Tämä on lupaava artikkeli.

Someron murre

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Someron ja Somerniemen sijainti Hämeen ja Varsinais-Suomen rajalla.
Lounaisten välimurteiden (punainen viivoitus) puhuma-alueet Suomessa ulottuvat kapeana vyöhykkeenä Vihdistä Merikarvialle. Punaisella on merkitty varsinaisten lounaismurteiden puhuma-alue.

Someron murre on lounaishämäläisten Someron ja Somerniemen pitäjien kansankieli, jossa on sekä lounaismurteiden että hämäläismurteiden piirteitä.[1]

Kielimaantieteellinen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen murteiden joukossa Someron murre sijoittuu omaksi ryhmäkseen Vihdistä Merikarvialle ulottuvalla kapealla vyöyhykkeellä varsinaisten lounaismurteiden ja hämäläismurteiden puhuma-alueiden välillä puhuttavien lounaisten välimurteiden joukossa.[2] Hämäläismurteista se eroaa lukuisten lounaismurteisuuksiensa takia ja lounaismurteista sekä myös lounaisiin välimurteisiin kuuluvista Turun seudun ylämaan murteista suuremman hämäläisvaikutuksen takia.[1] Muita lounaisten välimurteiden alaryhmiä ovat Vihdistä Lohjalle puhuttavat Länsi-Uudenmaan murteet, Auranmaalla puhuttavat Turun seudun ylämaan murteet, Ala-Satakunnan murteet ja Porin seudun murteet.[2]

Tuntomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Someron murteen piirteinä Someron murrekirjan[3] koonnut akateemikko Pertti Virtaranta luettelee muun muassa seuraavia:

Vierasperäiset äänteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin vierasperäisten äänteiden ja äänneyhtymien edustus Someron murteessa on horjuva[4]:

  • Sananalkuista f:ää tavataan, mutta ei yksinomaisesti: faari, fallesmanni, pesofati. Joissakin sanoissa tämä voi korvautua h:lla tai v:llä, esimerkiksi: vouri, hunteerata, Horssa ~ Vorssa (Forssa). Sananalkuinen f voi myös tunkeutua sanoihin, jossa sitä ei ole alun perin ollut: faarelma (vadelma).
  • Sananalkuisessa kaksikonsonanttisuudessa (kl, kr, pl, pr, tr, fl, fr) esiintyy horjuntaa: plassi, klasi; mutta: ruunum puustelli, ruukattiin. Paitsi lainasanoissa sananalkuista kaksikonsonanttisuutta esiintyy myös deskriptiivisanoissa: klohjoi, pläikinä, kriipu.
  • Sanansisäistä geminaatta-f:ää esiintyy lainasanoissa: kaffe ~ kahve ja myös korvaamassa alkuperäistä hv:tä: affena ~ ahvena.

Astevaihtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Astevaihtelun piirissä Someron murteessa esiintyvät seuraavat tapaukset[5]:

  • Alun perin i-loppuisen diftongin edellä on heikkoasteisuutta verbien konditionaalin preesensin muodoissa: mää jourusin, mahrais, piräis olla.
  • Alun perin oi-loppuisissa sanoissa -kk- on yleensä vaihtelun ulkopuolella: kukko : kukkon, pappa : pappan, Kökkönnummi, Laukkonlammi, Huikkonmäki.
  • Lyhyen painollisen tavun jälkeen konsonantit ovat aina kahdentuneet, kun niiden aloittamassa tavussa on pitkä vokaali: jokkeen, kyllään, pessee.
  • Lounaismurteisuuksina on pidettävä kahdentumatapauksia: harttaast, toinen toissiis sorretaan, (Perttelin murre) tullee niil lyhkäselttää, seisovalttai.
  • Painottoman tavun jälkeistä -ht-:tä edustaa -tt- lounaismurteiden tapaan: ahnettuu, homettunneet, karettuu.
  • Esimerkkejä h:n metateesistä: erheetys, on erheettynny.
  • Geminaattanasaalit ja -likvidat (nn, mm, ll, rr) ovat yleisesti mutta eivät läheskään yksinomaisesti lyhentyneet pitkän painollisen vokaaliaineksen ja painottoman vokaalin jäljessä sekä vastaavissa sananrajaisissa tapauksissa: hauki maarjana maala ja kurki suvipäivän suala, isomat molemilt kanteilt, ei ol kärmei Joensuu maakunnas.
  • Aktiivin toisen partisiipin muodossa on sivupainollisen tavun jäljessä yleisesti geminaatta-n: hajottannu, eikä taikina kimartunnu, ei uslaltannuk kulkeet.

