Tverin Karjala

Tverinkarjalaisten kylien sijainnit.

Tverin Karjala tarkoittaa karjalaisten asuma-alueita Tverin alueella Venäjällä noin 150–200 kilometriä Moskovasta luoteeseen. Maantieteellisenä alueena Tverin Karjala on hajanainen. Tverinkarjalaiset asuvat melko hajallaan laajalla alueella, jonka asukkaista enemmistö on venäläisiä. Tverin alueella oli vuonna 2000 virallisen väestökirjanpidon mukaan 20 000 kansallisuudeltaan karjalaista, mutta todellisen lukumäärän arvellaan olevan lähempänä 100 000 henkeä. Karjalan kieli sekä kulttuuri on säilynyt sadoissa kylissä. Uskonnoltaan tverinkarjalaiset ovat olleet perinteisesti ortodokseja.

Historia

Ylisen Volgan pohjoispuolinen alue oli kärsinyt paljon 1500- ja 1600-luvuilla sodissa ja maanomistajat halusivat autioille mailleen viljelijöitä ja veronmaksajia. Alueelle saapui sitten Stolbovan rauhan jälkeen vuonna 1617 Käkisalmen läänistä ja Inkeristä ortodoksista karjalais- ja inkeroisväestöä sotia, Ruotsin luterilaisia uskonvainoja ja verotusta pakoon. Venäjällä he asettuivat asumaan etupäässä Tverin alueelle, Tverin kaupungin pohjoispuolelle. Inkeriin jääneitä kutsutaan inkerikoiksi. Tverin Karjalaan muutti kaikkiaan 20 000 henkeä, jotka menestyivät alueella hyvin, koska siellä oli tilaa. Vuoden 1834 väestölaskennassa heitä oli noin 83 000 henkeä, vuonna 1858 noin 93 000 ja vuonna 1890 jo 132 332. Vuonna 1895 Tverin karjalaisia oli noin 180 000 henkeä. Venäjän keisarikunnassa järjestetyssä ainoassa väestönlaskennassa vuonna 1897 karjalaisia ilmoitettiin olevan noin 117 000, mutta tässä laskennassa kaikki venäjää puhuvat luokiteltiin kansallisuudeltaan venäläisiksi. Vuonna 1926 karjalaisia oli jo 140 567 eli enemmän kuin varsinaisessa Karjalassa. Näiden lisäksi asui Tverin läänin alueella saman verran osittain tai kokonaan venäjänkielisiä karjalaisia. Joten karjalaisten todellinen lukumäärä vuonna 1926 oli lähes 250 000 henkeä. Samassa väestönlaskennassa asui Tverin läänissä yli 2 600 virolaista. A. Vershinsky listaa alueelta vuodelta 1932 yli sata täysin karjalaista kylää, joten aivan marginaalisesta väestöryhmästä ei ollut kysymys.

Tverissä karjalaiset olivat maaorjia muiden Keski-Venäjän talonpoikien tapaan. Vuoden 1861 reformissa he saivat henkilökohtaisen vapautensa ja suurtilat joutuivat luovuttamaan kyläkunnille lisää maata sarkajaossa viljeltäväksi. Yksityistä maata talonpojat alkoivat saada vasta Stolypinin reformissa vuoden 1909 jälkeen. Taloutta paransi myös rautatien rakentaminen Pietarista (sivurata Lihoslavlista Toržokiin valmistui vuonna 1911) 1840-luvulla Moskovaan. Karjalaisten talous ja kulttuuri kehittyi. Pietarin–Moskovan rautatie tarjosi työtä ja paikalliset tuotteet voitiin markkinoida paremmin Moskovaan ja Pietariin.

