Vatja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vatja
Oma nimi vad̕d̕a ceeli
Tiedot
Alue Venäjä (Inkeri)
Puhujia 30–40 (1998)
Sija ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto ei kirjakieltä
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 -
ISO 639-2 vot
ISO 639-3 vot

Vatja on kieli, joka kuuluu uralilaisen kielikunnan suomalais-ugrilaiseen haaran itämerensuomalaiseen haaraan. Vatjan kieltä puhuvat vatjalaiset. Vatja luokitellaan omaksi kielekseen, mutta esimerkiksi Paul Aristen mukaan se on vain viron kielen murre[1].

Nimen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhan teorian mukaan vatja-sana on samaa alkuperää kuin ”vaaja”. Usein on väitetty, että vatja-nimi viittasi alun perin johonkin itämerensuomalaiseen kauppa- tai eräjärjestöön, jonka tunnus oli puunuija tai kiilakuvio. Jorma Koivulehto on kuitenkin hylännyt teorian ja katsonut vatjan olleen alun perin maastotermi. Samaan termiin perustuu myös joidenkin saamelaisten itsestään käyttämä nimitys vuowjoš sekä Itä-Virossa sijainneen muinaisen maakunnan nimi Vaiga. Vatjalaisista on merkintöjä venäläisissä kronikoissa jo 1000-luvulta alkaen, jolloin heistä on käytetty nimitystä водь (vod') sekä thsud'. Nykyvenäjässä vatjan kieli on водский язык (vodskij jazyk) ja vatjalainen водский (vodskij) (adj:na) / вожанин|вожанка (vožanin|vožanka) (subst:na). Venäjällä paikallishallinnon eri yksiköihin kuuluvia vatjalaisia nimitettiin eri nimillä, eivätkä aikoinaan tshuudeiksi kutsutut länsivatjalaiset päässeet väestönlaskussa vatjalaisten ryhmään vielä Neuvostoliitossakaan.

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatja on äärimmäisen uhanalainen kieli. Vuonna 1998 vatjaa äidinkielenään puhuvia ihmisiä oli enää 30–40 ja he asuivat Inkerissä kolmessa kylässä Laukaanjoen alajuoksulla. Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan vatjankielisiä oli vielä 62. Kaikki puhujat ovat hyvin iäkkäitä ihmisiä eikä kieli siirry enää lapsille, joten on suuri uhka, että kieli sammuu kokonaan lähivuosina. Vatjalaiset ovat aina olleet suhteellisen pieni kansa eikä heitä arvioida olleen 1800-luvullakaan enempää kuin 5 000. Viimeisimmän väestölaskennan mukaan vatjaa (vodian) osasi Venäjällä peräti 774 ihmistä[2], mikä poikkeaa voimakkaasti aiemmin esitetyistä luvuista.

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatja jakautuu neljään päämurteeseen ja useaan eri alamurteeseen:

  • itävatja (Kaprion alueen kylissä)
  • länsivatja (Laukaanjoen suun kylissä)
    • Mäen vatja
    • Oron vatja
    • Vainpuolen vatja
  • Kukkosin vatja (inkeroisen ja vatjan sekoitus)
  • kreevini (Bauskassa, kaupunki Latviassa).

Vuonna 1848 tehdyn arvion mukaan vatjan kielen 5298 puhujasta länsivatjaa puhui 3453 (65 %) henkilöä, itävatjaa 1695 (35 %) ja kukkosin vatjaa 150 (3 %) henkilöä. Murteista on elossa enää länsivatjan Vainpuolen murre ja Kukkosin murre. Latviassa Bauskan lähellä puhutun kreviinin puhujista viimeiset tiedot ovat vuodelta 1846. Itävatja oli sammumaisillaan jo 1900-luvun alussa, mutta se säilyi Ikäpäivösin (Itšäpäivän) kylässä vielä 1960-luvulle asti, kunnes viimeinen puhuja kuoli. Myös länsivatjan Oron ja Mäen murteet sammuivat 1960-luvulla. [3]

Ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatjassa on monia piirteitä, jotka erottavat sen muista itämerensuomalaisista kielistä. Huomiota herättävin ominaisuus on k:n muuttuminen etuvokaalin edellä palato-alveolaariseksi afrikaataksi tš /ʧ/, esimerkiksi tšentšä 'kenkä', mätši 'mäki', retši 'reki' ja 'tšeeli' kieli. Sama muutos on havaittavissa myös slaavilaisissa kielissä, mm. venäjässä (четыре, vrt. liettuassa keturi 'neljä'), ruotsissa (köpa [ʧø:pa]) ja italiassa (centro [ʧɛntro]). Vatjassa on astevaihtelu laajempaa ja se koskee klusiilien lisäksi myös klusiiliyhtymiä, affrikaattoja ja kahden s:n yhtymää, esimerkiksi idgõn 'itken', pezäD 'pesät', laizgaD 'laiskat', püsüD 'pyssyt', redžeD 'reet' ja mädžē 'mäen'. Länsivatjassa ovat h ja k kadonneet sanan lopusta, mutta itävatjassa ne ovat säilyneet, esimerkiksi annaɢ 'anna', kasõɢ 'kaste' ja pereh 'perhe'. Myös ensimmäisen persoonan pääte -n on kadonnut ja loppuvokaali on pidentynyt, esimerkiksi annā 'annan' ja johsī 'juoksin'. Kaikki nasaaliäänteet ovat kadonneet klusiilin edeltä painottomassa tavussa, esimerkiksi paratan 'parannan' ja suurõpi 'suurempi'.

Opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatjaa voi opiskella useassa eri yliopistossa. Omana oppiaineena sitä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan vatjan kurssit sisältyvät tavallisesti itämerensuomalaisten kielten opintokokoneisuuteen. Vatjan opetusta on seuraavissa yliopistoissa:

Yliopistojen lisäksi vatjaa on hiljattain alettu opettaa myös Vatjanmaalla Joenperässä (vatjaksi Jõgõperä) sekä Pietarissa pyrkien elvyttämään kieltä.

Kielinäyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatjaksi:
Meil őli karjušid. Siz őli palkattu karjušiida nyd enempää eväd, eb őő karjušiid, eväd, tšenni ep taho mennä karjušissi. Nyd tšävvää vuoroo.[4]

Suomeksi (sananmukaisesti):
Meillä oli paimenia. Silloin oli palkattu paimenet, mutta enää eivät, ei ole paimenia, eivät, kukaan ei tahdo paimeneksi. Nyt käydään vuoroin.[4]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adler, Elna ja Merle Leppik: Vadja keele sõnaraamat. Tallinn: Signalet, 1990, 1994; Tallinn: Eesti Teaduste Akadeemia, Eesti Keele Instituut, 1996, 2000.
  • Ariste, Paul: A grammar of the Votic language. Bloomington, Indiana: Indiana University, 1968. Verkkoversio
  • Kettunen, Lauri: Vatjan kielen äännehistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 185. Helsinki, 1930.
  • Kettunen, Lauri: Vatjan kielen Mahun murteen sanasto. Castrenianumin toimitteita 27. Helsinki, 1986.
  • Kettunen, Lauri ja Lauri Posti: Näytteitä vatjan kielestä. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 63. Helsinki: Suomalais-ugrilainen Seura, 1932.
  • Laakso, Johanna: Vatjan käänteissanasto. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 49. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1989.
  • Lauerma, Petri: Vatjan vokaalisointu. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1993. ISBN 951-9403-57-4.
  • Posti, Lauri: Vatjan kielen Kukkosin murteen sanakirja. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1980.
  • Salminen, Väinö: Runonäytteitä Vatjan kielestä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1928.
  • Tsvetkov, Dmitri: Vatjan kielen Joenperän murteen sanasto. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1995.
  • Viitso, Tiit-Rein: Vadja keele Luutsa-Liivtšülä murraku fonoloogia. Emakeele Seltsi aastaraamat VII. Tallinn, 1961.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Paul Ariste: Eesti rahva etnilisest ajaloost. Läänemere keelte kujunemine ja vanem arenemisjärk. Artikkeli kokoelma. Eesti Riiklik Kirjastus, 1956.
  2. Venäjän vuoden 2002 väestönlaskenta
  3. Mauno Jokipii: Itämerensuomalaiset, Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena kustannus Oy, 1995. ISBN 951-9362-80-0.
  4. a b Virtaranta, Pertti; Suhonen, Seppo, Näytteitä uralilaisista kielistä III ISBN 9789517173162

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vatja.