Aunuksenkarjalan kieli

Wikipedia
Ohjattu sivulta Livvi
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aunuksenkarjala
Oma nimi liygi (livvin kieli)[1]
Muu nimi aunus, livvi, livvinkarjala[2]
Tiedot
Alue Flag of Karelia.svg Karjala
Suomen lippu Suomi
Puhujia 14 100–25 000[3]
Sija ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto latinalainen
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-2 fiu (muut suomalais-ugrilaiset kielet)
ISO 639-3 olo

Aunuksenkarjala eli livvi on uralilaiseen kielikuntaan kuuluva itämerensuomalainen kielimuoto, jota pidetään tavallisesti toisena karjalan kielen päämurteista. Jotkut tutkijat ovat pitäneet sitä myös omana kielenään.[4] Aunuksenkarjalan puhujat eli livviköt käyttävät kielestään nimitystä livvin kieli ja kutsuvat itseään endonyymillä liygiläine ja livviköi.[1]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalan murteet: 1) varsinaiskarjala 1a) vienankarjala 1b) eteläkarjala 2) livvi 3) lyydi

Pääasiassa livviä puhutaan Venäjällä sijaitsevan Karjalan tasavallan Aunuksen eteläosissa.[4] Sen historiallista puhuma-aluetta ovat Munjärvi, Säämäjärvi, Tulemajärvi, Vieljärvi, Salmi, Vitele, Kotkatjärvi ja Nekkula-Riipuskala.[5] Puhujien lukumääräksi on arvioitu 14 100–25 000 henkeä. Jälkimmäiseen arvioon sisältyvät myös ne puhujat, jotka asuvat Suomessa, mutta Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan valossa maltillisempaa arviotakin on pidetty liian suurena.[3] Suomessa asuvien puhujien osuudeksi arvioitiin vuonna 2000 noin 5 000 henkeä.[6] Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa livvin puhuma-aluetta olivat ennen talvisotaa seuranneita alueluovutuksia Salmi, Impilahti, Suojärven niin kutsuttu Hyrsylän mutka sekä joitakin Suojärven ja Suistamon eteläisimpiä kyliä.[7][8]

Luokitus ja sukukielet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livvi kuuluu uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisten kielten pohjoisryhmään yhdessä suomen, inkeroisen, varsinaiskarjalan, lyydin ja vepsän kanssa. Eteläryhmään kuuluvat sen muut lähisukukielet liivi, vatja ja viro.[9]

Ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaan on koottu piirteitä, joiden osalta livvi eroaa karjalan kielen vienan murteesta.

  • Astevaihtelusuhteet. Vepsän vaikutusta ovat esimerkiksi astevaihtelusuhteista sen niukkuus ja erityistapaukset lg : ll ja rg : rr,[10] kuten sanoissa jalgu : jallan ja kurgi : kurren. Yleisesti ottaen astevaihtelu on huomattavasti vähäisempää kuin vienassa: tk, sk ja st ovat vaihtelemattomia, kuten myös nd, ld, rd ja mb toisen ja kolmannen tavun rajalla.[11]
  • Klusiilit ovat soinnillistuneet soinnillisessa ympäristössä: g, b, d < ksm. *k, *p, *t.[10]
  • Livvin kenties tunnusomaisin piirre, jota ei esiinny lainkaan varsinaiskarjalassa, lyydissä eikä vepsässä, on loppu-A:n tilalla oleva -U niissä kaksitavuisissa sanoissa, joiden ensitavu on pitkä ja sanoissa, joissa tavuja on kolme tai useampi: koiru, emändy.[12][13] Taivutettaessa sanat taipuvat A-vartalon mukaan: koiran, emändän.[14]
  • Livvissä yksikön ensimmäisen persoonan pronominit ovat minä, sinä, häi,[15] varsinaiskarjalassa mie, šie, hiän.[16]
  • Livvissä inessiivi ja elatiivi (-s) sekä adessiivi ja ablatiivi (-s) ovat keskenään synkroniset, kun varsinaiskarjalassa ne ovat säilyneet erillään (-ssA, -stA ja -llA, -ltA), mutta vastaavasti vienan adessiivi ja allatiivi ovat samanmuotoiset (-llA, livvissä allatiivi -le).[17]
  • Myös verbien persoonataivutuksessa on eroja: varsinaiskarjalassa sanotaan myö mänimä, työ mänijä,[18] livvissä myö menimmö, työ menittö.[19]
  • Livvissä varsinaiskarjalan -si-päätteisiä imperfektien supistumamuotoja vastaa aina -i: hyppäi, magai.[20]
  • Livvissä on erityinen refleksiiviparadigma, josta vienalaismurteissa on enää vain joitakin jäänteitä ja jota ei sen vuoksi otettu mukaan vienan kielioppiin.[21]
  • Vienalle tyystin vieras on livvin erityinen konditionaalin perfekti (soannus ’olisin saanut’, andanuzin ’olisin antanut’).[22]
  • Soinniton postalveolaarinen frikatiivi [ʃ] ei esiinny livvissä läheskään yhtä usein kuin vienassa, vaan sen tilalla on tavallisesti [s]. Livvissä sanotaan esimerkiksi sulgu, särgi, ruskei, vienassa šulka, šärki, ruškie.[23][24]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielihistoriallisesti livvi pohjautuu vepsäläiseen kielimuotoon, joka on sittemmin karjalaistunut substraatti-ilmiön myötä. Toisin sanoen vepsäläisten alkujaan asuttamalle Aunuksen kannakselle saapui karjalaisia, joiden puhetapaa he alkoivat tavoitella.[25]