Karjalaisten määrän kasvu hidastui vuosina 1890–1926. Tähän olivat syynä ensimmäinen maailmansota, vallankumous 1917 ja kommunistinen järjestelmä. Karjalaisten määrä aleni jyrkästi 1930-luvulta alkaen. Maatalouden pakkokollektivisointi supisti yksityisen maatalouden kasvitarhan ja kotitarvekarjan asteelle. Samassa yhteydessä varakkaat viljelijät eli kulakit karkotettiin pakkotöihin. Tverin läänistä muodostettiin Kalininin alue, koska Tverin kaupungin nimi muutettiin Kalininiksi neuvostoaikana.

Tverin kansallinen piirikunta

Vallankumouksen jälkeen 1920-luvun alusta 1930-luvulle asti Neuvosto-Venäjä tunnusti vähemmistökansojen oikeudet ja arvon. Alueella järjestettiin karjalaista peruskoulutusta ja tverinkarjalan kirjakieltä kehitettiin. Vuonna 1937 alueelle perustettiin kansallinen piirikunta. Tämä olisi voinut edistää karjalaisten kansallisuuspolitiikan toteuttamista, mutta Stalin ei halunnut Moskovan läheisyyteen vahvaa kansaa, joka samastuisi suomalaisiin ja virolaisiin. Tästä syystä piirikunta lakkautettiin jo 20 kuukauden kuluttua helmikuussa 1939. Tverinkarjalaiset koulut suljettiin, karjalankieliset lehdet lakkautettiin ja kirjojen julkaiseminen kiellettiin. Sivistyneistö ja karjalaiset johtajat teloitettiin. Neuvostoliitossa Karjalan kansallistunnon, kielen ja kulttuurin sammuttamista ei tuomittu. Yhtenäisyyspolitiikkaa eli venäläistämistä pidettiin oikeana. Tverinkarjalaisten asuinalueelle myös sijoitettiin venäläisiä. Käytännössä kyseessä oli siis väestön vaihto ja etninen puhdistus.

Nykyisyys

Vuonna 1990 perustettiin Tverinkarjalaisten kulttuuriseura. Seuralla on laaja toimintaohjelma. Pääasiana on karjalankielen elvyttäminen. Karjalaisiksi ilmoittautuneita oli vuonna 1989 vain 23 000, joskin todellisen määrän oletetaan sijaitsevan noin 100 000 karjalaisen paikkeilla. Lihoslavlin, Maksatihan, Rameškin ja Spirovon piireissä aloitettiin 1993 vapaaehtoinen äidinkielenopetus ja Tverin yliopistoon perustettiin karjalais-suomalainen osasto kouluttamaan opettajia karjalaispiirien peruskouluihin. Seura julkaisee Karielan sana -lehteä.

Tverin Karjalan maaseudulla on vielä joissakin kylissä tapana vanha perinne, jossa suuren leivinuunin jälkilämpöä käytetään saunomiseen. Uuni on niin tilava, että sinne mahtuu kyykyssä istumaankin. Sama perinne on tuttu myös vepsäläisille sekä laajalti tunnettu Keski- ja Etelä-Venäjällä. Itä-Suomessakin leivinuunia on harvakseltaan käytetty parantamiskylpyihin. Tapa on jo kuitenkin katoamassa. Vielä löytyy kuitenkin henkilöitä joilla on muistitietoa tämäntapaisesta saunomisesta.^lähde?

