliumi julkaistiin meänkielellä samana vuonna, ja loput evankeliumikäännökset valmistuivat vuonna 2000. Kieliopin perusteet, Meänkielen kramatiikki julkaistiin vuonna 1996, kirjoittajina Matti Kenttä ja Pohjanen.[2] Meänkielen kirjallinen muoto noudattaa lähinnä Pajalassa ja Ylitornion kunnassa puhuttua murretta.

Ruotsin tornionlaaksolaisten valtakunnallisen liiton ehdotuksesta Ruotsin valtiopäivät päätti 2. joulukuuta 1999 tunnustaa Tornionlaakson suomalais-saamelaisten kielten puhujat kansalliseksi vähemmistöksi. 1. huhtikuuta 2000 tuli voimaan laki, jonka mukaan viidessä Norrbottenin läänin kunnassa (Haaparanta, Kiiruna, Jällivaara, Pajala ja Ylitornio) saa käyttää sekä suomea että meänkieltä viranomaisten ja tuomioistuinten kanssa asioimiseen sekä on oikeus saada opetusta ja hoitoa näillä kielimuodoilla. Meänkielen aseman virallistamisesta huolimatta sen käyttö etenkin nuorten keskuudessa on jatkuvasti vähentynyt.

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisesti poliittisista syistä meänkieltä on haluttu pitää erillisenä kielenä.[3] Meänkieltä itsenäisenä kielenä pitävät perustelevat näkemystään yleensä korostaen kielen sosiologista merkitystä ja sen itsenäistä asemaan alueen kieliekologiassa, kun taas murre-määritelmän kannattajat perustavat näkemyksensä kielitieteen komparatiivisiin menetelmiin ja perinteiseen näkemykseen kielestä lingvistisenä järjestelmänä.[4]

Meänkieltä opetetaan Ruotsissa Luulajan teknillisessä yliopistossa, Uumajan yliopistossa ja Tukholman yliopistossa. Lokakuun 2010 alusta alkaen on meänkieltä voinut lukea myös Romanian Babes-Bolyain yliopistossa.

Erityispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meänkielestä puuttuvat sijamuodot komitatiivi ja instruktiivi. Lainasanoja ruotsista on runsaammin kuin suomen länsimurteissa. Suomen murteista poiketen on meänkieleen omaksuttu lainasanavastineita lukuisille uudemmille käsitteille, joille suomensuomessa on vakiintunut omakielinen vastine. Suomen murteissa vielä esiintyvät ruotsin lainat ovat yleisesti vanhempaa perua.

Meänkielen sanoja, joita ei käytetä suomen yleiskielessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • följy = seura, mukana olo
  • hantuuki = pyyhe
  • kahveli = haarukka
  • kartano = piha
  • kietku = ruuantähde, erit. liha
  • kläppi = lapsi
  • knapsu = naisellinen mies
  • källi = hassu (tarkoittaa myös ulostetta)
  • pranttu = kasvimaa
  • saikata = värkätä
  • tyär = tytär
  • vuoma = laaja suoalue

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kirjallisuutta meänkielellä:
    • Älä sie, vaimo, tähhään tuki, Juhaneksen evanjeeliymmi. Kaamos 1994 ISBN 91-87410-14-10
    • Bengt Pohjanen: Tule Leevi följhyyn: Markkyksen evankeliumi tornionlaaksoksi. Kaamos, 1988. ISBN 91-8741001-X.
    • Tulkaa tekki fölhjyyn. Evankeeljumit meänkielelä. Kaamos 2000 ISBN 91-8944-05-8
  • Vaattovaara, Johanna: Meän tapa puhua: Tornionlaakso pellolaisnuorten subjektiivisena paikkana ja murrealueena. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-100-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]