Vepsän pohjalla puolestaan on muinaisvepsän kielimuoto,[26] joka on nykyisen varsinaiskarjalan tavoin saanut alkunsa myöhäiskantasuomen itäisestä haaraumasta.[27] Yleisen teorian mukaan kielimuodon puhujat ovat siirtyneet myöhäiskantasuomen keskuksesta saamelaisten alueille Suomenlahden pohjukkaan ja Laatokan etelä- ja länsirannoille ja muodostaneet näin viimeistään ajanlaskun alun tienoilla itäkantasuomalaisen alkuväestön.[27] Toisen teorian mukaan levikkiä olisi ollut paljon idemmässäkin: Kalevi Wiik on esittänyt, että Äänisen itäpuoleisella varhaiskargopolin kulttuurilla olisi ollut esivepsäläinen kielimuoto, jonka perusta oli itäkantasuomalainen. Edelleen Wiikin mukaan kulttuurin kehittyessä myöhäiskargopolilaiseksi sen itäkantasuomalainen pohja sai vaikutteita permiläisistä ja volgalaisista kielistä, ja 500-luvun jälkeen myöhäiskargopolin laajentuva alue saavutti Äänisen länsiseudut, kunnes vuosituhannen loppupuolella slaavilaisekspansio puolestaan tavoitti esivepsäläisen kulttuurin.[28] D. V. Bubrihin mukaan varsinainen vepsäläisten heimo sai alkunsa noin 800-luvulla Laatokan kaakkoisrannikolla ja laajeni Valkeajärvelle, Ääniselle ja Aunuksen kannakselle.[29] Myös Heikki Leskinen esittää, että muinaisvepsäläinen heimo syntyi, kun varjagit, eli viikingit, ja slaavit yhyttivät Laatokan kaakkois- ja etelärannikon itäkantasuomalaiset asukkaat.[30]

Laatokan länsirannikolle puolestaan syntyi 800-luvulla niin kutsuttu Muinais-Karjalan alue ja muinaiskarjalainen kielimuoto, kun länsisuomalainen muuttoliike saavutti itäkantasuomalaisen alueen ja heimot sulautuivat yhteen. Jo 1000-luvun alussa Muinais-Karjala oli kehittynyt vauraaksi kauppa-alueeksi, jolla oli yhteyksiä sekä itään että länteen. Mahdollisesti 1200-luvun puolivälin jälkeen Muinais-Karjalasta alkoi muuttoliike Aunuksen kannakselle, jossa muinaiskarjalaiset kohtasivat kannakselle aiemmin levinneet vepsäläiset. Sukukielten vuorovaikutuksesta saivat alkunsa livvin ja lyydin kielimuodot. Livvin tapauksessa karjalasta tuli kielimuodon hallitseva osapuoli, kun taas lyydi on puolittain vepsää, puolittain karjalaa.[31] Äänisvepsäläisten, lyydiläisten sekä livviköiden endonyymit pohjautuvat kaikki samaan venäläiseen ’ihmisiä’ merkitsevään sanaan ljudi, mikä osaltaan kertoo asutus- ja kielihistoriallisista yhteyksistä.[1][32] Livvin puhuma-alueella käsitteet karjalaine ja karjalan kieli on omaksuttu vasta myöhään, sikäli kuin niitä ylipäänsä on käytetty.[33]

