Kainuun murre
| Kainuun murre | |
|---|---|
| Tiedot | |
| Alue |
 Suomi Kainuu,  Pohjois-Pohjanmaa (osittain) ja  Lappi (osittain) |
| Kirjaimisto | latinalainen |
| Kielitieteellinen luokitus | |
| Kielikunta | uralilaiset kielet |
| Kieliryhmä | |
Kainuun murre on Kainuun maakunnassa, Pohjois-Pohjanmaan Koillismaalla (myös Vaala) sekä Lapin maakunnan Posiolla ja Ranualla puhuttava suomen kielen murre, joka kuuluu savolaisiin murteisiin.[1] Kainuun murre on kuitenkin saanut Savon lisäksi vaikutteita Karjalasta ja pohjoispohjalaisista murteista, mikä johtuu Kainuun sijainnista Oulun läänin alueella. Erityisesti kainuulaiset nuoret puhuvat murretta, jossa on vanhemman väestön puhetta enemmän vaikutteita pohjoispohjalaisista murteista. Itämurteisiin kuuluvaa Kainuun murretta puhuvat kainuulaiset.
Kainuun murre jaetaan kolmeen alueeseen, pohjois-, keski- ja eteläosaan. Pohjoisosan murteita puhutaan Posiolla, Ranualla ja Koillismaalla. Keskiosan murteita puhutaan taas pääasiassa Kainuussa, mutta myös Vaalassa, joka kuuluu nykyisin Pohjois-Pohjanmaahan. Eteläosan murteita puhutaan Etelä-Kainuussa Sotkamossa ja Kuhmossa.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kainuun murteen syntykaari tähän päivään asti tunnetaan melko hyvin, ja se on ollut runsaslukuisen tutkimuksen kohteena. Kainuun murre pohjautuu muiden kaakkois- ja savolaismurteiden tapaan muinaiskarjalaan, josta myös nykyiset karjalan kieli ja inkeroisen kieli ovat eriytyneet omaksi kielikseen. 1100–1200-luvuilla muinaiskarjala oli hyvin yhtenäinen kieli nykyisten Suomen ja Venäjän alueilla. Mitä todennäköisemmin läntinen, hämäläinen vaikutus, alkoi vaikuttaa muinaiskarjalaan, josta myöhemmin omaksi muinaiskielekseen erottui kantasavo viimeistään ennen Pähkinäsaaren rauhaa 1323.[2] Tämä hämäläinen vaikutus on todennäköisesti myös vaikuttanut siihen, että suomen kielen eri murteiden ymmärtäjät pystyvät ymmärtämään toisiaan melko pitkälle. Siksi Kainuun murrekaan ei ole ainoastaan muinaiskarjalaista perintöä.
Kantasavo jäi elämään Suur-Savoon, josta myöhemmin kantamuoto pirstaloitui eri savolaismurteiksi samalla, kun se levisi entistä laajemmalle alueelle Suomea. Savolaismurteet levisivät samalla Kainuuseen 1550-luvulla, kun Kustaa Vaasa tarvitsi uusia asukkaita suojaamaan valtakuntaa idän uhalta, Moskovan Venäjältä. Suunnilleen 140 perhettä muuttikin Kainuuseen Savonlinnan linnaläänistä[3], ja ne jäivät jatkamaan tulevaisuuttaan myöhemmin Kainuussa. Myöhemmin heidän puhumastaan savolaismurteesta kehittyi Kainuun murre, jolla on nykyään monia erilaisia muotoja.