Tverinkarjalaisten kansallinen kulttuuriautonomia

Venäjän federaation laki kansallinen kulttuuriautonomia -nimisistä järjestöistä hyväksyttiin 17. heinäkuuta 1996. Jo 19. joulukuuta 1996 pidettiin Lihoslavlissa tverinkarjalaisen kansallisten kulttuuriautonomioitten perustamista valmisteleva kokous. Edustajia oli 67 yhteensä seitsemältä hallintoalueelta. Venäjän kansallisuusasiain ministeriöstä oli kaksi edustajaa, joista toinen oli lain valmisteluun osallistunut A. V. Pozdnjakov. Organisaatiokomitean puheenjohtajaksi valittiin Viktor Jolkin. Vuoden 1997 alkupuolella perustettiin kuusi piiritason "autonomiaa": Vesjegonskin, Zubtsovan, Lihoslavlin, Maksatihan, Ruameškan ja Tverin kaupungin. Perustaminen eteni edellä mainitun lain mukaan seuraavalle tasolle siten, että 15. marraskuuta 1997 perustettiin Tverin oblastin Tverinkarjalaisten kansallinen kulttuuriautonomia. Sen hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Viktor Jolkin. Helmikuussa 1998 hallitus valitsi puheenjohtajaksi Zinaida Golovkinan; valinta vahvistettiin vuosikokouksessa 16. huhtikuuta 1998. Työ jatkui – nimi vain muuttui kulttuuriseurasta kulttuuriautonomiaksi. Vuosiksi 1999–2005 laadittiin kielen ja kulttuurin kehittämisohjelma, jolle saatiin rahoitus oblastin budjetista.

Vuonna 2001 perustettiin kaksi uutta jäsenautonomiaa: Molokovan piiriautonomia ja Sonkovan piirin Bereškovan kyläpiirin "autonomia". Kielen opiskelun avuksi ilmestyi Zoja Turicevan lukukirja Armaš šana ja Ljudmila Gromovan oppikirja Aiga paissa i lugie karjalakši. Tverinkarjalaisten historiaa eri puolilta on valottanut Anatoli Golovkin venäjänkielisissä kirjoissaan. Kulttuuria vaalii ainakin 12 folkyhtyettä ja kaksi kanteleyhtyettä. Kaksi karjalaisyhtyettä on saanut "kansanyhtyeen" arvon. Karjalan kieltä opetetaan 11 koulussa ja Lihoslavlin opettajaopistossa, jossa koulutetaan myös karjalan kielen opettajia. Huomiota on kiinnitetty myös lapsiin ja nuoriin: karjalaisen lastenkulttuurin ensimmäinen festivaali on jo pidetty; kulttuuriautonomiaan on perustettu sekä oblastin että piiritason nuoriso-osastot. Tverinkarjalaisten kansallinen kulttuuriautonomia toimii karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin säilymisen turvaksi.

Karjalankielistä runoutta ja kirjallisuutta

Vuonna 1998 julkaistiin runokirja Oma randa, jonka runot on kirjoittanut Stanislav Tarasov. Kirja sisältää noin 40 runoa, jotka ovat kirjassa sekä karjalaksi että venäjäksi. Kirjasta on vuonna 2008 otettu uusintapainos. Uusi teos on paranneltu ja laajennettu laitos. Uudessa laitoksessa runoja on 60, ja lisäksi se sisältää pitkän karjalankielisen novellin Küünelet. Vuonna 2004 julkaistiin uusi karjalankielinen teos Kuz'micca, joka on kirjoittanut Nikolai Balakirev sujuvalla karjalan kielellä. Se on kertomus tverinkarjalaisen kylän ja sen värikkäitten asujien vaiheista. Ljudmila Gromova (Barhatova) on myös kirjoittanut runsaasti tverinkarjalaisten kylien ja ihmisten vaiheita käsittelevää runoutta. Runot on pääosin julkaistu Karielan sana -lehdessä. Tämä karjalaisten oma lehti julkaisee jokaisessa numerossaan myös karjalankielistä runoutta. Karjalaisväestö lähettää omia runojaan ja kylien elämää kuvaavia kertomuksiaan lehteen.

Murteet

Tverinkarjalaisen Irina Novakin kielinäyte tverinkarjalaksi.

Tverinkarjala kuuluu karjalan kielen etelämurteisiin eli varsinaiskarjalaan. Tverinkarjala eroaa kuitenkin suuresti pohjoisemmista karjalaismurteista ja sitä pidetäänkin toisinaan omana kielenään. Sen aakkoset ovat A, B, C, Č, D, E, F, G, H, I, J, K, L, M, N, O, P, R, S, Š, Z, Ž, T, U, V, Y, Ä, Ö ja liudennusmerkki '.