Normitus ja kirjakieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livviä on tiettävästi kirjoitettu ensimmäisen kerran vuonna 1786, jolloin valmistui Katariina II:n tilaama sanakirja, jonka oli tarkoitus kattaa kaikki maailman kielet. Sanakirja sisälsi 273 sanan käännökset sekä numeraalit 1–10, 100 ja 1000. Varsinaiskarjala ja Aunuksen kielimuoto oli eritelty omiksi kielikseen. Myös 1800-luvulla monet uskonnolliset tekstit käännettiin erikseen karjalaksi ja ”aunukseksi”.[34]

Neuvosto-Karjalassa yhteistä, normitettua karjalan kirjakieltä alettiin valmistella vuonna 1936. Seuraavana vuonna karjalasta tehtiin kolmas virallinen kieli suomen ja venäjän rinnalle, ja 1938 suomi poistettiin perustuslaista kokonaan. Karjalan kielen normatiivisen kieliopin laatimisen sai tehtäväkseen D. V. Bubrih, joka jo aiemmin oli laatinut kieliopin tverinkarjalalle. Tuloksena oli eri murteiden välinen kompromissi, joka pohjasi vahvasti varsinaiskarjalan etelämurteisiin ja josta oli jätetty pois kaikki livville ominaiset äännepiirteet.[35]

Pyrkimys livvin normittamiseksi käynnistyi 1990-luvun alussa, jolloin ilmestyi ensimmäinen livvin aapinen ja jolloin Petroskoissa alettiin julkaista karjalankielistä Oma Mua -viikkolehteä.[35] Lehti jakautui myöhemmin livvinkieliseksi Oma Mua -lehdeksi ja vienankarjalaiseksi Vienan Karjala -lehdeksi, jotka kummatkin tahollaan osallistuivat merkittävästi karjalan kielen kehitykseen standardoimalla murteita ja kehittämällä niille sanastoa.[36] Vuonna 2014 lehdet yhdistettiin uudelleen Omaksi Muaksi siten, että uusi lehti sisältää kirjoituksia sekä livviksi että vienaksi.[37]

Vuonna 1998 Karjalan tasavallassa perustettiin kielilautakunta, jonka tehtävänä on kehittää karjalan ja vepsän kielten sanastoa ja oikeinkirjoitusta.[38]

Vuonna 2012 ilmestyi Raija Pyölin kirjoittama Livvinkarjalan kielioppi, joka perustuu Ljudmila Markianovan aiempaan kielioppiin.[39]

Kirjaimisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livviä kirjoitetaan latinalaisin aakkosin. Kirjaimistoon kuuluvat Aa, Bb, Cc, Čč, Dd, Ee, Ff, Gg, Hh, Ii, Jj, Kk, Ll, Mm, Nn, Oo, Pp, Rr, Ss, Šš, Zz, Žž, Tt, Uu, Vv, Yy, Ää, Öö. Liudennus merkitään heittomerkillä <’>.[40] Vuoteen 2007 kirjaimistoon kuului <ü>, jonka kielilautakunta suositteli korvattavan <y>:llä.[41]

Muoto-oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden itämerensuomalaisten ja edelleen uralilaisten kielten tavoin livvi on luonteeltaan agglutinatiivinen, eli sanat taipuvat ja saavat erilaisia päätteitä. Sanajärjestys on melko vapaa, mutta väitelauseessa subjekti tulee ennen predikaattia.[42]

Persoonapronominit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livvin persoonajärjestelmään sisältyvät seuraavat pronominit:[43]

nominatiivi genetiivi
y. 1. p. minä minun
y. 2. p. sinä sinun
y. 3. p. häi hänen
m. 1. p. myö meijän
m. 2. p. työ teijän
m. 3. p. hyö heijän

Nominit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livvin nominit taipuvat sijamuodoissa ja luvussa. Nomineilla on joko vain vokaalivartalo tai sekä vokaali- että konsonanttivartalo. Yksivartaloisia ovat sanat, jotka päättyvät pitkään vokaaliin, diftongiin tai muuhun lyhyeen vokaaliin kuin e:hen.[44]

Sijamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyölin kieliopissa mainittujen 16 sijamuodon lisäksi livvissä esiintyvät terminatiivi -ssAh sekä approksimatiivi -llUo.[45][46] Alla on lueteltu livvissä esiintyvät sijat siten, että esimerkkinä on käytetty yksivartaloista sanaa kala (kala-) ja kaksivartaloista sanaa veneh (veneh-, venehe-).