Sananloppuiset konsonantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sananloppuinen k [6]:

  • Kun sanaa seuraa konsonanttialkuinen sana tai jälkiliite (ei h-alkuinen), sanarajalla on alkukonsonantin kahdentuma: ei tehtykkän, oli otettup poijes, ov voituk kylvääkki.

Sananloppuinen t [7]:

  • Sananloppuinen t on säilynyt muualla paitsi k:n ja p:n edellä, missä se on yleensä assimiloitunut k:ksi ja p:ksi: kun nes simmottet kärrykkin sentääv veti, paksup peitop päälä.

Sananloppuinen n [8]:

  • Seuraavat partikkelit ovat yleisesti n-loppuisia: kiinen, tykön, äkkiin, läpitten, ohitten, ylitten.
  • Tauon edellä n on yleisesti kadonnut mutta ei aina: maahaa, huaneisii, viärää, viätii.
  • Muiden konsonanttien kuin h:n edellä n:n edustus vastaa enimpiä hämäläismurteita: se oli simmonen ain etteenkäsin kattovainen.
  • h:n edellä n yleensä on kadonnut: em mää heiti härjistäs tiäräk kuinka paljon niit oli.

Vokaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vokaalikvaliteetti: muni, munen, munta, munes, köppi, lövjä ~ levjä, öksyy, keräjät, simmottoon, eilän, seittämän, permonto, lämpymäissii[9]
  • Vokaalikeston horjuvuus: ehtol ~ ehtool, mutta yhdyssanan alkuosana samassa sanassa aina lyhyt vokaali: ehtokauret, ehtopuala.[10]
  • Vokaalin sisäheitto: luska (tav. ~ lusikka), Kiusaa (Kivisoja, kylä), Vessaa (Vesanoja, kylä), Jaatlaa (Jaatila, kylä), Rautlaa (Rautela, kylä).[10]
  • Jälkitavujen i-a, i-ä, i-o, i-ö -yhtymien alkuosassa on tavallisesti tavunalkuinen j: ilkjä, kankja, korkja, pimjä, rohkja, kotja, korjoi, vaikjoi, kipjemäks.[10]
  • Jälkitavujen u- ja y-loppuiset vokaaliyhtymät eivät muodosta diftongia (toisin kuin monissa hämäläismurteissa): heila-us, pauka-us, passa-uttaa, yhte-ytteen.[11]
  • i-vartaloisten nominien monikkomuodossa on ei-diftongi: konstei, orhei, sonnei, suutarei, savikupeis.[11]
  • i-vartaloisten verbien imperfektissä on yleensä umpitavussa ei-diftongi ja avotavussa siihen palautuva e: kuakkiit, mää kuakein, sää kuakeit, hän kuakke, meik kuakein, teik kuakeitte(n), heik kuakkevat, lehmä poike, sonni potke.[11]
  • i-loppuisten diftongien muotoryhmään liittyvät karitatiiviadjektiivit: kelvotoin ihmine, kyl se onnetoint rääkkäämist oli, voi tavatoin.[11]

Sijamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omistusliitteettömiä sijamuotoja[12]:

  • Genetiivejä: lasteen, miästeen, valkosteen aika (= v.1918).
  • Monikon partitiiveja: kaloi, kauroi, vesipisaroi, vällyi, vaattei, vehkei, lampai, pensai, porsai, viarai, rattai.
  • Inessiivi: misä, täsä, joisakuisa vanhois paikois, munes muusa paikas, käitiin Eekinäisis souvis.
  • Illatiivissa yksitavuisissa nomineissa esiinty nuorillakin puhujilla pitkävokaalisia muotoja: maahaan, puuhuun, päähään, puihiin, päihiin, töihiin, niihiin, näihiin. Muita illatiiveja: aamuisiin, jalkoisiin, tansseisiin, Jaatlaaseen (Jaatilan kylään).
  • Adessiivi ja allatiivi ovat sulautuneet yhteen samaan tapaan kuin läheisissä lounaismurteissa: hihhulilainen tuli meilä, ei elukkain jauhoi muala (muualle) myllyin mentyk käyttämää, nosti ulkopuala, ostin ittelläin, siäläkin. Myös loppuvokaalittomia muotoja esiintyy eräissä tapauksissa: meni sisäl, rysäl sai sillon kaloi, siil liki kirkkoo simmottel kaljol.
  • Ablatiivi on yleensä lt-loppuinen t:n assimiloituessa seuraavan k:n ja p:n edellä: ku simmonen oja sit tullee siälk Karkkilan alipualta, ei nes siälp pois osanneet.
  • Abessiivin pääte on -ta: kyntämätä, ottamata, syämätä tulin

Yleiskielestä poikkeavia partikkeleita:

  • kaukaat, kottoot, takkaat, karkas Tervalammin tykkööt, (katkismus) vaarittiin ulkoot

Ajan ilmaukset:

  • yhrem kerran päivääs, kol päivää viikkoos, kaks kertaa kuukautees, pari kertaa vuatees, ruaka oli pöyräl koko yäseen.

Omistusliitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omistusliitteissä ovat Someron murteessa langenneet yhteen toisaalta yksikön ja monikon ensimmäisen persoonan muodot ja toisaalta yksikön ja monikon toisen ja kolmannen persoonan muodot: (mun, meitin) isäin, äitiin, sisarein, vanhempain; (sun, teitin, hänen, heitin) isäs, äituis, miähes, sisares, vanhempas. Yksitavuisia omistusliitteisiä muotoja ovat esimerkiksi: (mun) tyäin, (sun, hänen, heitin) tyäs.[13]

  • Omistusliitteiset partitiivit ovat yleensä luonaissuomalais-länsiuusimaalaista tyyppiä: mun elämäkertaatain, mun hautajaisiitain, mun issäätäin, kattelin itteetäin, mun kottootain, muv veljeetäin. Yksikön ja monikon toisessa ja kolmannessa persoonassa loppu on -tas, -täs: sun aikaatas, se meni issäätäs kattomaan, katteli niitä jälkiitäs.[14]
  • Myös omistusliitteiset illatiivit liittyvät edustukseltaan eteläisten naapuripitäjien murteisiin. Yksikön ja monikon ensimmäisessä persoonassa loppu on -sain, -säin tai -saan, -sään: tuli mun kässiisäin, anto ohjat mun kätteesäin, tunki lusikkaa mun suuhuusain. Yksikön ja monikon toisessa ja kolmannessa persoonassa pääte on -sas, -säs: saje päähääsäs asjan, veti haavan sormeesas.[15]
  • Muita omistusliitteisiä sijamuotoja: viarais kans, lastees kans (genetiivi); oli mustanas teerii, iänkin oli sit tiätävännääs (essiivi); ehrollas (adessiivi).[15]

Pronominit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Persoonapronominit someron murteessa ovat: mää, sää, hän, mei, tei, hei. Lounais-Hämeessä näitä mää, sää -muotoja pidetään Someron murteen tärkeimpinä tuntomerkkeinä, kun Tammelassa ja Jokioisilla muoto on minä ja sinä. Persoonapronominien genettiivit ovat: mun, sun, hänen, meijän, teijän, heijän.[16]
  • Demonstratiivipronomineista esiintyvät monikkomuodot nät, not, net: kyl nek kaikki hävvii, ku nes siäl lauleskelivat. Pronominaaleja ovat: simmonen, tämmönen, tommonen, kummonen, mimmonen ja vastaavia adverbejä: simmottoon, tämmöttöön, tommottoon, kummottoon, mimmottoon.[17]

Muut nominit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adjektiivin komparatiivi on enimmäkseen a-, ä-loppuinen: isompa, ohempa, parempa, pikkasempa, suurempa, vanhempa. a-, ä-loppuisissa kolmitavuisissa sanoissa tunnuksen edellinen vokaali on e: järkevempä, mukavempa, sukkelempa. Myös tyyppiä lyhhein, parrein esiintyy muutamista adjektiiveista.[17]
  • Eräissä nomineissa on a-, ä-loppu: askela, jouhtena, sammala, karpala, pualama.[17]