Piirteet ja erot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kainuun murre eroaa muista savolaismurteista omalla ht vastikkeellaan ts:lle (esim. mehtä ja ohta yleiskielisten metsä ja otsa sijaan). Kainuun alueella myös sanojen pitkät a:t ja ä:t vokaalit saavat tyypillisesti diftongin, (esim. peä ja moa yleiskielisten pää ja maa sijaan) mutta Vaalassa ja Koillismaalla ilmiö on oikeastaan harvinainen.[1]
Erityisesti länsisuomalaiset ihmettelevät Kainuun murteen -pi loppua, joka esiintyy verbeissä, joilla on yksitavuinen sanavartalo (esim. käöpi tai syöpi yleiskielisten käy ja syö sijaan), mutta ilmiö esiintyy muissakin savolaismurteissa. Kainuun murteessa esiintyy myös diftonginreduktiota, jolloin kaikki i-, u- ja y- loppuiset diftongit ääntyvät väljempinä lukuun ottamatta pariääntiöitä ui, yi, iu ja iy. Siten Kainuussa ei sanota köyhä poika laulaa kauniisti vaan köyhä poeka laolaa kaoniisti.[1]
Muista savolaismurteista erottavia piirteitä ovat jälkitavujen a- ja ä-loppuisien vokaaliyhtymien edustumat sekä monikkotyyppi akkoella, lampiilla ja kantoesta. Jälkitavujen yhtymät -aa ja -ää esiintyvät Kainuun murteissa usein muodossa -oa tai -eä, esimerkiksi kalloa (kalaa), ruvetkoa (ruvetkaa) ja leipeä (leipää). Yhtymät -oa, -öä, -ea ja -eä esiintyvät kirjoitettuna näennäisesti yleiskielisessä asussa, mutta murretta puhuttaessa ero on nähtävissä: kainuulaiset muodot eivät äänny kolmi- vaan kaksitavuisina, esimerkiksi kor-kea ja kok-koan (yleiskielessä kor-ke-a ja kok-ko-an). Kolmannessa yhtymäryhmässä -ua, -yä, -ia ja -iä on alueellista variaatiota, mutta yleisimmin esiintyy muotoja -uo, -yö ja -ie, kuten esimerkeistä piippuo (piippua), soapi kyssyä (saa kysyä), poekie (poikia) ja soapi kärsie (saa kärsiä) näkyy.[1]
Muita Kainuun murteiden piirteitä ovat muun muassa partitiivityyppi emäntätä ja kivikkota, monikon 1. persoonan muodot tulemma tai myö tullaan, monikon 2. persoonan muodot työ tuletta, joillakin alueilla myös työ tulija (te tulitte). Lisäksi alueesta riippuen preesensin monikon 3. persoonan muodot ovat joko tyyppiä antavat tai antaat (he antavat).
Kaikissa savolaismurteissa Kainuun murretta lukuun ottamatta häviää -i -sanaloppu (karjalainen asu ol, nuol ja kainuulainen oli, nuoli).[4] Tämä ilmiö voi olla myös yksi esimerkki siitä, kuinka Kainuun sijainti Oulun läänissä on vaikuttanut tähän ja muihin Kainuun murteen ilmiöihin.
Esimerkiksi pohjoispohjalaiset sanat nää ja tekkiin (yleiskielellisesti sinä ja tein) on vakiintunut nuorten puhumaan Kainuun murteeseen, eikä ole enää poikkeavaa törmätä niihin kuullessaan kainuulaisten nuorten puhetta. Sen sijaan vanhempi väestö ei käytä noita ilmaisuja, vaan puhuu vahvempaa murretta.[5]
Kainuun murteen paikkakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjoisosan murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Keskiosan murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Eteläosan murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201902021128.pdf
- ↑ https://www.kotus.fi/nyt/kolumnit_artikkelit_ja_esitelmat/artikkelit/karjala_kieli_murre_ja_paikka
- ↑ Kainuun monivaiheisesta hallintohistoriasta ks. Keränen, 1986, s. 244-283
- ↑ https://www.kotus.fi/aineistot/puhutun_kielen_aineistot/murreaanitteita/kauden_murre/murrenaytteet/puolangan_murrenayte
- ↑ http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201505071478.pdf
| ||||||||||||||||||