Yksivartaloiset Kaksivartaloiset
yksikkö monikko yksikkö monikko
nominatiivi kala kalat veneh venehet
genetiivi kalan kaloin venehen venehien
akkusatiivi kalan, kala –, kalat venehen, veneh –, venehet
partitiivi kalua kaloi venehty venehii
essiivi kalannu kaloinnu venehenny venehinny
translatiivi kalakse kaloikse venehekse venehikse
inessiivi kalas kalois venehes venehis
elatiivi kalas(päi) kalois(päi) venehes(päi) venehis(päi)
illatiivi kalah kaloih veneheh venehih
adessiivi kalal kaloil venehel venehil
ablatiivi kalal(päi) kaloil(päi) venehel(päi) venehil(päi)
allatiivi kalale kaloile venehele venehile
abessiivi kalattah kaloittah venehettäh venehittäh
komitatiivi kalanke kaloinke venehenke venehienke
instruktiivi kaloin venehin
prolatiivi kalači kaloiči veneheči venehiči
terminatiivi kalassah kaloissah venehessäh venehissäh
approksimatiivi kalalluo kaloilluo venehelluo venehilluo

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livvin verbin pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Verbeillä on joko vokaali- tai sekä vokaali- että konsonanttivartalo ja ne taipuvat luvussa, persoonassa ja tempuksessa. Aikamuotoja ovat preesens (kandoa ’kantaa’), imperfekti (kandoi ’kantoi’), perfekti (on kandannuh ’on kantanut’) ja pluskvamperfekti (oli kandannuh ’oli kantanut’). Livvin tapaluokat ovat indikatiivi, konditionaali, potentiaali ja imperatiivi.[47]

Persoona- ja aikamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oheiseen taulukkoon on taivutettu verbi syvvä ’syödä’ eri persoona- ja aikamuodoissa. Aktiivilauseessa monikon kolmannen persoonan verbimuoto on samanmuotoinen kuin passiivi: hyö syötih ’he söivät’; syötih ’syötiin’.[48]

preesens imperfekti perfekti pluskvamperfekti
y. 1. p. syön söin olen syönnyh olin syönnyh
y. 2. p. syöt söit olet syönnyh olit syönnyh
y. 3. p. syö söi on syönnyh oli syönnyh
m. 1. p. syömmö söittö olemmo syönnyh olimmo syönnyh
m. 2. p. syöttö söittö oletto syönnyh olitto syönnyh
m. 3. p. syvväh syötih on syödy oldih syödy

Refleksiivitaivutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Refleksiiviverbit ovat verbejä, jotka ilmaisevat toiminnan kohdistuvan lauseen subjektiin. Livvissä refleksiiviverbin infinitiivin tunnus on -kseh.[49]

Preesensin refleksiivitaivutus sanasta pestäkseh ’peseytyä’:[49]

yksikkö monikko
1. p. pezemmös pezemmökseh
2. p. pezettös pezettökseh
3. p. pezehes pestähes

Äänneoppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset prosodiset piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livvissä sanan pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla.[50] Tavut voivat olla lyhyitä (CV) tai pitkiä (VC, CVC, CVV, CVVV). Äänteistä on erotettavissa kaksi kvantiteettia eli pituutta, lyhyt ja pitkä.[51]

Vokaalit ja vokaalisointu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livvin vokaalijärjestelmään kuuluvat yksittäisvokaalisina aineksina takavokaalit /ɑ o u/ ja etuvokaalit /e i y æ ø/.[52]

Etuvokaalit Takavokaalit
laveat pyöreät laveat väljät
Suppeat i y u
Puolisuppeat e ø o
Väljät æ ɑ