Tverinkarjala jakautuu kolmeen erillään olevaan murrealueeseen. Pohjoisin näistä, Vesjegonskin alue, sijaitsee Rybinskin tekojärven länsipuolella. Alueeseen kuuluvat Vesjegonsk-, Sandovo-, Lesnoje-, Molokovo- sekä Krasnyi Holm -nimisiä kaupunkeja ympäröivät kylät. Murretta osaavat vain vanhukset.

Tverin Karjalan pääalueeseen eli Tolmatsun alueeseen kuuluvat Spiirova-, Ruameška-, Lihoslavlja ja Kozlova-nimiset taajamat ja kirkonkylät ja niiden lähikylät (edelliset nimet tverinkarjalaisessa asussa). Täällä kieli on säilynyt kaikkien sukupolvien kielenä, ja karjalaa kuulee puhuttavan yleisesti esimerkiksi kaupoissa vielä nykyäänkin.

Eteläisin ja pienin tverinkarjalan puhuma-alue sijaitsi Zubtsovin eli Djoržan seudulla. Siihen kuuluivat Aleksandrovskoi-, Nouvoi-, Semnovskoi-, Vasiljevskoi-, Ivanovskoi- ja Matjugino-nimiset kylät ja taajamat. Seutu kärsi pahoin toisessa maailmansodassa rintaman kulkiessa sen yli. Myös perinteisen elämänmuodon lakkauttaminen maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä nopeutti zubtsovinkarjalaisten sulautumista. Nykyisin nämä eteläisimmät tverinkarjalaismurteet ovat jo hävinneet. Petroskoin yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan niin kutsutun Etelä-Tverin eli Djorzhan karjalaisia oli vuonna 1890 yhteensä 1 664 henkilöä, vuonna 1911 yhteensä 1952 henkilöä, mutta vuonna 1993 jäljellä oli vain 70 henkilöä, jotka ilmoittivat karjalan käyttökielekseen. Vuonna 2002 julkaistun toisen tutkimuksen mukaan noin 500 henkilöä puhui edelleen Djorzhan murretta, mutta käytti pääkielenään venäjää. Aluetta on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vaivannut huomattava muuttokato, kun nuoremmat karjalaiset ovat muuttaneet palvelujen perässä lähinnä Moskovaan.

Hyvin läheinen tverinkarjalalle oli myös sen länsipuolella Novgorodin alueella puhuttu valdainkarjalan eli novgorodinkarjalan murre. Sitä voidaan pitää lähinnä Tverin Karjalan länsimurteena. Sitä puhutaan edelleen Valdain kaupungin etelänpuoleisissa pikkukylissä keskuspaikkana Pushtoshkan kylä.

Tverinkarjalaiset piirit

Tärkeimmät tverinkarjalaiset piirit eli rajonat vuodelta 1989:

• Vesjegonsk ja sen ympäristö (ka Vessi)
• Vyšnyi Volotšok
• Kalinin eli Tverin kaupungin ympäristö
• Konakovo
• Lihoslavlj (ka Lihoslavlja)
• Maksatiha (ka Maksuatiha)
• Rameški (ka Ruameška)
• Spirovo (ka Spiirova)
• Toržok (ka Toršku)
• Tverin kaupunki (neuvostoaikana Kalinin)
• Zubtsovin piirissä on pieninä saarekkeina karjalaiskyliä.

Lähteet

Kirjallisuus

• Golovkin, A. N.: Tverinkarjalaiset: Lyhyt historiallinen katsaus. ((Tverskie Karely: Kratkij istoričeskij očerk.) Suomentanut Matti Jeskanen. Julkaisija: Tverinkarjalaisten ystävät) Tver: Studia-S, 2006. ISBN 5-7703-0140-6
• Jokipii, Mauno (toim.): Itämerensuomalaiset: Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-80-0

Aiheesta muualla

• Tverinkarjalaisten ystävät ry:n viralliset kotisivut
• Martti Malinen: Tverinkarjalaiskylien elämää nykypäivänä kuvina