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Konsonanttivartaloisia verbimuotoja esiintyy: huuttiin, kaattaan, pyyttiin teerii, tarvii laatta, löyttiin, tiättään, taiittaam puuhhuut.[18]
  • Infinitiivin lopussa on pitkän vokaalin jäljessä usein mutta ei aina t. Vaikka tämä piirre tunnetaan laajemminkin lounaismurteiden yläryhmässä ja Turun ylämaan murteissa, sitä voidaan pitää Someron murteen parhaimpiin tuntomerkkeihin kuuluvana: aijaat, antaat, en ossak kirjottaat, kylväät, näyttäät, istuut, märäntyyt, jäähtyyt, puhhuut. Myös supistuma­verbien ensimmäisessä infinitiivissä esiintyy sama tyyppi: pruukataam avvaat, kuuttoot, puu alkaa pehmiit.[19]
  • Vartaloltaan yksitavuisten verbien taivutuksessa ovat verraten yleisiä mutta eivät säännöllisiä muodot: (mää) myjein, najein, ujein; (sää) myjeit, najeit, ujeit; (hän) myje, naje, uje.[19]
  • imperatiivin monikon toisen persoonan muodot ovat säännöllisesti lyhytvokaalisia: herättäkkä mää, juaka, menkä tei vaa, menkäs ny jo, poikekka ny.[20]
  • Infinitiivin illatiivin muodot ovat tyyppiä antamaan (ei antaan, kuten jo Tammelassa): tältiin kuivaamaav välil, menkä vaan niittämään, käskiväp pairan housuusain tälläämään.[21]
  • s-vartaloisten verbien toisen partisiipin muodoissa on usein -sn-: ei humisnu, ei juasnu, oli katkasnu.[21]
  • Supistumaverbeistä lähtenyttä s-imperfektiä esiintyy myös supistumattomissa o-, u- (y-, ö-) ja jopa i-, ja ä-vartaloisissa verbeissä: nukkusin isän takan sänkys, vaattei neulos, seisos, täytys, asuisivat, hukkus, kiljus nin kovin, mitä hänel sit kuulus, se parkus niin kovi, mää vanhentusin.[21]
  • Supistumaverbien kielteisen preesensin muodoissa toisen tavun vokaali on lyhyt: ei halke, ettei ne huama, ettei se ihan katkekkan, ei kelpa, ei siin asjat oikein selki.[21]
  • Verbijohdoksista Someron murteelle ovat tyypillisiä refleksiivijohdostyypit: annetaan sen siin imeltyyt ja mässäyyt, ripauu, saatiin tukaummaan, kokouu, jokos oikja käsi on kualeunnu, leipä laskeuu, astja turpeuu. Toinen Someron murteessa esiintyvä johdos on -ntu-, nty-: happantunneet, oikentuu, ei voit tarjentuut, päivä valjentuu.[22]
  • Deskriptiivisestä ja epädeskrpiptiivisestä verbistä koostuva koloratiivirakenne esiintyy Someron murteessa kahdessa muodossa: ajetaan tuhrutettaan, mennee huhkii, meni pomppaloitti, sano rämäytti (järjestys epädeskriptiivi verbi ja kuvaileva verbi); ja: kaikki nylppäs tehrä, romatti kaatuut, sen kans ryvötettiin ajjaat (kuvaileva verbi ja epädeskriptiivi verbi, joka on 1. infinitiivin latiivin muodossa).[23]

Murrekirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Someron murrekirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Someron murteesta on ilmestynyt vuonna 1973 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa Kotiseudun murrekirjoja -sarjassa sen ensimmäisenä niteenä Akateemikko Pertti Virtarannan kokoama Someron murrekirja, joka sisältää Suomen kielen nauhoitearkistoon ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kansanrunousarkistoon koottuja somerolaisten ja somerniemeläisten murteenpuhejien nauhoitettuja puhenäytteitä kirjalliseen muotoon litteroituna[24] sekä Pertti Virtarannan kirjoittaman Someron murteen esittelyn[25]. Kertojista on teoksessa myös lyhyet elämäkertatiedot ja kuvia ja kirjan lopussa on sanahakemisto. Sittemmin vastaavia murrekirjoja on tehty Suomen eri paikkakunnilta useita (esimerkiksi Tyrvään murrekirja 1976).

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Murrekirjan ohella Someron murretta sisältyy etenkin somerolaisen kotiseututyön keskeisen vaikuttajan, myös murrekirjahankkeessa yhtenä aloitteentekijänä[26] olleen filosofian tohtori ja kotiseutuneuvos Tapio Horilan (1910–2006) 1970-luvulla järjestämien keruukilpailujen sekä aiempien 1880–1950-luvun keruiden tuloksena syntyneeseen kokoelmaan Someron sananparsia (1977), joka ilmestyi Suomalaisen kirjallisuuden Seuran sarjassa Kansanelämän kuvauksia.[27] Samoin Someron murretta sisältyy Tapio Horilan kokoamiin, niin ikään keruukilpailun tuloksena syntyneisiin kaskukokoelmiin Ilo irti. Kaskuja Somerolta 1. (1979)[28] ja Velmuiluja. Kaskuja somerolta 2. (1980)[29]. Kirjoituksia Someron murteesta ja kansankulttuurista sisältyy myös Horilan vuonna 1990 ilmestyneeseen kirjoituskokoelmaan Lehtori ja hänen syrjähyppynsä.[30]