Vokaaleista vain /i u y/ voivat esiintyä pitkinä, sillä muut pitkät vokaaliäänteet ovat diftongiutuneet. Poikkeuksen muodostavat uudehkot lainasanat, joissa pitkinä voivat esiintyä myös /ɑ e o/. Diftongiutumisen seurauksena livvissä onkin moniääntiöitä viljalti enemmän kuin esimerkiksi suomen yleiskielessä: väljenevät diftongit ovat ua, , uo, , ie ja suppenevat ai, au, äy, oi, ou, öy, ui, eu, ey, äi, iu, iy, öi, yi, ei, kun taas triftongeja ovat uau, iäy, uou, yöy, ieu, iey.[53]

Pääsääntöisesti livvinkarjalassa vallitsee vokaalisointu, eli yhdessä sanassa voi olla vain joko etu- tai takavokaaleja. Etuvokaaleja ovat /y æ ø/, takavokaaleja /u ɑ o/. Muutoin etuvokaaliset /i/ ja /e/ ovat astevaihtelun suhteen neutraaleja. Poikkeuksen vokaalisointuun muodostavat sanat, joissa on liitepartikkeli -häi, -bo, -go tai elatiivin tai ablatiivin sijapääte -späi, -lpäi. Partikkelit eivät mukaudu sanan vokaalisointuun, eivätkä ne muuta etistä sanaa takaiseksi eikä päinvastoin.[54]

Konsonantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomesta ja virosta poiketen livvin konsonantistoon kuuluvat /s/:n lisäksi sibilantit /z ʃ ʒ/ sekä affrikaatat /tʃ dʒ/, jotka ovat syntyneet venäjän vaikutuksesta.[55] Kuten yleensäkin karjalassa ja myös vepsässä, livvin /h/ on tavallisesti soinniton ja lujahälyinen.[56]

bilabiaalit labiodentaalit alveolaarit palato-alveolaarit palataalit velaarit
klusiilit p b t d k g
affrikaatat tʃ dʒ
frikatiivit f s z ʃ ʒ h
nasaalit m n
lateraalit l
tremulantit r
puolivokaalit v j

Venäjän tavoin useimmilla konsonanteilla on myös liudentunut variantti, mutta useimmiten kyse on allofoniasta. Toisin sanoen liudennuksen aiheuttaa äänneympäristö: etuvokaalien edellä konsonantit liudentuvat aina, joskin liudennuksen aste vaihtelee. Erityisen vahva liudennus on silloin, kun seuraava vokaali on /e/ tai /i/. Joskus liudennus on kuitenkin fonemaattista, kuten esimerkiksi sanaparissa villu ’villa’ ja vil’l’u ’vilja’.[57]

Astevaihtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimpien itämerensuomalaisten kielten tavoin livvissäkin esiintyy radikaalia paradigmaattista astevaihtelua eli sanansisäisten konsonanttien vaihtelua.[58] Vepsäläisen substraatin vuoksi astevaihtelu on kuitenkin niukempaa kuin varsinaiskarjalassa.[10]

Konsonanttien astevaihtelua on kahta lajia: kvantitatiivista eli määrällistä ja kvalitatiivista eli laadullista. Kvantitatiivisessa astevaihtelussa kaksoiskonsonantti lyhentyy tietyssä äänneympäristössä, kvalitatiivisessa yksittäiskonsonantti tai konsonanttiyhtymä muuttuu toiseksi.[58]

Kvantitatiivinen astevaihtelu:[58]

kk : k liikkuo : liikun
pp : p loppu : loput
tt : t tyttö : tytöt
čč : č meččy : mečät
ss : s pussi : pusit
šš : š kuaššu : kuašat

Kvalitatiivinen astevaihtelu:[59]

g : v jogi : jovet ld : ll ildu : illat
g : j poigu : poijat lg : ll jälgi : jället
g : ø mägi : mäit nd : nn kandua : kannan
d : v ruado : ruavot rd : rr pardu : parrat
d : j aidu : aijat rg : rr kurgi : kurret
d : ø vediä : vien mb : mm lambi : lammet
b : v kylbie : kylven

Sanasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livvin uusia sanoja on saatu ja saadaan kolmella tapaa: joko muodostamalla uusia sanoja johtamalla tai yhdistämällä niitä jo olemassa olevista sanoista tai lainaamalla niitä muista kielistä.[60]

Johdokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johtamisessa kantasanaan, useimmiten substantiiviin tai verbiin, lisätään pääte, jolloin saadaan uusi sana. Nominikantaiset substantiivijohdokset Pyöli jakaa yleisnimiin (esim. liha + -s > lihas), paikkoihin tai niihin kuulumisiin (esim. kylä + -lAine > kyläläine), kollektiivisanoihin (esim. sieni + -žikkO > sienižikkö), deminutiiveihin (esim. suo + -hUt > suohut) ja määrää ilmaiseviin (esim. kobru + -lline > kobralline ’kourallinen’). Verbikantaiset substantiivijohdokset puolestaan ilmaisevat tekijää (esim. kazvua + -tti > kazvatti) tai tekemistä (esim. myvvä + -ndU > myöndy ’myynti’).[61]

Sekä nomineista että verbeistä voidaan johtaa myös adjektiiveja eli laatusanoja. Adjektiiveja on neljää lajia: laatua korostavat (esim. vägi + -vU > vägevy), karitiiviset (esim. mieli + -tOi > mieletöi), laadun määrää ilmaisevat (esim. sangei + -ččAine > sangieččaine ’lihavahko’) sekä hellittelyadjektiivit (esim. čoma + -ine > čomaine).[62]

Verbejä on mahdollista johtaa joko substantiiveista, adjektiiveista tai muista verbeistä. Pyöli erottelee kieliopissaan kaksi nominikantaista ja viisi verbikantaista verbijohdostyyppiä. Nominikantaisia verbijohdoksia ovat faktitiiviset (esim. höyhen + -dA > höyhendäy) ja translatiiviset verbit (esim. pieni + -ksi > pieneksie). Verbikantaisia johdostyyppejä puolestaan ovat momentaaniset (esim. kaččuo + -htA > kačahtua), frekventatiiviset (eččie + -ttele > ečitellä ’etsiskellä’), kontinuatiiviset (hypätä + -i > hyppie), kausatiiviset (seizuo + -ttA > seizattua) ja refleksiivis-translatiiviset verbit (esim. jagua + -vU + jagavuo ’jakaantua’).[63] Viimeinen luokka koostuu adverbeista, ja niitä voidaan muodostaa nomineista, verbeistä ja adverbeistä: harvu + -h > harvah ’harvoin’, muga + -lei > mugalei ’sillä tavoin’, uuzi + -ssAh > uvvessah ’uudestaan’ jne.[64]

Yhdyssanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyöli erottaa kaksi erilaista yhdyssanatyyppiä, yhdyssubstantiivit ja yhdysadjektiivit. Yhdyssubstantiiveja on seitsemää eri lajia määritesanan sijamuodon mukaan. Määritesanalle mahdollisia sijamuotoja ovat nominatiivi (havvu+meččy), genetiivi (poččin+poigu), inessiivi (linnas+eläi ’kaupunkilainen’), illatiivi (hengih+jiändy), adessiivi (iänel+itkii) sekä harvinaisemmat elatiivi (vieros+eruoju ’kirkosta eroava’) ja allatiivi (merile+lähtii). Yhdysadjektiivissa määriteosa voi olla substantiivi, adjektiivi tai numeraali, joka on nominatiivissa tai genetiivissä: kuldukassu, hyväntahtoine, kolmekieline.[65]

Lainasanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vaikutus karjalan sanastoon on ollut tuntuva.[66][67] Sanoja on lainattu myös lähisukukielestä suomesta ja livvin substraattikielestä vepsästä. Vanhoja venäläisiä, livviin täysin mukautuneita lainoja ovat esimerkiksi rodu ’rotu’, pajo ’laulu’ ja pappi, uudempia klijentu ’asiakas’ ja parikmuaher ’kampaaja’. Useista sanoista elää rinnakkain sekä lainattu että omaperäinen muoto, joista esimerkkipareja ovat kirju ja kniigu ’kirja’ sekä emändy ja hoz’aiku.[68]

Livvin vanhimmat lainasanat ovat balttilaisia (esim. heiny ’heinä’, kaglu ’kaula’, tytär), germaanisia (esim. lammas, kagru ’kaura’, hukku ’susi’) ja slaavilaisia (esim. žiäli ’sääli’, riähky ’synti’, luzikku ’lusikka’).[69]

Näyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ote Juhani Ahon novellin Kosteikko, kukkula, saari... (1891) livvinnöksestä Ljudmila Markianovan teoksessa Opastummo karjalakse: Lugemistu aiguzile (2006) (oikeinkirjoitusta nykyaikaistettu):

livviksi suomeksi
A ku jiäzin täh. Luadizimmos taloih, suazin ičelleni viernoit ystävät emändäs, ižändäs da heijän pienis tyttölöis, kudamat nygöi ollah muarjas. Eläzin tiä heijänke, mečästelizin, kulleskelizin nenis syngis, pruazniekallizis salolois, viruttelizimmos, muaduzin tänne, kazvazin korbeh kiinni. Hyö toinah kiinnyttäs minuh enämbäl, kui muut, tahtozin olla heijän verdazennu, duumaija heijän duumii, kačella kaikkie heijän kannal da roita muanruadajakse. Tai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni uskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään, jotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin, samoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin tänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän kuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan, katsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anttikoski, Esa: Developing Written Karelian. Papers from the Karelian session of the 11th International Conference on Methods of Dialectology. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2003.
  • Fogelberg, Paul: Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2.
  • Grünthal, Riho: Livvistä liiviin. Itämerensuomalaiset etnonyymit. Castrenianumin toimitteita 51. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, 1997. ISBN 952-5150-00-3.
  • Haurinen, Olga & Sulkala, Helena (toim.): Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Vähemmistökielten tutkimus- ja koulutusverkoston raportti V. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 69. Oulu: Oulun yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (pdf).
  • Holmi, Hannakaisa & Sulkala, Helena (toim.): Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Vähemmistökielten tutkimus- ja koulutusverkoston raportti VI. Studia humaniora ouluensia 2. Oulu: Oulun yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (pdf).
  • Itkonen, Terho: Aunuksen äänneopin erikoispiirteet ja aunukselaismurteiden synty. Opuscula Instituti linguae Fennicae 13. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1971.
  • Karjalainen, Heini & Puura, Ulriikka & Grünthal, Riho & Kovaleva, Svetlana: Karelian in Russia. ELDIA Case-Specific Report. Studies in European Language Diversity 26. ELDIA, 2013. ISSN 2192-2403. Teoksen verkkoversio (pdf). (englanniksi)
  • Kettunen, Lauri: Suomen lähisukukielten luonteenomaiset piirteet. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 119. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, 1960.
  • Mäkinen, Yrjö-Pekka & Lehmusvaara, Ilmari (toim.): Karjala 2. Karjalan maisema ja luonto. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1982. ISBN 951-23-1877-6.
  • Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.): Karjala. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-025-2.
  • Pyöli, Raija: Livvinkarjalan kielioppi. Helsinki: Karjalan Kielen Seura, 2012. ISBN 978-952-57902-5-2.
  • Saressalo, Lassi (toim.): Vepsä. Maa, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-674-9.
  • Sarhimaa, Anneli: Karjalan kansat ja kielet kontakteissa. Virittäjä, 1995, 99. vsk, nro 2, s. 191–223.
  • Zaikov, Pekka: Vienankarjalan kielioppi. Helsinki: Karjalan sivistysseura ry, 2013. ISBN 978-951-97551-7-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Grünthal 1997, s. 76.