Leimallisin piirre[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Someron-Somerniemen murre esiintyy Suomen murrekartassa omana ryhmänään, se samalla poikkeaa kaikista naapurimurteistaan, joita ovat lännessä Turun läänin Koskella ja vanhassa Marttilan emäpitäjässä puhuttavat Turun ylämaan murteet; etelässä alkujaan Uskelan emäpitäjän kuuluneissa Kuusjoella ja Kiikalassa puhuttavat varsinaisten lounaismurteiden itäryhmän murteet; idässä Nummella ja Pusulassa, Lohjan vanhan emäpitäjän alueella puhuttavat Länsi-Uudenmaan murteet; pohjoisessa Ypäjällä, Jokioisissa ja Tammelassa, vanhan Tammelan emäpitäjän alueella puhuttavat etelähämäläiset murteet; sekä luoteessa, Loimaalla ja Mellilässä vanhan Loimaan emäpitäjän alueella puhuttavat Ala-Satakunnan murteet.[31][32] Näin juuri murretta voidaan Tapio Horilan mukaan pitää kaikkein leimallisimpana somerolaisena piirteenä, kun täsmälleen samanlaista murretta ei puhuta missään muualla.[31]

Tästä omaleimaisuudesta todistavat myös sananparret, joissa toisaalta somerolaiset ovat kiinnittäneet huomiota naapuripitäjien murteisiin ja nämä vastaavasti Someron murteeseen:

  • Älä veläs seläm poika, ei köylep pilä, ne om mäläntynnei, sano tammelalaine.[33]
  • Jallaat ja jallaan alustat, sano loimaalaine.[34]
  • Sulku ova niim piäne ja lämpyse käre (...), sano Perttelim poika.[35]
  • Kyl mää, sano somerolainen kuumas saunamparves.[36]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Horila, Tapio: Sananparsia Somerolta. SKS, 1977. ISBN 951-717-123-4.
  • Horila, Tapio: Ilo irti. Kaskuja Somerolta 1.. Karkkila: Kustannus-Mäkelä, 1979. ISBN 951-9063-09-9.
  • Horila, Tapio: Velmuiluja. Kaskuja somerolta 2.. Karkkila: Kustannus-Mäkelä, 1980. ISBN 951-9063-14-5.
  • Horila, Tapio: Lehtori ja hänen syrjähyppynsä. Kirjoituksia kansanperinteestä ja kotiseututyöstä, äidinkielestä, ihmisistä. Somero: Somero-seura, 1990. ISBN 952-90-2450-9.
  • Virtaranta, Pertti: Someron murrekirja. Vammala: SKS, 1973. ISBN 951-717-008-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Virtaranta 1973: 373.
  2. ↑ a b Suomen murrealueet Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Arkistoitu 9.10.2014. Viitattu 24.7.2010.
  3. ↑ Virtaranta 1973.
  4. ↑ Virtaranta 1973: 374-376.
  5. ↑ Virtaranta 1973: 376-377.
  6. ↑ Virtaranta 1973: 378.
  7. ↑ Virtaranta 1973: 378-379.
  8. ↑ Virtaranta 1973: 379-380.
  9. ↑ Virtaranta 1973: 380-381.
  10. ↑ a b c Virtaranta 1973: 381.
  11. ↑ a b c d Virtaranta 1973: 382.
  12. ↑ Virtaranta 1973: 383-384.
  13. ↑ Virtaranta 1973: 384.
  14. ↑ Virtaranta 1973: 384-385.
  15. ↑ a b Virtaranta 1973: 385.
  16. ↑ Virtaranta 1973: 385-386.
  17. ↑ a b c Virtaranta 1973: 386.
  18. ↑ Virtaranta 1973: 386-387.
  19. ↑ a b Virtaranta 1973: 387.
  20. ↑ Virtaranta 1973: 387-388.
  21. ↑ a b c d Virtaranta 1973: 388.
  22. ↑ Virtaranta 1973: 388-389.
  23. ↑ Virtaranta 1973: 389.
  24. ↑ Virtaranta 1973: 5-8.
  25. ↑ Virtaranta 1973: 373-389.
  26. ↑ Virtaranta 1973: 8.
  27. ↑ Horila 1977.
  28. ↑ Horila 1979.
  29. ↑ Horila 1980.
  30. ↑ Horila 1990.
  31. ↑ a b Horila 1990: 191.
  32. ↑ Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Internetix. Otavan opisto. Arkistoitu 20.7.2011. Viitattu 5.9.2012.
  33. ↑ Horila 1977: 151.
  34. ↑ Horila 1977: 134.
  35. ↑ Horila 1977: 140.
  36. ↑ Horila 1977: 149.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Someron_murre&oldid=21723840”