  2. Kotimaisten kielten keskus: Livvinkarjala Viitattu 21.9.2014.
  3. a b Karjalainen ym. 2013, s. 2.
  4. a b Kotimaisten kielten keskus: Karjalan kielet Viitattu 21.9.2014.
  5. Kotimaisten kielten keskus: Karjalan kielten kartta Viitattu 21.9.2014.
  6. Livvi-Karelian Ethnologue. Viitattu 21.9.2014.
  7. Nevalainen & Sihvo 1998, s. 378.
  8. Mäkinen & Lehmusvaara 1982, s. 66.
  9. Fogelberg 1999, s. 358.
  10. a b c Itkonen 1971, s. 163.
  11. Nevalainen & Sihvo 1998, s. 378.
  12. Kettunen 1960, s. 16.
  13. Leskinen 1998, s. 380.
  14. Pyöli 2012, s. 14.
  15. Pyöli 2012, s. 63.
  16. Zaikov 2013, s. 121.
  17. Holmi & Sulkala 2006, s. 17.
  18. Zaikov 2013, s. 152, 156.
  19. Pyöli 2012, s. 78.
  20. Holmi & Sulkala 2006, s. 21.
  21. Holmi & Sulkala 2006, s. 18.
  22. Nevalainen & Sihvo 1998, s. 381.
  23. Kettunen 1960, s. 8, 3–5.
  24. Zaikov 2013, s. 37.
  25. Itkonen 1971, s. 179.
  26. Torikka, Marja: Karjala Kielikello 1/2003. Viitattu 21.9.2014.
  27. a b Nevalainen & Sihvo 1998, s. 354.
  28. Saressalo 2005, s. 11.
  29. Saressalo 2005, s. 29.
  30. Nevalainen & Sihvo 1998, s. 355.
  31. Nevalainen & Sihvo 1998 s. 355–357.
  32. Kettunen 1960, s. 25.
  33. Virtaranta 1995b, s. 345.
  34. Anttikoski 2003, s. 5.
  35. a b Anttikoski, Esa: Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla Viitattu 21.9.2014.
  36. Haurinen & Sulkala 2006, s. 98.
  37. Viena da liygi: erikseh vai yhteh Oma Mua 30/2013. Viitattu 21.9.2014 (karjalaksi).
  38. Pyöli, Raija: Juhlaesitelmä Rajakarjalaisten heimojuhlilla Bomballa 29.7.2006 (rtf)
  39. Lyytikäinen, Erkki: Kielioppi elvyttää aunuksenkarjalaa Kielikello 1/2013. Viitattu 21.9.2014.
  40. Pyöli 2012, s. 10.
  41. Kirjaimikkuo suurendetah Oma Mua 1/2014. Viitattu 21.9.2014 (karjalaksi).
  42. Pyöli 2012, s. 175.
  43. Pyöli 2012, s. 64.
  44. Pyöli 2012, s. 22–24.
  45. Holmi & Sulkala 2006, s. 17–18.
  46. Haurinen & Sulkala 2006, s. 37.
  47. Pyöli 2012.
  48. Pyöli 2012, s. 72.
  49. a b Pyöli, 2012 s. 114.
  50. Pyöli 2012, s. 20.
  51. Pyöli 2012, s. 11, 16.
  52. Pyöli 2012, s. 11.
  53. Pyöli 2012, s. 11–12.
  54. Pyöli 2012, s. 13.
  55. Sarhimaa 1995, s. 212.
  56. Kettunen 1960, s. 5.
  57. Pyöli 2012, s. 15.
  58. a b c Pyöli 2012, s. 18.
  59. Pyöli 2012, s. 19.
  60. Pyöli 2012, s. 177, 186.
  61. Pyöli 2012, s. 177–179.
  62. Pyöli 2012, s. 179–180.
  63. Pyöli 2012, s. 181–183.
  64. Pyöli 2012, s. 183.
  65. Pyöli 2012, s. 184.
  66. Mäkinen & Lehmusvaara 1982, s. 83.
  67. Sarhimaa 1995, s. 212.
  68. Pyöli 2012, s. 187–188.
  69. Pahomov, Miihkail: Aunuksenkarjalan sanasto Viitattu 21.9.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppikirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Markianova, Ljudmila & Mensonen, Aaro: Opastummo karjalakse. Lugemistu aiguzile. Jyväskylä: Ilias, 2007. ISBN 978-952-5679-19-9 (karjalaksi).
  • Pyöli, Raija: Livvinkarjalan kielioppi. Helsinki: Karjalan Kielen Seura, 2012. ISBN 978-952-57902-5-2.

Sanakirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Markianova, Ljudmila & Pyöli, Raija: Sanakirja suomi–karjala. Salmi-Säätiö, 2008. ISBN 978-952-92-4045-6.
  • Penttonen, Martti: Karjal–suomi–karjal sanakniigu. Karjalan Kielen Seura, 2007. ISBN 952-921222-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aunus (Aunuksenkarjalan tutkimuksen ja kirjallisuuden historia, kielioppia ja tietoa sanastosta)

Opastajat (Karjalan kielen opetussivusto)